Avoimena elämän kudelmassa

Miten monesti elämässä olemmekaan vastakkain sen kanssa, että elämä tuo tullessaan asioita, joita emme siihen toivoneet? Se voi olla lapsettomuus, työttömyys, mielenterveyden horjuminen, läheisen menetys, ristiriidat puolison tai vaikka lapsen kanssa. Kamppailemme siinä ristitulessa, että emme halunneet tai toivoneet tuota asiaa elämäämme. Saatamme kiukutella kuin pieni lapsi, yrittää kaikin keinoin saada aikaan muutosta. Tuskailemme, vaivumme synkkyyteen ja toivoisimme, että tapahtumat voisivat olla vain pahaa unta. Kapinoimme elämän tapahtumia vastaan. Kukin omalla tavallamme.

Jo nuoruudestani muistan tuntemattoman tekijän tyyneysrukouksen, jossa pyydetään tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voi, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.

Kuulostaa helpolta, mutta ei niin yksinkertaista toteuttaa.

Mikä voisi auttaa meitä sopeutumaan ja ehkä hyväksymäänkin asioita, joita elämäämme tulee toivomattamme? Monesti ihmiset vastaavat, että aika. Tähän liittyy tietty totuus, koska asiat muuttuvat, tulee vastaan toisenlaisia asioita ja ne, jotka olivat aiemmin merkityksellisiä, eivät sitä enää ole. Tieto asioiden muuttumisesta ei kuitenkaan välttämättä auta meitä, kun olemme keskellä ei-toivottua asiaa ja tuntuu, että selviääkö siitä koskaan tai epäilee, onko valoa nähtävissä minkään nurkan takana.

Kipua lisää kapinointi asiaa vastaan. Mitä jos voisinkin vain lähestyä asiaa hyväksyvän läsnäolon kautta? Hyväksyä, että näin tapahtuu minulle nyt. Asettua tarkkailijan rooliin sisälläni. Mitä tunteita huomaan sen herättävän minussa? Mitä ajatuksia huomaan sen nostavan mieleeni? Miltä se tuntuu kehossani? Mitä kaikkea tässä on läsnä? Mitä kaikkea on sen kivun takana, mitä tunnen? Mitä tarpeita kätkeytyy sen taakse? Voinko antaa tunteiden tulla, ajatusten virrata sisään ja ulos, puhaltaa ne pois.  Voinko antaa tuntemusten olla sellaisia kuin ne ovat? Voinko löytää itsestäni kohdan, joka voisi lohduttaa sisäisesti minua? Mitä se hyväksyvä ja lohduttava kohta sanoisi? Miten se lempeästi auttaisi minua olemaan kipuni kanssa niin kauan, että kipu tulee nähdyksi, kuulluksi ja tunnetuksi. Sen jälkeen sen voima raukeaa, kun en enää taistele vastaan. Uskallan kokea sen, antaa sen olla ja lopulta muuttaa muotoaan.

Läsnäolo asioille, joita emme ole toivoneet elämäämme, ei ole helppoa. Se on kuitenkin myös mahdollisuus. Portti, jonka kautta voimme oppia itsestämme ja toisistamme lisää, sallia elämän tapahtua, löytää ne asiat joihin voimme vaikuttaa ja kykyä hyväksyä ne mitä emme voi muuttaa. Portin kautta voimme päästä myös uudenlaisten asioiden äärelle, löytää sen mitä portin kautta on mahdollista löytää. Aina avautuu myös mahdollisuus jollekin uudelle. Se voi olla pienikin asia ja yllättävästä suunnasta, vaikka uuden puolen tai kyvyn löytyminen itsestä, sellainen jonka olemassa oloa ei ennen tapahtunutta tiennyt.

Elämän kudelmaan kuuluvat kaikki värit, nekin joita emme saaneet itse valita. Kukaan ei estä meitä kuitenkaan sekoittamasta annettuja värejä, etsimästä niiden sekoituksista kauniimpia sävyjä tai maalaamasta niillä upeaa taulua, jossa lopulta jokaisella väripilkulla ja sävyllä on oma roolinsa, tehtävänsä, jota ilman teos ei olisi juuri se teos.

Sanna Nojonen
Psykoterapeutti, mindfulness -ohjaaja
Väestöliiton terapiapalvelut

Tutustu Väestöliiton terapiapalveluihin ja varaa aika. Nettiajanvaraus.

