Tavallinen arki ja vanhemmuus

Kuulemme paljon puhuttavan vanhemmuudesta, arjesta ja lapsiperheiden haasteista. Me asiantuntijat annamme vinkkejä siihen, kuinka löydät 5 vinkkiä ”Helpotusta lapsiperheen arkeen” tai ”Näin jaksat taaperoikäisen tai murkun vanhempana”.

Mikä oikeasti on tärkeää?

Mitä tapahtuisi, jos et hakisikaan kysymyksiisi vastausta asiantuntijoilta ja someseiniltä, vaan sen sijaan kuuntelisit sisintäsi? Entä jos helpotus arkeesi löytyy sinusta ja löydät vastaukset sieltä, kuinka helpottaa Sinun elämäsi arkea ja läheistesi tätä päivää?

Mitä tapahtuisi, jos kysyisit tänään omalta lapseltasi ja nuoreltasi, mikä hänen mielestään olisi tärkeintä, johon panostatte yhdessä perheenä nyt tänä päivänä?

Mitä tapahtuisi, jos jaksaisitkin tavallisena arki-iltana kuunnella puolisosi jorinoita tai vaikka katsella vierellä jalkapalloa sen sijaan , että murehtisit siitä, että hän ei ole varannut teille kynttiläillallista gourmet-ravintolasta? Hän on kuitenkin rinnallasi, lähelläsi ja tavoitettavanasi, juuri tänä arki-iltana ja voit jakaa hänelle omia toiveitasi ja ajatuksiasi.

Mitä tapahtuisi, jos huomioisit mahdolliset omat vanhempasi ja kuulisit heitä juuri tänään: heidän toiveitaan ja tarpeitaan, sen sijaan että pohdit sitä että saat harmaita hiuksia kun he eivät muista kaikkia arjen yksityiskohta? Sillä voi myös olla niin, että joku tavallinen päivä he eivät enää ole läsnä sinulle ja mahdollisille lapsillesi

Entä mitä tapahtuisi, jos kiittäisitkin huomenna esimiestäsi? Siitä, että saat olla työssä, kehittää itseäsi ja osaamistasi, sen sijaan että murehdit tai napiset takanapäin kun kaikki asiat aina ovat organisaatiossa muutoksessa? Voit esittää rakentavia parannusehdotuksia työhön, sillä hyvä esimies kyllä ne huomioi, mutta ei välttämättä aina siinä aikataulussa kuin itse toivoisimme.

Ystäväni kysyi minulta taannoin, mitä toivoisin tulevaisuudelta ja elämältä viiden vuoden päästä. Vastaus oli mielessäni päivänselvä. Toivoisin lapselleni samaa iloa ja arjen touhua elämäänsä kuin hän kokee juuri tänään, tavallisena koulupäivänä. Sillä se riittäisi: eli tavallinen arki, tavallinen elämä, jossa minä saan olla tavallisena vanhempana mukana.

Kun perheessä on sairautta

Mitä se sinulle merkitsee, kun perheessäsi on sairautta? Onko se sitä, että koko maailman käsikirjoitus menee uusiksi, ja joudut alkamaan katsomaan elämääsi aivan erilaisten lasien läpi? Onko se sitä, että haluat elää kuin viimeistä päivää, jos viimeinen päivä voi olla lähellä? Vai onko se sitä, että keskityt vaan hetkeen, minuutti, vartti, puoli tuntia kerrallaan, ja jossain kohtaa huomaatkin, että hei, on mennyt jo tunti etten ole ajatellut asiaa ollenkaan?

Mitä se sinulle merkitsee, kun perheessäsi on sairautta? Onko se sitä, että suunnittelet seuraavan matkan ja varaat sen tai ostat järkyttävän kalliit farkut tai uuden huonekalun kotiisi vaan sen vuoksi kun sattui sillä hetkellä tuntumaan siltä kun se piristää arkeasi? Vai onko se sitä, että joudut alkamaan pohtimaan tarkemmin elämää ja taloutta, jos ruokakuntaan on mahdollista tulla lähiaikoina jopa suuri muutos tai lovi sairauden vuoksi?

Mitä se sinulle merkitsee, kun perheessä on sairautta? Onko se sitä, että joudut pohtimaan, miten olla lapselle läsnä, mahdollisesti molempina vanhempina, kun toinen ei välttämättä pysty täysin fyysisesti tai henkisesti olemaan aina läsnä? Vai onko se sitä, että keskityt erityisesti siihen, että molempien vanhempien vanhemmuus säilyy, jotta lapsi kokee, että hänellä on mahdollisesti läsnä edes jollain tavalla kaksi vanhempaa?

