Vauvan hoitaja antaa väsyneen äidin levätä

kotisisarblogiÄh, ei taas. Vauva äännähtää vieressäni. En halua edes katsoa kelloa, kuinka vähän se on. Tunnen kyllä, että on jo aamu ja uusi päivä valjennut. Olen taas tänäkin yönä mennyt laskuissa sekaisin, montako kertaa vauva heräsi. Kolme? Viisi? Kaksitoista? Kaikesta väsymyksestä ja uupumuksesta huolimatta olen selviytynyt vauvan hoidosta mielestäni hyvin. Jaksan leikkiä ja olla siinä kuuluisassa vuorovaikutuksessa vauvani kanssa.

Mutta tämä väsymys! Se on kuin harmaa sumu, joka peittää minut ympärilleen. Kunpa saisi edes joskus nukkua pari tuntia putkeen! Vauvan päiväunetkin ovat katkonaisia ja lyhyitä. Liikkuvissa vaunuissa vauva nukkuu parhaiten, mutta minä jään ilman omaa lepoa. Raitista ilmaa onneksi saan, mutta ei se korvaa katkonaisia ja lyhyitä yöunia.

Koti on kaamean sotkuinen ja tavarat hujan hajan. Tiedän, että pitäisi tehdä yhtä sun toista, mutta en vain väsymykseltäni jaksa. Ne lyhyet hetket, kun vauva nukkuu, haluan vain istua rauhassa ja levätä. Onhan meitä kaksi aikuista tässä taloudessa, mutta puolisoni työpäivät ovat pitkiä, uuvuttavia ja vaativia. Hän kyllä toisena vanhempana huolehtii hienosti yhteisestä vauvastamme ja kodistamme, mutta en halua vaatia häntä siivoamaan, kokkamaan ja huolehtimaan vauvasta heti sen jälkeen, kun hän on tullut kotiin.

Neuvolassa terveydenhoitajan kyseltyä vointiani purskahdan spontaaniin itkuun ja kerron kuinka väsynyt olen. Terkkari ottaa väsymykseni tosissaan ja kutsuu viereisestä huoneesta sosiaaliohjaajan paikalle. Sosiaaliohjaaja kertoo palvelusetelistä, jolla voisin saada kotiin apua. Toinnuttuani itkukohtauksesta ajattelen, etten minä mitään apua oikeasti tarvitse. Ihan hyvin me pärjäämme. Joku varmasti tarvitsee apua minua enemmän. Mitä jos vien joltain toiselta avun tarvitsijalta mahdollisuuden kotiapuun, joka tarvitsee sitä minua enemmän? Minulle kuitenkin vakuutetaan, että olen oikeutettu saamaan kotiini apua, joten kannattaa sitä kuitenkin yrittää.

Kerroin yhdelle läheiselle ystävälleni hieman nolostuneena, että minulla olisi mahdollisuus saada kotiini apua. Mietin, mitähän hänkin mahtaa ajatella siitä. Olenhan itse vauvani halunnut ja toivonut ja nyt en häntä jaksakaan. Ystäväni kertoo, että heidän perheessään on palvelusetelillä käynyt lastenhoitajia useamman kerran. Hän kehuu, miten ihanaa on, kun hoitaja tulee muutamaksi tunniksi ja itse voi sillä aikaa käydä kaupassa, nukkua tai mennä vaikka kampaajalle. Ehkä minäkin siis rohkaistun tilaamaan kotipalvelun itselleni.

Saan ymmärtävän vastaanoton, kun soitan saamaani numeroon ja kerron väsymyksestäni ja halustani saada vauvalle hoitoa. Minulle taataan, että saan kokeneen ja ammattitaitoisen hoitajan, joka ei pelästy itkevää vauvaa tai sotkuista kotia. Ensimmäinen kerta jännittää valtavasti, mutta jännitys menee nopeasti ohi, kun lämmin ja sydämellinen hoitaja tulee meille ja ottaa lapseni ja toiveeni heti huomioon. Minulle jää tunne, että tälle ihmiselle voin luottaa pienen vauvani hoitoon. Ajattelen, että ensimmäinen hoitovuoro aloitetaan kevyesti. Hoitaja vie vauvan vaunulenkille, jolloin minä voin jäädä kotiin lepäämään.

