Mielenterveyden rakennusaineet

Mielenterveys ja parisuhde ovat hyviä kumppaneita toisilleen.

Maailman terveysjärjestö WHO määrittelee mielenterveyden hyvinvoinnin tilana, jossa ihminen pystyy näkemään omat kykynsä ja selviytymään elämään kuuluvissa haasteissa sekä työskentelemään ja ottamaan osaa yhteisönsä toimintaan. Sigmund Freud muotoilee mielenterveyden kyvyksi rakastaa ja tehdä työtä.

Mielenterveys ei synny tyhjiössä, eikä kehity ilman riittävän hoivaavaa ja vastavuoroista suhdetta. Katse suuntautuu elämän ensimmäisiin vuosiin.

Varhaisista vuorovaikutustilanteista meille syntyy kokemus itsestämme ja perusta sille, minkälaisia odotuksia luomme tuleviin ihmissuhteisiimme. Millä tavalla itkumme ja naurumme on tulkittu ja miten meitä on katsottu ja koskettu. Nämä kokemukset elävät mielessämme sisäistyksinä, joiden läpi katsomme lapsiamme ja kumppaniamme.

Itse ajattelen mielenterveyttä kykynä elää itsensä varassa ja samanaikaisesti kykynä turvautua toiseen. Esimerkiksi masennuksessa nämä kyvyt heikkenevät ja johtavat pahimmassa tapauksessa sulkeutumiseen ja yksinäisyyteen. Paniikkihäiriössä ja ahdistuneisuudessa etenkin kyky turvautua itseen heikkenee.

Parisuhteen ongelmat heijastelevat aina myös omia kiintymyssuhdesisäistyksiämme. Parisuhde herättää syvällä olevat kiintymyssuhdetarpeemme ja pelkomme, jotka pahimmillaan estävät meitä solmimaan suhteen tai aidosti antautumaan sille.

Emme anna toisen tulla lähelle. Pakenemme työhön tai harrastuksiin. Ja samalla vain toivomme, että toinen näkisi nalkutuksen taakse, ottaisi kainaloon ja kysyisi, mitä kuuluu.

Ydinongelma parisuhteissa on usein vastavuoroisuuden puuttuminen. Kuten pieni vauva, tarvitsemme toista ihmistä peiliksemme. Valitettavan monet meistä ovat kuitenkin oppineet mallin, jossa tukeutuminen toiseen ei ole suositeltavaa. Kyllä minä pärjään.

Mielen kantokyvyllä on rajansa. Kriisit, kuten työttömyys, lapsettomuus tai sairastuminen, repivät pariskuntia erilleen. Toisaalta myös se tavallinen arki uhkaa ja etäännyttää.

Parhaassa tapauksessa parisuhde tukee sen molempien osapuolien mielenterveyttä. Kun koemme päivittäin tulevamme kohdatuksi ja nähdyksi, se hoivaa myös mielenterveyttämme.

Parisuhteessa on tärkeää luoda keskinäisiä rituaaleja, tapoja, jotka ovat kiinnipitävää liimaa. Muuttaessani aikoinani Ranskaan opiskelemaan ihastuin paitsi lukuisiin leipomoihin, myös ranskalaisten tapaan puhutella toisiaan. Mon ami, ma chérie. Rakas, kulta, söpöläinen. Hellittelysanojen käyttö kuulostaa suomalaiseen korvaan aluksi liioittelulta, mutta se toimii. Yksittäisellä sanalla tulee sanotuksi paljon. Minä huomaan sinut ja olen sinua varten.

Itseä ja parisuhdetta voi hoitaa terapialla ja pariterapialla. Terapian teho perustuu vuorovaikutuksellisuuteen, johdonmukaisiin kohtaamisiin, jossa ihminen tulee nähdyksi aidoimmillaan. Pariterapiaan voi uskaltautua myös silloin, kun asiat eivät vielä ole umpikujassa.

Parisuhteen hoivaamisen voi nähdä myös oman mielenterveyden hoivaamisena.

