Lapsi tarvitsee kavereita. Ryhmässä lapsi saa iloa ja riemua, yhteen kuuluvutta ja samankaltaisuuden kokemusta. Siellä saa olla rento. Toisten lasten kanssa ei tarvitse olla se pieni ja kasvatuksen kohteena, kuten aikuisten kanssa. Leikin ja uteliaisuuden kautta opitaan sosiaalisia taitoja aikuisten turvallisella tuella. Unelmamaailmassako?

Hiekkalaatikoilla, hoitopaikoissa, koulun pihoilla monenlaiset erityiset lapset opettelevat ryhmätaitoja. Jokaisella on joku omanlainen piirre. Aina voi löytää syyn alkaa syrjiä. Kiusaaminen tarkoittaa, että joku masinoi pahantahtoisia tekoja. Ne kohdistuvat yhteen ja samaan henkilöön toistuvasti. Vaikka ne tehtäisiin ajattelemattomuuksissaan tai hymy huulilla, ne aiheuttavat mielipahaa, henkistä kärsimystä. Se on väkivaltaa, vaikka kiusaajakaan ei sitä aina tajua. Tehdäänhän niin telkkarissakin tai kotona. Kiusaaja matkii jotain, mitä näki jossain tai on itse kokenut. Tai testaa, voiko näin tehdä. Lapset ovat lapsellisia. Ikävä kyllä, se ei tee kohteen tilannetta yhtään helpommaksi. Hänen maailmansa voi sortua.

Sehän on vain leikkiä! kuittaa lapsi. Sehän on vain leikkiä! tumaa moni aikuinenkin. Ainahan lapset ovat huudelleet ja tönineet, itkeneet ja selvinneet. Paitsi etteivät ole. Meillä mielenterveyden ongelmat, synkkyys ja päihteet kaatavat jo nuorisoa ja koko kansantaloutta aivan liikaa.

Ellei kiusaamiseen puututa, kohteeksi joutunut kokee toistuvasti tuskaa: Olen huono, ulkopuolinen, halveksittu! Olen yksin, en kuulukaan ystävien joukkoon. Minussa on jotakin vialla. Joku asia minussa on oltava pielessä, kun en millään pärjää. En onnistu, en osaa! Yhä uudelleen toiset lapset osoittavat yhden olevan huonompi, ulkopuolinen ja yksin. Yhä uudelleen hän kärsii ja usko muuttuu tiedoksi. Kiusaamisen haitat kasvavat kiusaamisen pitkittyessä.

Kun simputustilanteet jatkuvat, syntyy uskomus, että minussa on todellakin vikaa. Tämä usko rakentuu osaksi itseä ja minäkuvaa. Huono-minä tulee leikkiin, huono-minä tulee kouluun, huono-minä kysyy, jos saisi sanoa tähän jotakin. Lapsi alkaa olla varuillaan ja epävarma. Ristiriitainen käsitys itsestä kuluttaa voimia. Tulee unihäiriöitä ja ärtyisyyttä, itkuisuutta ja outoa takertumista. Turvallisen maailmankuvan mureneminen nostaa stressitasoa. Lapsi alkaa vältellä lapsiryhmää ja vetäytyä. Hän uskoo, ettei voi enää ikinä olla tasavertainen, turvassa ja yksi joukosta. Hän ei voi enää kokea lähimmässä tukiverkossaan hyvinvointia ja voimaantumista.

Kun lapsi on sen karun asian kanssa yksin, kasvotusten, ettei pysty riittävästi ymmärtämään ja ennakoimaan tapahtumia, hän menettää otteensa elämänhallintaan. Hänen unelmansa elämässä pärjäämisestä haihtuu taivaan tuuliin. Hänellä ei olekaan oikeita taitoja. Hänestä tuntuu, että hänen tekonsa ja olemassaolonsa kääntyvät aina häntä vastaan. Hän ei merkitse mitään muille. Parempi kun häntä ei ollenkaan olisi. Tämä voi huonontaa ratkaisevasti lapsen psyykkistä ja fyysistä terveydentilaa.

Kokemus erilaisuudesta, huonommuudesta ja varuillaanolosta seuraa ihmistä usein koko elämän. Kalvava epäusko omasta kelpaavuudesta ja hämmennys siitä, ettei lopulta kuitenkaan osaa olla oikein. Ikuinen pelko selkäänpuukotuksesta ja epäluottamus, kun saa myönteistä palautetta. Loputon syrjään jättäytyminen ja oman pelon muurin taa piiloutuminen.

Lapsia ei saa jättää yksin. Lapset vasta opettelevat sosiaalisia taitoja. Jos syrjään jäävälle sanotaan, että lasten on opittava ratkomaan omat riitansa, tehdään tyrmistyttävä virhe. Jos toistuvasti pulassa oleva lapsi jätetään vaille lohtua ja syliä. Jos kiusaamista ei nähdä eikä siihen puututa, aikuiset vetäytyvät törkeällä tavalla aikuisten vastuusta. Pienten lasten kiusa ei ole pienempää kuin isojen. Pienet lapset uskovat helpommin olevansa huonoja. Ja se usko voi olla pysyvä.