Mitä se sinulle merkitsee, kun perheessä on sairautta? Onko se sitä, että elämääsi voi aikatauluttaa tutkimukset, kontrollit, odotus, pettymys, suru ja viha ja jälleen kenties aito toivo ja onnellisuuskin? Onko se sitä, että tuntuu kuin joutuisit rinnalla kulkijana välillä väistämättä omaksumaan äidin, isän, ystävän, kumppanin, terapeutin, sairaanhoitajan, kuntoutusohjaajan, lääkärin, papin, assistentin ja projektikoordinaattorin roolit? Vai onko se sitä, että keskityt olemaan juuri se toiselle joka olet lähtökohtaisestikin olet, omana itsenäsi ja jätät ammattilaisille heidän tekemänsä työt ja muille läheisille ja muille verkostoille oman osansa.

Mitä se sinulle merkitsee, kun perheessä on sairautta? Onko se sitä että elämän rajallisuus tulee väistämättä osaksi arkea ja elämää? Vai onko se sitä, että elät ahnaammin elämääsi juuri tällä hetkellä, tässä ja nyt, nauttien kaikesta pienestä jota on ympärilläsi ja huolehtien erityisesti myös itsestäsi. Sillä sitä elämä on, se on rajallista, muuttuvaista, yllättävää ja katkeransuloista, mutta se on läsnä tässä ja juuri nyt, myös sinulle, kenen perheessä kenties on sairautta.

Mitä Se siis Sinulle merkitsee, sinulle, jonka perheessä on kenties sairautta?

Tänään (27.9.) tästä aiheesta facebook-live klo 13 Perheajan facebooksivulla.
Tule mukaan!

**************************

Teksti on kirjoitettu osana Parisuhdekeskus Katajan Tukea parisuhteeseen kun perheessä on sairautta –asiantuntijaryhmän jäsenyyttä

Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)

 

Ole läsnä

blogibanneri_parassyy_584x100

parassyy_leikki

Lapsi taas sairaana. Vanhemmat puolittavat päivän, toinen aamupäiväksi töihin ja toinen iltapäiväksi. Töissä murehtii kipeää pientä ja kotona tekemättömiä töitä. Ei kovin järkevää, tuottavaa tai tehokasta. Eikä läsnä.

Lapsi kyllä huomaa ja pienempikin vaistoaa, kun vanhemmat eivät ole läsnä. Kotityöt, harrastukset ja muut velvollisuudet tai työt – olivatpa ne kumman vanhemman tahansa, vievät läsnäoloa perheeltä. Lapsi on pieni vain kerran, mutta isompikin lapsi tarvitsee yhtä lailla vanhempansa huomiota, hoivaa ja kiinnostusta tämän elämään. Läsnäolemattoman vanhemman syyllisyystaakka on iso siinä vaiheessa, kun huomiota saamatta jäänyt jälkikasvu alkaa oirehtimaan tavalla tai toisella.

Kodin puunaaminen tai jatkuva puhelimen tai viestien tarkistelu ei saisi olla arjen tärkein asia, jos se vie aikaa aidosta yhdessäolosta lapsen kanssa. Ellei sitten esim. sitä siivousta tehdä yhdessä.

Voi vain miettiä, miltä lapsesta tuntuu, jos hänet haetaan aina viimeisenä päiväkodista. Tai jos hakutilanteessa vanhempi puhuu työpuhelua. Eräässä päiväkodissa oli jo vuosia sitten ankara sääntö, että kännykkä ei saa näkyä eikä kuulua viedessä ja hakiessa. Viisautta!

Mitä vanhemman sitten tulisi tehdä työn ja arjen ristitulessa? Esimerkiksi sopia yhteiset ajat yhdessä ololle ja erilliset ajat työasioille, jos niitä on tehtävä kotioloissa. Pidettävä mahdollisuuksien mukaan puhelin ja tietokone kiinni. Sama koskee myös vapaa-ajan tekemisiä – somessa ei tarvitse olla joka hetki. Selvittää ja sopia työn ja perheen yhteensovittamisen pelisääntöjä työnantajan kanssa, ollaanko sairaan lapsen kanssa etätöissä vai hoidetaanko lasta. Toimivatko työajan joustot, onko kaikilla siihen samat mahdollisuudet. Hyvinvoiva työntekijä jaksaa olla läsnä myös kotona.

Kysy itseltäsi: Kumpi minua tarvitsikaan enemmän? Työnantajani vai lapseni?
Aina on mahdollisuus valintaan.

Ole läsnä. Sinulla on siihen paras syy.
parassyy.fi