Marika Mattila

Olen psykologi ja työskentelen ammatinharjoittajana Väestöliiton terapiapalveluissa. Ammatillinen kiinnostukseni ja perehtyneisyyteni kohdistuu etenkin tunne-elämän häiriöiden, masennuksen ja ahdistuksen hoitoon sekä perheeseen, parisuhteeseen ja vanhemmuuteen liittyviin teemoihin.
Väestöliiton terapiapalveluihin voi varata ajan www.vaestoliitonterapiapalvelut.fi.

Pitäisikö mun jäädä vai lähteä?

Jo pitkään parisuhdekeskuksen yksi luetuimpia tekstejä on ollut eron tunnusmerkit. Myös nettivastaanotoilla ja asiakkaiden kysymyksissä nousevat usein esiin samat teemat: Mistä tietää, että on aika erota? Onko vielä mahdollista palauttaa läheisyys parisuhteeseen? Mistä tunnistaa, ettei ole enää toivoa? Usein asiakkaat myös kysyvät suoraan työntekijältä, mitä heidän pitäisi tehdä. Toisinaan tämä ihmetyttää: Miksi ihminen pyytää täysin vierasta henkilöä tekemään näin isoja ratkaisun heidän puolestaan? Mistä tässä on kysymys?

On todella pelottavaa, kun kiintymys toiseen ihmiseen alkaa rakoilla. Sisäinen ristiriita on kalvava. Toinen puoli itsestä haluaisi haistattaa ja lähteä ja toinen tunnistaa oman tarvitsevuuden ja läheisyyden kaipuun. Vielä joitakin vuosia sitten olisi saatettu ajatella, että ristiriidan kourissa painiva kysymyksen esittäjä on läheisriippuvainen. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että ihmiselle on luontaista luoda jatkuva, kiintymyksellinen ja turvaa tuova side toiseen ihmiseen. Oma puoliso on turvasatama, joka luo tukikohdan muuten epävarmassa maailmassa. Kun kotisatama ei tunnu enää läheiseltä ja sen jatkuvuus on uhattuna, on ihminen hyvin ymmärrettävästi turvaton.

Harva asia on ihmiselle stressaavampaa kuin muutos, jossa vuosia jatkunut tuttu elämä on uhattuna. Voimakas stressi taas nostaa ihmisessä pintaan tarpeen turvaan ja toiseen säätelevään ihmiseen. Eroprosessissa olemme siis suurien vaikeiden tunteiden ja ahdistuksen kourissa ilman aiempaa tuttua turvasatamaamme. Onko siis ihme, että ihminen tässä kohtaa kysyy vieraalta ammattilaiselta, mitä pitäisi tehdä? Ei minusta.

Pitkäaikainen stressi vaikuttaa myös kykyyn ajatella. Saatamme kadottaa kyvyn pohtia useita asioita samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä mieleen tulvii kaikki se hyvä, mitä suhteessa on ollut. Seuraavassa hetkessä taas nousee pintaan kaikki suhteen aiheuttama kipu. Eroa pohtiessa onkin tavallista, että jonain päivänä on ihan varma siitä, että lähtee. Seuraavana päivänä tuo varmuus onkin jo menetetty ja ahdistus palaa. Ristiriidan kannatteleminen on raskasta työtä. Se on kiduttavaa energiaa syövää heilahtelua puolelta toiselle.

MacDonald ja kumppanit (2017) tutkivat yli 200 seurustelevaa ja naimisissa olevaa ihmistä, jotka harkitsivat eroa. Yksi tutkimuksen tavoite oli katsoa kiintymyssuhteen merkitystä erotilanteessa. Tutkimuksessa nousi esiin, että ahdistuneesti kiintyneet kokivat eropohdinnassaan suurempaa ristiriitaisuutta. Heidän mielessään vaihteli tavallista voimakkaammin syyt sekä jäämiseen että lähtemiseen. Välttelevästi kiintyneiden eropohdintaa taas kuvasi muita suurempi välinpitämättömyys. He pyörittelivät mielessään tavallista vähemmän syitä eroon tai suhteeseen jäämiseen. Ahdistuneita oli aineistossa selvästi enemmän (50 %) kuin vältteleviä, joita oli 30 %. Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että voimakas ristiriita on hyvin tavallista eropohdinnoissa. Ahdistuneet voisivat eropohdinnassa hyötyä siitä, että yrittäisivät hillitä yliajattelua ja säädellä ahdistustaan tehokkaammin. Vältteleville taas voisi olla hyödyksi yrittää tutkia enemmän omia tuntemuksia ja syitä ihmissuhteessa jatkamiseen.