Kaikki olemme omalla tavalla omituisia ja erityisiä. Ollaan rohkeasti. Samanlaisuuden vaatimus ei lähde lapsista, elleivät aikuiset tuo sitä heille. Heitetään sana ”erilaisuus” roskiin. Opetetaan hyväksyntää ja hyväntahtoisuutta. Ollaan vain jokainen yksilöitä, hyviä jossain ja jossain ei ehkä parhaita, monenlaisia ja monianaisuudessamme täynnä mahdollisuuksia ja yllätyksiä.

Päivähoito ja varhaiskasvatus ovat peruskoulua aiemman aitiopaikan toimijoita. Syrjäytymisen ennaltaehkäisy alkaa sieltä. Aikuisten täytyy puuttua rakentavasti lasten oireisiin ja aitoon hätään. Jos lapsiryhmän puuhiin ei puututa, ryhmän säännöt muotoutuvat lasten lapsellisten sääntöjen mukaan. Ne voivat olla hyvät tai huonot. Riippuu määrätietoisten lasten mielen tasapainosta ja sosiaalisista taidoista. Tai vanhimman tai vahvimman lapsen.

Meillä ei ole varaa näin sattumanvaraisesti arpoa lasten hyvinvointia ja tulevaisuutta. Jokainen erityinen lapsi ansaitsee myönteisen minäkuvan pienestä pitäen.

BÄNG! Siinä se on Järkkymätön todistusaineisto läpsähtää vasten kasvojani. En voi perääntyä. Olen koulukiusaaja. Siinä se lukee omalla 10-vuotiaan käsialalla kirjoitettuna. ”Inhoan: Saddam Husseinia, sotaa, rasisteja, humalaisia ja Poikaa”. Sama toistuu seuraavassa ja sitä seuraavassa Ystävä-kirjassa.

Olemme kokoontuneet vuosien tauon jälkeen vanhojen luokkakavereiden kesken viettämään yhteistä viikonloppua. Mukana on tuotu muistoja, valokuvia ja niitä Ystäväni-kirjoja. Niitä luetaan ja nauretaan yhdessä haaveammateille ja lapsena ihailluille asioille. ”Asioita, joita inhoan” kohdassa toistuu Saddam Hussein, sota, rasismi ja tyttöjen kirjoittamana- Poika. Poika on päässyt aika kovaan seuraan. Vitsailemme siitä nytkin. Miksi ihmeessä olen kirjoittanut inhoavani Poikaa, vaikka en inhonnut? Siksikö, että niin vain piti kirjoittaa, koska kaikkien tyttöjen piti syystä tai toisesta inhota tätä yhtä Poikaa. En ole uskaltanut tai osannut sanoa omaa mielipidettäni. Olen lähtenyt mukaan porukkaan, en ole vaiennut. En ole puolustanut.

Poikaa verrattiin tuon tuostakin Vaahteramäen Eemeliin. Sen leiman hän sai jo ensimmäisellä luokalla. Ei hän pahaa tehnyt tai ollut ilkeä. Hän keksi uusia ideoita, jotka aina ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Hän oli verbaalisesti lahjakas, huumorintajuinen ja innostunut. Ominaisuuksia, joita aikuisena arvostetaan työmaailmassa verhoten samat asiat termein ”innovatiivinen, oma- aloitteinen, työtä pelkäämätön…”

Poika oli myös jo ensimmäisiltä luokilta asti pakahtua ihastukseensa. Luokan Johanna oli hänen silmissään kauneinta ja ihaninta mitä maa päällään kantoi. Sen sijaan, että toiset pojat tyytyivät ilmaisemaan ihastuksensa ruokajonossa tönäisemällä tai letistä vetäisemällä, Poika teki kaikille selväksi, että hän oli palavan rakastunut Johannaan. Epäilemättä se oli kiusallista Johannalle. Kovin pahaa kaunaa siitä Johanna ei kanna, sillä hän on nyt aikuisena nimennyt oman poikansa Pojan kaimaksi.

Tämän kaiken toteaminen, tajuaminen ja tunnustaminen vielä kahden vuosikymmenen jälkeen on niin hämmentävää, etten uskalla edes ajatella, miltä Pojasta mahtaa tuntua. Olla vuodesta toiseen luokan pelle, leimaansa ei saanut pyyhittyä pois. Kun luokassa oli meteliä tai häirintää oppitunnilla- Poika sai kantaa vastuun. Oli vuodesta toiseen massan silmätikku.

Olen pitänyt itseäni aina kilttinä tyttönä ja ollut ylpeä tästä statuksesta. Olen kertonut rehvastellen ympärilleni, että olen saanut kasvaa ainutlaatuisessa koululuokassa, jossa ei ollut kiusaamista. En ole itse kokenut koulukiusaamista enkä varsinkaan itse kiusannut ketään. Tämä uskomus on nyt romutettu. Olen koulukiusaaja. Ja tavattoman pahoillani siitä.

– Poika on lukenut tämän tekstin ja antanut luvan julkaisemiselle

Lisää aiheesta:

Ohjeita vanhemmille: Kiusaaminen
Nuorten netiketti
Puutunko kiusaamiseen?
Kevyttä kiusaa netissä?