Arvostava vuoropuhelu on tärkeää seksuaalikasvatuksessa

Median uutisoimat seksuaalirikokset ovat herättäneet aiheellisen huolen siitä, miten  erilaisista yhteiskunnista Suomeen muuttaneet tuntevat suomalaisen lainsäädännön ja tasa-arvon periaatteet.

Olemme Väestöliitossa tehneet viime vuosina paljon työtä monikulttuurisuuden ja seksuaalikysymysten parissa. Olemme tuottaneet seksuaalikasvatuksen materiaaleja kotoutumiskoulutuksiin, selkokielisen verkkokurssin seksuaalioikeuksista ja tasa-arvosta sekä videon 8 kielellä. Olemme myös kouluttaneet vapaaehtoisia toimimaan tasa-arvon lähettiläinä keskustelutilaisuuksissa vastaanottokeskuksissa eri puolilla maata sekä mentoreina seksuaalisuuden asioissa Helsingissä.

Maahanmuuttajien tieto suomalaisesta lainsäädännöstä ja tavoista ei kasva sillä, että lakipykälät ja muu tieto kaadetaan tulijoiden päähän jonakin tietopakettina, pahimmillaan kirjallisen esitteen muodossa. Nämä asiat ovat vaikeita ja käsitteellisiä, joten niistä on voitava keskustella. Uusia asioita voidaan omaksua vain arvostavan vuoropuhelun kautta.

Keskeistä onnistuneessa seksuaalikasvatuksessa on, että se perustuu aidosti kaksisuuntaiseen vuorovaikutukseen. Täytyy siis kuunnella, ei vain saarnata yhtä totuutta. Täytyy pohtia ja vastata vaikeasti muotoiltaviin kysymyksiin.

Erityisesti nuorilla maahan tulleilla on paljon pohdintoja siitä, miten intiimeissä ihmissuhteissa tulisi täällä toimia. Mikä on oikein? Mitä minulta odotetaan? Miten pitäisi suhtautua humalaiseen tyttöön? Mitä teen, kun baarissa tai koulussa nainen istuu syliini ja yrittää suudella väkisin? Entä jos olen päätynyt sänkyyn ja nainen alkaakin sanoa, ettei halua? Vaatii opettelua ymmärtää, että täälläpäin naisen ei tarkoittaa todellakin ei, eikä ole pelkkää sievistelyä. Ja ettei miehenkään tarvitse olla aina valmis.

On tärkeää kertoa jokaiselle suomalaisesta lainsäädännöstä ja rangaistuksista. Jos asiat kertoo poliisi muodollisesti ilman keskustelua ja perusteluja, asia ei uppoa. Vastaanottokeskuksissa asuvat vakuuttavat usein asiantuntijoillemme kiitollisuuttaan saada keskustella seksuaalikysymyksistä. He voivat väittää, ettei heille kukaan koskaan ole kertonut näistä asioista halaistua sanaa, vaikka paikalla olisi todistetusti käynyt joku viranomainen tulkin kanssa kertomassa lainsäädännöstä. Kyse on siitä, että viestin perille menemiseksi tarvitaan keskustelua sekä selkokieltä. Muuten asia ei tunnu merkitykselliseltä tai itseä koskevalta ja jää käsitemössöksi, jolla ei koeta olevan kosketusta omaan elämään. Monella kriisimaista tulleella on myös masennusta, joka heikentää oppimis- ja muistamiskykyä.

Seksuaalikasvatuksessa on suuri hyöty kokemusasiantuntijoista. Niitä, jotka ovat itse kokeneet menestyksekkään Suomeen asettumisen ja kotoutumisen, kuunnellaan tarkkaan. On myös hyvä jos seksuaalisuudesta voi keskustella asioihin perehtyneen vanhemman henkilön kanssa omalla kielellä. Näin ehkäistään miesporukoissa toisinaan syntyvää naisia esineellistävää keskustelukulttuuria.

Asiat uudessa asuinympäristössä avautuvat pikku hiljaa, kun on tekemisissä ihmisten kanssa ja pystyy keskustelemaan asioista. Kun tänne tulijat otetaan vastaan tasaveroisesti, annetaan mahdollisuuksia tehdä työtä ja heidän kanssaan ollaan ylipäätään tekemisissä, on meillä avaimet vähentää väkivaltaa.

Muistetaan, että maahan muuttaneissa on hyvin erilaisia ihmisiä, eri puolilta maailmaa ja eri perustein maahan tulleita. Seksuaalirikoksiin syyllistyy kuitenkin vain hyvin pieni murto-osa maahan tulleista. Viime kädessä kaikki häviävät, jos kokonaisia ihmisryhmiä leimataan ja hyljeksitään.

Pommien keskellä lapsiäidiksi

 

nuoriäiti

Kuva: UN Photo

Kukaan ei halua saada lasta keskellä konfliktia tai luonnonkatastrofia. Silti lapsia syntyy myös pommien pudotessa.

Monissa kriisimaissa valtaosa väestöstä on nuoria. He ovat usein myös kaikkein haavoittuvaisimpia. Normaalioloissakin raskauden ja synnytyksen aikaiset komplikaatiot ovat 15–19 -vuotiaiden tyttöjen toiseksi yleisin kuolinsyy maailmassa. Humanitaarisissa kriiseissä apu ja riittävä hoito ovat vieläkin kauempana sitä tarvitsevista. Joka päivä 500 naista ja tyttöä kuolee raskauteen tai synnytykseen liittyviin komplikaatioihin konflikti- ja kriisialueilla.

Myös lapsiavioliittojen määrä kasvaa kriisien keskellä. Lapsiavioliitolla on usein tuhoisia seurauksia tytön terveydelle. Itse asiassa jopa 90 prosenttia teiniraskauksista tapahtuu lapsiavioliitoissa.