Eropäätös ei tapahdu yleensä minkään yksittäisen oivalluksen kautta. Monesti ihmiset etsivät järkiperäistä ratkaisua erokysymykseen. Moni on varmaan kuullut jonkun läheisen toteavan, että tässä ei ole mitään järkeä, kannattaisi varmaan lähteä. Aikaa kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Myös ammattilaiselta kaivataan usein jotain ohjeita, kuinka tulisi toimia. Pettymys voi olla suuri, kun vastaanotolta lähtiessä ei ole saanut mitään selkeää ratkaisua.

Aika monesti jossain kohtaa eropohdintoja kipu käy liian suureksi ja ihmisen on pakko tehdä ratkaisu. Kun mieli ei pysty tekemään päätöstä, keho voi näyttää, että aika on kypsä. Joskus taas ratkaisuun voi avittaa suhteeseen liittyvä pettymys, joka katkaisee kamelin selän. Suuttumus voi tuoda sen verran energiaa, että ratkaisun pystyy tekemään.

Ero rakkaussuhteesta on prosessi. Se on prosessi, joka alkaa pikkuhiljaa ja kestää aikansa. Tässä prosessissa omasta kumppanista irrottaudutaan kiintymyksen kohteena, turvan ja lohdun antajana. Eroa pohtivan Ihmisen ei tulisikaan kysyä itseltään, pitäisikö minun erota, vaan ennemminkin, missä kohtaa olen omassa prosessissani. Kysymystä aseteltaessa on myös hyvä olla itselle myötätuntoinen eikä manata itseä siitä, että ei ole saanut ratkaisua tehtyä. Tällainen työ ottaa aikansa, niin se vain on.

Joel, S., MacDonald, G., ja Page-Gould, E (2017). Wanting to stay and wanting to go: Unpacking the content and structure of relationship stay/leave decision processes. Social psychological and Personality science, s.1-14.

 

Riippumattomuuden ihanne johtaa riippuvuuteen

Itselleni kaikkein mullistavin viimeaikainen löydös liittyy teoriaan ihmisten tunteiden säätelystä. Nykyään ajatellaan, että koko ihmisen kehollinen apparaatti on tavallaan syntynyt yhteisen säätelyn kautta. Sitä myös säädellään koko ajan yhdessä. Altistamme oman hermostomme jatkuvasti toisten hermostolle pienissä kohtaamisen hetkissä. Huomaamatta säätelemme toisia ja tulemme itse säädellyiksi. Samaan aikaan, kun ymmärrämme yhä paremmin tätä riippuvuutta toisistamme, yleinen ihanne näyttää olevan riippumattomuus.

Hyvä esimerkki siitä, miten tärkeitä lajitoverit ovat tunteiden säätelyssä, löytyy apinoista. Kokeet, joissa apina on otettu pentuna pois laumasta ja kasvatettu erillään, osoittavat kipeällä tavalla toisten merkityksen. Yksin kasvaneilla apinoilla, jotka palautettiin aikuisina laumaan, oli todella vaikea enää päästä sisälle apinaryhmään. Ne olivat ”yksinäisiä vaeltajia” jotka joutuivat helposti tappeluihin. Ne joivat enemmän alkoholia ja söivät enemmän kuin muut apinat. Niillä oli vaikeuksia luoda suhteita toisiin, seksuaalisuudessa ja vanhemmuudessa. Kun nämä apinat laitettiin yhteen ”terapeutti” apinan kanssa, eristyneenä kasvaneiden apinoiden käytös muuttui normaalimmaksi. Tosin eristetyn apinan ongelmat palasivat, jos heillä ei ollut ”terapeutti” apinaa turvanaan.

Se miten tulemme elämämme alkutaipaleella säädellyksi vaikuttaa hermostomme toimintaan pysyvästi. Riittävän hyvän ja turvallisen toisen kanssa, voimme kuitenkin oppia säätelyä.