Herään herätyskelloon ja tajuan, että olen nukkunut jo yli kaksi tuntia. En kuule itkua, tai oikein muutakaan ääntä. Kun pääsen olohuoneeseen, vauva on edelleen nukkumassa vaunulenkin jäljiltä ja hoitaja on vauvan nukkuessa hoitanut tiskit, siivonnut keittiön ja laittanut valtavan pyykkiläjän ojennukseen. Vau! Kotimme näyttää uudistuneelta, kun siellä on aiempaa siistimpää. Myös oma oloni on muuttunut pienten unien jäljiltä. Päätän, että pyydän hoitajan myös ensi viikoksi.

Anna Nupponen

Kirjoittaja on kotipalveluohjaaja Väestöliiton terapia- ja kotipalveluissa www.kotisisar.fi

Mielesi muuttuu kyllä vielä – vanhempien jakamat perhevapaat

”Mielesi muuttuu kyllä vielä”. ”Miksi nykyajan naiset hankkii lapsia ja sitten vasta miettii kuka ne hoitais?” ”Onpa hienoa, että isäkin osallistuu lasten hoitoon”. ”Onpa teillä nyt niin modernia”. ”Tämä on nyt ilmeisesti sitä nykyaikaa!”

Nämä olivat kommentteja, joita sain kuulla esikoistani odottaessani viisi vuotta sitten. Kerroin kaikille, että aion olla lapsen kanssa kotona perhevapailla yhdeksän kuukautta ja sitten lapsen isä jatkaa siihen asti, kunnes lapsi on 1 vuotta 1 kk ja aloittaa päiväkodin.

Sain tietenkin myös positiivia kommentteja, mutta yleensä aina jotain kommentteja. Tuntui kuin olisimme keksineet jonkin uuden mullistavan asian: isä hoitaa omia lapsiaan. Harmillisesti tästä oli kyse. No myönnetään, että meillä oli poikkeukselliset työnantajat, joiden työehdot helpottivat tasa-arvoista ratkaisuamme taloudellisesti. TES:ien ehdot ovat monesti erilaisia äideille ja isille, mikä ei suinkaan ole omiaan edistämään perhevapaiden jakamista ja tasa-arvoisten ratkaisujen yleistymistä.

Ei ollut suuri yllätys, että varsinkin edellisten sukupolvien edustajien oli vaikea ymmärtää ratkaisuamme. Sekin hämmästytti, että Kela jätti molempien lapsieni kohdalla huomioimatta merkkaamani ajan, jolle hain vanhempainvapaata ja laittoi tuen automaattisesti koko vanhempainvapaan kohdalta minulle, äidille.

Miten päädyimme tähän mullistavaan ratkaisuun? Samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin yhteisiin hommiin, sovittiin vaan että hoidetaan lapsi noin fifty-sixty. Perhevapaajärjestelmän jäykkyys asetti reunaehdot ja toimittiin niiden mukaan. Alusta asti päätimme, että jos näyttää siltä että meidän lapsi ei vielä sopeudu päiväkotiin niin tehdään muita ratkaisuja. Samaan ratkaisuun päädyttiin molempien lasten kanssa.

Mutta kaikki meni hyvin. Isän biologia ei asettanutkaan rajoitteita kodin pyörittämiselle. Myöhemmin lapsi viihtyi myös päiväkodissa ja minä sain nauttia työnteosta.

Toisen lapsen raskausaikana kommentit hoitojärjestelyistä olivat kadonneet. Mutta saimme yllättäen vahvaa painostusta päiväkodilta vähentää vanhemman lapsen päiväkotiaikaa. Se oli ahdistavaa. Mutta koska se tuntui melko yleiseltä käytännöltä, päätimme lyhentää lapsen viikkoa kahdella päivällä. Kotipäivät olivat välillä melko haasteellisia kaikille osapuolille. Oli aivan ihania päiviä. Ja sitten oli niitä päiviä kun en ollut nukkunut yhtään ja esikoinen sai katsella pädiä koko päivän. Tukiverkot tulivat tehokkaaseen käyttöön.

Hoidimme kuopusta hoitojakson lopuksi muutaman kuukauden osapäiväjärjestelyllä, niin että olimme puolison kanssa puoliksi töissä ja puoliksi kotona. Se onnistui, vaikka kaikki olikin aika sekavaa. Huolimatta loistavasta järjestelystä työnantajan kanssa oloni oli riittämätön. Ratkaisua kyllä helpotti, että koti, työpaikat ja päiväkoti ovat kaikki muutaman postinumeron sisällä. Se mahdollisti jouston joka suuntaan.

Kaiken kaikkiaan lasten kanssa kotona olo perhevapailla on mielenkiintoista aikaa ihmisen elämässä. Tuntuisi erikoiselta, että sen saisi kokea vain toinen vanhemmista.