Vanhemmat saattavat ajatella, että avioliitto on lapselle turvallisempi ratkaisu kuin epävarma elämä pakolaisena. Joskus vanhemmat vain eivät kykene elättämään lapsiaan sekasorron keskellä. Myös syyrialaisen Haneen vanhemmat uskoivat tekevänsä oikean ratkaisun naittaessaan 13-vuotiaan tytön keski-ikäiselle turkkilaismiehelle.

Vaikka useimmat maat ovat sitoutuneet lopettamaan lapsiavioliitot, naitetaan joka päivä 39 000 alaikäistä tyttöä. Suomessakin on mahdollisuus erityisistä syistä antaa lupa alaikäisen avioliiton solmimiseen. Hurmalehden nuorten toimitus vaatiikin kannanotossaan muuttamaan avioliittolakia niin, että alle 18-vuotiaiden avioliittoja ei sallita missään yhteydessä.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan yksin riitä poistamaan ongelmaa. Keskeisiä keinoja lapsiavioliittojen estämiseksi ovat tiedon levittäminen tyttöjen seksuaalioikeuksista ja ihmisarvosta sekä perheiden perustarpeiden ja toimeentulon varmistaminen.

Ja entä miten Haneenin lopulta kävi? Raskaana ja pahoinpideltynä tyttö pääsi lopulta takaisin vanhempiensa luokse. YK:n väestörahaston rahoittamalta terveysklinikalta hän sai tarvitsemiaan äitiysterveyspalveluita ja tukea synnytykseen. Kaikki tarinat eivät pääty näin onnellisesti.

Väestöliitto työskentelee seksuaalioikeuksien edistämiseksi. Sinäkin voit tukea tätä työtä lahjoittamalla Väestöliiton lahjoitustilille.

Saaja: Väestöliitto
Pankkitili: Nordea FI63 1745 3000 0979 58
Viesti: Väestöliiton työ kehitysmaiden naisten ja tyttöjen terveyden hyväksi

Lähde: UNFPA

Neuroni etsii toista neuronia

shutterstock_213491296Sanotaan, että ero on yksi ihmisen elämän suurimmistä kriiseistä. Se on totta! Jotta kriisin mittasuhteet tulisivat meille ymmärrettäväksi, täytyy palata pitkälle ihmisen kehityshistoriaan.

Ihmisen elämän ensimmäinen kiinnittymisen kohde on oma vanhempi. Tämä suhde symboloi meille turvaa ja tarpeidemme tyydyttymistä. Pieni lapsi tekee kaikkensa, että yhteys tärkeimpään ihmiseen säilyisi. Kehityksen myötä lapsi tulee kuitenkin vähitellen tietoiseksi siitä, että vanhempi ei tule olemaan tuossa aina. Jossain vaiheessa meidän tulee siirtää odotuksemme turvasta ja läheisyydestä johonkin toiseen ihmiseen, vertaiseen. Ystävyyssuhteissa ja ensimmäisissä seurusteluyrityksissä harjoittelemme tätä. Tässä vaiheessa omat vanhemmat edustavat meille kuitenkin vielä tärkeintä turvaa.

Tämä muuttuu, kun sitoudumme aikuisena todella toiseen ihmiseen. Ihmiseen joka on tasavertainen suhteessa meihin. Hazan ja Zeifman (1999) huomasivat, että seurustelusuhteissa kesti noin kaksi vuotta, että siihen alkoi muodostua samankaltaisia piirteitä kuin lapsen kiinnittymisessä omaan vanhempaan. Tämä tarkoitti sitä, että kahden vuoden jälkeen suhde alkoi symboloida siinä olevalle yhä voimakkaammin turvaa. Toisesta ihmisestä tuli se kohde, johon kohdistettiin odotukset tulevaisuudesta, tärkeimmät tarpeet ja toiveet. Puolisosta tuli myös se ihminen, jonka puoleen käännyttiin, kun elämä koetteli tai stressasi.

Mitä tapahtuu, kun tulee ero? Yllättäen ihminen joka edustaa meille turvaa ja jatkuvuutta ilmoittaa, että on lähdössä. Ei halua enää olla tässä.

Ihmisen riippuvuutta toisista voi kuvata hermosolun avulla. Hermosolut eli neuronit ovat kiinnittyneitä toisiin hermosoluihin. Jos solun toisella puolella oleva neuroni kuolee, solu lähtee etsimään uutta neuronia johon yhdistyä. Tämä johtuu siitä, että neuroni ei voi elää ilman toiselta neuronilta saamiaan impulsseja. Jos se jää ilman niitä, niin ennen pitkään se tuhoutuu.

Kuten solulle, myös ihmiselle eristäytyminen on tuhoisaa. Kun tärkeä ihmissuhde päättyy, tarvitsemme toisia ihmisiä, joihin kiinnittyä. Nämä eivät välttämättä ole rakkaussuhteita. Ne voivat olla mitä tahansa läheisiä suhteita, joista voimme kokea saavamme turvaa tai läheisyyttä. Nämä suhteet ovat vähän kuin tekohengitystä. Ne pitävät solun elossa, kunnes se on riittävästi vahvistunut voidakseen mahdollisesti kiinnittyä uuteen soluun.

Jos siis kohtaamme toisia soluja, jotka etsivät kohdetta, niin uskalletaan kiinnittyä niihin. Voimme pelastaa yhden arvokkaan ”ihmissolun”. Ties mitä tuo solu vielä tulevaisuudessa saa aikaiseksi.

Hazan, C. & Zeifman, D. (1999). Pair bonds as attachments: Evaluating the evidence. In J.Cassidy & P.R. Shaver (Eds.) Handbook of Attachment Theory and Research.