Jos ei ole omassa lapsuudessaan saanut apuja tunteiden säätelyyn, voi aikuisena selviäminen tuntua vaikealta. Yhteiskunnassa odotetaan, että kaikki ihmiset toimisivat normien mukaan. Siksi omien tunteiden säätelemättömyys voi aiheuttaa ihmisessä herkästi häpeää. Tuntuu nololta, kun tunteet kiehahtavat liikaa yli tai kyyneleet valuvat tahtomatta pitkin poskia. Myös keho saattaa paljastaa säätelyn puutteet, se voi toimia kontrolloimattomasti, vapista, täristä tai puutua. Säätelemättömyydestä johtuva häpeä voi saada ihmisen piiloutumaan ja ajautumaan yhä enemmän siihen väärään lopputulokseen, että tunteita tulisi kyetä säätelemään yksin. Riippumattomuuden ihanne johtaa etsimään nopeita ratkaisuja. Niitä voi löytyä esimerkiksi päihteistä.

Päihteet auttavat nopeasti vaikeiden tunteiden kanssa. Ne voivat synnyttää hetkeksi sellaisen kokemuksen, että on itse oman kehonsa ja mielensä herra. Mitään ei puutu ja säätely tuntuu onnistuvan. Kuitenkin päihteen vaikutuksen loppuessa nousee entistä kovempi tarve säätelyyn. Nyt edessä ei ole pelkästään aiempia vaikeita tunteita, vaan myös päihderiippuvuus, joka lisää häpeää. Ihminen voi kokea, että nyt jos koskaan oma säätelemättömyys tulee julkiseksi.

Kaikkein surullisinta päihteisiin turvautumisessa on se, että päihteet itse asiassa tuhoavat juuri sitä säätelyn biologista mekanismia, joka on meille nisäkkäille kaikkein ominaisin. Nykyään tiedetään, että kiintymyssuhde ja riippuvuus jakavat keskenään samat neuraaliset reitit. Nuo reitit liittyvät palkituksi tulemiseen ja mielihyvään. Yleensä ihminen etsii mielihyvää ihmissuhteista; tunteiden jakaminen, yhteinen leikki, nauru ja toisten lähellä olo erittävät mielihyvähormoneja. Tuo mielihyvä on hidasta, tyydyttävää, ja turvallisuutta lisäävää.

Päihteet tuovat myös hetkellisen hyvänolon tunteen, jotkut itse asiassa jopa viisinkertaisen voimakkuudessaan. Tämä on dopamiiniperustaista nopeaa tyydytystä. Kuitenkin kun aikaa kuluu, aineet alkavat korvata sitä mielihyvää, joka on aikaisemmin tullut ihmissuhteista. Tarve ihmissuhteisiin alkaa kaventua ja kadota. Tämä näkyy rankalla tavalla Amerikan Ohion huumeongelmaa kartoittavista kuvista. Ihmiset näyttävät muuttuneet käveleviksi aaveiksi, joiden päämääränä on seuraavan päihdeannoksen saaminen. Riutunut ja kasvoiltaan värin menettänyt ihminen on kaukana siitä laumaeläimestä, jonka tarve on tulla yhdessä säädellyksi.

Vaikeat kokemukset, hätä, pelko ja paine selviytymisestä herättävät ihmisessä tarpeen hankalien tunteiden säätelyyn.  Jos paine kohdistuu ainoastaan yksilöön, on hyvin todennäköistä, että ratkaisu haetaan nopeammasta ja helpoimmasta lähteestä. Ihannemaailmassa voisimme suhtautua empaattisesti siihen, että kaikki meistä eivät saa samanlaisia eväitä säätelyyn. Jotkut tarvitsevat siinä enemmän tukea kuin toiset. Ihan kuten tuo eristetty apina, joka toisen avulla pystyy mahdollisesti saavuttamaan ”apinan arvoisen elämän”.

Flores, P.J.(2004) Addiction as an attachment disorder. Jason Aronson.

Thomas J. (2013) Addressing Addiction, Fostering Attachment with Emotionally Focused Therapy. Suomen Pariterapiayhdistyksen järjestämä luento.