Ja alun kommentteihin olisin halunnut sanoa: Vaikka mieleni olisikin muuttunut, sillä ei ole merkitystä. Isällä on yhtäläinen oikeus ja tarve olla lapsensa kanssa, päätökset tehdään yhdessä. On vain hyvä, että useammat kasvattavat lapsiani: koen että se on meidän lapsillemme parasta. Isä ei osallistu, vaan on täysin lastenhoitoon kykenevä henkilö. Ja jos tämä nyt onkin modernia, niin toivon sen huomenna olevan aivan tavallista.

Riikka Kaukoranta on vaikuttamistyön asiantuntija, joka rakastaa sitä, että elämässä on balanssi. Silloin on hyvä, kun on sopivasti kaikkea.

Työnantaja, arvosta perhettäni niin minä sitoudun

blogibanneri_parassyy_584x100

 

shutterstock_190732964Jään pian äitiysvapaalle. Olo on luottavainen, rauhallinen ja onnellinen. En stressaa enkä murehdi. Tietysti kolmannen lapsen syntyminen on itsessäänkin onnellinen tapahtuma, mutta suuri merkitys luottavaiselle ja rauhalliselle olotilalleni on ollut työnantajallani, joka on suhtautunut tulevaan muutokseen kaikella mahdollisella tavalla kannustavasti ja myönteisesti.

Kelataanpa muutamia kuukausia taaksepäin. Siihen tilanteeseen, kun itse jo tiesin, mutta työpaikallani kukaan ei tiennyt. Jännitti.

Jännitti se, miten työpaikalla asiaan suhtauduttaisiin. Vaikka jo alun perinkin tiesin, että hyvin se menee. En kuitenkaan voinut olla epäilemättä, ajattelisivatko muut minun pettäneen heidät. Jättävän ikävään tilanteeseen, olevan ainakin vähän huono työntekijä. Kuulostaa vähän oudolta, Suomessa vuonna 2016, mutta mitä ilmeisimmin tämä on ihan tavallinen tunne.

Pienen tuttavapiirissä tehdyn kyselykierroksen perusteella useimpia äitiys- tai vanhempainvapaalle jääviä painaa ainakin jossain vaiheessa syyllisyys. Samaa kertoo myös se, että kirjoittamalla Googlen hakukenttään ”työnantajan suhtautuminen raskauteen”, antaa hakukone monta sivua tuloksia, jotka pääasiassa ohjaavat erilaisille keskustelupalstoille. Tulevia äitejä huolestuttaa työnantajan suhtautuminen ja oman aseman heikkeneminen työyhteisössä raskauden ja äitiyden myötä.

A2illassa keskusteltiin jokin aika sitten lisääntymisestä. Tapetilla oli huoli siitä, että suomalaiset lisääntyvät koko ajan vähemmän – sortuuko Suomi sukupuuttoon? Väestöliiton julkaiseman perhebarometrin mukaan työn ja perheen yhteensovittamisen ongelmat, lastenhoidon järjestämisen ongelmat tai perhevapaasta aiheutuva katkos työssä on lähes joka kolmannen äidin ja joka viidennen isän mielestä syynä siirtää lastenhankintaa. Yksi monista keinoista, jolla perheen lapsiluvun kasvattamiseen voidaan vaikuttaa, onkin työn ja perheen yhteensovittamisen helpottaminen. Konkreettisina asioina mainittakoon esim. työaikojen ja -paikkojen joustavuus sekä osa-aikatyö.

Edellä mainitut ovat erinomaisia käytäntöjä, mutta pelkästään niiden kirjaaminen työyhteisön pölyttyviin mappeihin ei sinällään vielä merkitse yhtään mitään. Käytännöt eivät hyödytä, jos niitä ei a) pysty käytännössä soveltamaan riittävästi ja b) jos niitä ei voi hyödyntää hyvällä omalla tunnolla.

Se mistä vähemmän puhutaankin, ovat erityisesti työpaikoilla vallitsevat asenteet ja arvot.

Osallistuin jokin aika sitten työpaikallani järjestettyyn työpajaan, jossa arvioimme pienryhmissä työpaikkamme perheystävällisyyttä. Yksi väittämä kuului: Perheellisiä ei arvostella sanattomasti, esim. käytävillä tai selän takana. Olimme yhtä mieltä, että tämä väittämä pitää kohdallamme paikkansa. Mieleeni jäi kollegan lausahdus: ”Olisi ihan kamalaa, jos näin olisi.”