Ulkopuolisuudesta

shutterstock_46626301Seurasin pienten taaperoiden leikkiä puistossa. Kahdella heistä näytti olevan todella hauskaa yhdessä. He juoksivat edestakaisin huudellen toisilleen. Kolmas taapero touhuili omiaan, kuitenkin selvästi tietoisena kahdesta muusta. Lasten leikkiä oli kestänyt jonkin aikaa, kun yksin ollut lapsi lopetti oman puuhastelunsa, lähestyi kahta muuta ja tönäisi toisen taaperoista kumoon. Kauempana oleva äiti kauhistui ja meni torumaan lasta.

Kuuluminen ryhmään, liittyminen toisiin ihmisiin on varmistanut aikojen saatossa selviytymisemme. Baumeister ja Leary (1995) kirjoittavat, että tarve kuulua ja liittyä toisiin on ihmiselle perustavanlaatuinen tarve. Ihminen tarvitsee edes muutamia pysyviä ja välittäviä suhteita toisiin kehittyäkseen normaalisti ja elääkseen täysipainoista elämää.

Ulkopuoliseksi jääminen muusta ryhmästä on pahimmillaan voinut tarkoittaa ihmiselle kuolemaa. Ulkopuolisuuden uhkaa prosessoidaankin samalla tavalla, kuin fyysistä kipua. Koemme kipua, kun havaitsemme, että meidät rajataan ulos meille tärkeästä ryhmästä. Kipu taas saa meidät puolustautumaan. Puolustautuminen voi olla sitä, että koettua uhkaa vastaan hyökätään, suojaudutaan vetäytymällä tai jos vaihtoehtoja ei ole, jähmetytään. Kaikilla sinällään ymmärrettävillä reagointitavoilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Jos ulkopuolisuuden uhkaa hallitaan aina hyökkäämällä, ryhmän ulkopuolelle jääminen tulee yhä todennäköisemmäksi. Samoin on vetäytymisen kohdalla. Vetäytynyt ei saa kokemusta ryhmään kuulumisesta, vaan jää ahdistuksensa kanssa yksin.

Norjalaisessa tutkimuksessa kartoitettiin 750 lapsen kohdalla sitä, miten kokemukset ulkopuolelle jäämisestä 4 -vuotiaana vaikuttivat lasten käytökseen myöhemmin 6 -vuotiaana. Lasten opettajilta kysyttiin lasten ollessa 4 -vuotiaita ja myöhemmin heidän ollessa 6 -vuotiaita, tuleeko lapsi toimeen toisten kanssa, kiusataanko häntä ja onko hän pidetty toisten lasten silmissä. Lasten vanhemmilta kysyttiin molempina ajankohtina, joutuuko lapsi tappeluihin, lyökö hän muita tai tuhoaako toisten omaisuutta. Tutkimus osoitti, että lapset, jotka jätettiin ulkopuolelle muusta ryhmästä, käyttäytyivät myöhemmin selvästi aggressiivisemmin ja vähemmän muita huomioiden. Sukupuolten välillä ei ollut eroa.

Jos Norjalaisen tutkimuksen lapsia seurattaisiin vielä pidemmälle aikuisuuteen, kuinka heille kävisi? Alakoululainen alkaa jo hienovaraisemmin lukemaan omaa arvoaan toisten silmissä ja miettii omaa paikkaansa ryhmässä. Jos ei ole saanut lapsuudessa kokemusta kuulumisesta johonkin, nuoruusikään saavuttua ulkopuolisuuden tunne voi olla sietämättömän voimakas. Nuori ei koe kuuluvansa enää samalla tavalla lapsuuden perheeseen ja vääjäämätön realiteetti on, että pesästä täytyy lähteä. Jos ei ole ystäviä, vertaisia joihin liittyä, jää nuori täysin tyhjän päälle.

Aikuinen joka ei koe kuuluvansa mihinkään on kuin tikittävä aikapommi. Kehitystehtävänä olisi liittyä yhteiskuntaan, yhtenä sitä rakentavana jäsenenä. Kysymys kuuluu, kuinka liittyä, jos ei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Ulkopuolisuus voi johtaa jähmettymiseen, syrjäytymiseen tai se voi viedä raivoon, jossa haetaan kompensaatiota kaikelle koetulle kivulle.

Meidän tulisi muistaa, että niiden, jotka ovat reunalla, tulisi kokea olevansa sisällä, edes jossakin.

  • Baumeister, R. & Leary, M. (1995) The need to belong: Desire for interpersonal attachments as a fundamental human motivation. Psychological Bulletin, Vol 117(3), 497-529.
  • Stenseng, F, Belsky, J, Skalicka, V. & Wichström, L. (2014) Preschool Social Exclusion, Aggression, and Cooperation. A Longitudinal Evaluation of the Need-to-Belong and the Social-Reconnection Hypotheses. Personality and Social Psychology Bulletin, vol. 40 no. 12 1637-1647