Todellakin. Miten paljon helpompaa työntekijän onkaan suunnitella perheenlisäystä, jos voi olla varma, että työyhteisö hyväksyy ja tukee työn ja perheen yhteensovittamista. Tuloksena on molemminpuolinen kunnioitus ja molemminpuolinen hyöty.

Omalla kohdallani jännitys oli turhaa. Kun kerroin asiasta esimiehelleni, hän iloitsi uutisesta kanssani. Halasi ja onnitteli. Siitä tuli hyvä ja luottavainen mieli. Ja nyt kun aikaa on nyt kulunut muutamia kuukausia, yllätykseksi tunnen olevani henkisesti sitoutuneempi työnantajaani kuin ehkä koskaan aiemmin. Uskon, että tämä johtuu saamastani tuesta ja kannustuksesta, mikä on johtanut siihen, että arvostan työnantajaani paljon.

Jos tilanne kuitenkin jostain syystä olisi niin ikävä, että pitäisi tehdä valinta työn ja perheen välillä, valinta olisi kitkerä mutta helppo. Sillä totuushan on se, että töissä kukaan ei ole korvaamaton, mutta kotona kaikki vanhemmat ovat.

Tuuli Daavittila
Kirjoittaja työskentelee viestintäkoordinaattorina Lastensuojelun Keskusliitto/Emma & Elias -ohjelmassa

 

Lapsiperheiden kotipalvelusta apua perheelle

kotisisar…kuudes päivä lokakuuta kello 12–16 ja kahdeksas päivä lokakuuta, sama aika. Kyllä vain, yritän järjestää, palaan asiaan mahdollisimman pian. Kiitos tilauksesta!

Suljen puhelun punaisesta nappulasta. Nostan katseeni ikkunan ulkopuolelle näkyvään syksyisen kellertävään pihlajapuuhun. Mieleeni nousee kuin flaschbackinä toinen tilanne noin kolmenkymmenen vuoden takaa; vastasyntynyt punaposkinen tyttö nukkuu tuhisten keltaisessa, isänsä hänelle rakentamassa kehdossa. Ulkona on pimeää, on ilta ja rauha. Odotan, että suosikkiohjelmani telkkarissa alkaisi. Istuudun sohvalle telkkarin eteen, työnnän tyynyjä selän taakse, pusken itseni taaksepäin löytääkseni mukavan asennon. Pian näen ruudussa tutut hahmot ja nopeiden kuvien vaihdon. Koetan keskittyä mutta en saa kiinni tapahtumien kulusta. En pääse juoneen kärrylle. Hetken kuluttua ohjelma ei enää kiinnostaa. Sydän hakkaa kovasti. Vauva herää varmasti pian…

Äitini on tilannut minulle uuteen kotiini Hublan, ”ettei äidinkieli unohtuisi!” Huokailen aamulla, kun lehti on kahvikuppini vieressä. Selailen lehteä, silmäilen kuvia. Koetan lukea, mutta en jaksa keskittyä lukemiseen kuin vain pieniä hetkiä kerrallaan, enkä silloinkaan oikein tahdo muistaa luinko jo äsken tämän artikkelin…

Seuraavana päivänä meidän neuvolatäti koputtaa ovelle. Hän tulee näin yllättäen meille käymään, koska hemoglobiiniarvoni olivat kuulemma olleet hälyttävän alhaiset synnytyssairaalasta lähdettäessäni. Sitä ei kukaan ollut minulle kertonut! Tomera neuvolatäti torui lasten isää ja kehotti osallistumaan erityisen paljon lastenhoitoon. Veriarvojen kohottamiseksi hän määräsi rautaa, lepoa ja kodinhoitajan käyntejä pariksi viikoksi eteenpäin.

Jo samana iltapäivänä kodinhoitaja tuli. Hänellä oli pirteä, valloittava ote työssään ja pian hän otti koko huushollin pyörittämisen haltuunsa. Hän hoiti vauvaa, pesi pyykkiä, laittoi koko talon väelle ruuat, imuroi ja järjesteli paikkoja.

Vasta tuolloin ymmärsin miten väsynyt olinkaan. Ja ymmärsin myös melko pian, miten hyvin lepo ja apu auttoivat!

Palaan ajatuksissani tähän syksyyn ja päivään vuonna 2016. Minulla on tilaus hoidettavana. Kiitän mielessäni politikkoja ja heidän viisautta – lapsiperheiden kotipalvelu oli muinoin olemassa ja on edelleen olemassa äideille, isille ja perheille silloin kun konkreettista arjen apua tarvitaan!

Kotisisaria välittää Väestöliiton Kotisisar Oy.