 

 

Löysitkö rinnallesi isäsi tai äitisi?

shutterstock_213491296Ystäväpiirissäni olemme joskus ihmetelleet, kuinka paljon omat kumppanimme muistuttavat omaa vastakkaista sukupuolta olevaa vanhempaamme. Yhden isä edusti lapsuudessa vahvaa maskuliinisuutta ja hän päätyi naimisiin ”kaapin” kanssa. Toinen otti miehen, joka on kiinni kirjassa, ihan niin kuin oma isä silloin pienenä. Jotain tuttua, ihailtua ja hyvää, mutta myös sellaista joka hiertää ja haavoittaa.

Myös pariterapiassa asiakkaat usein kuvaavat vaikeimpana tilanteet, joissa puolison koetaan toimivan juuri niin kuin ohittava tai julma vanhempi. Nainen, jota hyväksikäytettiin lapsuudessaan, otti puolisokseen miehen joka kaltoin kohtelee häntä. Nainen odottaa, että vielä joku päivä mies huomaisi hänen arvonsa Mies, joka ei lapsuudessaan tullut koskaan nähdyksi, otti vaimon joka kulkee aina miehen ohi. Mies odottaa, että vaimo pysähtyisi ja hänen silmänsä syttyisivät.

Freud päätteli vuosisadan alussa, että lapsena me kaikki tahdomme naimisiin isän tai äidin kanssa. Nämä toteutumattomat toiveet tai odotukset seuraavat meitä aikuisuuteen ja kumppanin valintaan. Suurinta osaa nämä teoriat ovat ärsyttäneet ja ne ovat tuntuneet kovin kaukaa haetuilta. Kukaan ei halua huomata etsivänsä isäänsä tai äitiään.

Geher ja Bauman (2000) keksivät oivaltavan tutkimusasetelman, jolla tutkia oliko Freud oikeassa. He pyysivät noin 200 koehenkilöä arvioimaan laajan persoonallisuustestin ja kolmen eri kiintymyssuhdemallin avulla omaa puolisoaan sekä omia vanhempiaan. Tämän jälkeen he pyysivät puolisoa sekä vanhempia arvioimaan itseään samoilla mittareilla. Tällä asetelmalla pystyttiin kartoittamaan sitä, kuinka samankaltaisena osallistujat pitivät puolisoa ja vanhempiaan sekä sitä kuinka samanlaisia puoliso ja vanhemmat todellisuudessa olivat.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että osallistujien käsitys omasta puolisosta ja vastakkaista sukupuolta olevasta vanhemmasta olivat merkittävästi samankaltaisia. Todellinen samankaltaisuus oli vähäisempää. Kuitenkin myös todellisia yhtymäkohtia löytyi esimerkiksi avoimuuden, lähestyttävyyden, myöntyvyyden ja neuroottisuuden osilta.

Tutkimuksessa kartoitettiin myös parisuhdetyytyväisyyttä. Parisuhteeseensa tyytyväiset osallistujat arvioivat oman puolisonsa ja vastakkaista sukupuolta olevan vanhempansa samankaltaiseksi useilta eri persoonallisuuden osa-alueilta. Parisuhteeseensa tyytymättömät arvioivat samankaltaisuutta vain negatiivisten piirteiden, kuten neuroottisuuden osalta. Kiinnostavaa oli, että tyytymättömät olivat oikeasti löytäneet kumppanin joka muistutti vastakkaista vanhempaa juuri neuroottisuudessa.

Geherin ja Baumanin tutkimus synnyttää ajatuksen, että lapsuuden kokemuksemme vaikuttaa siihen, minkälaisen kumppanin valitsemme ja toisaalta siihen, millaisilla laseilla häntä katselemme. Kun olemme lapsuudessamme tulleet riittävästi kohdatuksi ja ihailluksi, ei tuttuuden etsimisessä ole mitään pahaa. Vaikka puolisomme jotkut piirteet rasittaisivat, löydämme kuitenkin myös niitä asioita, joita ihailemme ja arvostamme. Toisin käy silloin, kun etsimme tuttuuden perusteella sitä näyttämöä, jossa tulemme uudelleen ja uudelleen loukatuksi tai ohitetuksi. Siksi jokaisen on hyvä miettiä, että haluaako tulevan puolisonsa todella muistuttavan vanhempiaan ja jos niin missä suhteessa.

Geher, G & Bauman, K (2000) Perceived and actual characteristics of parents and partners: A test of a freudian model of mate selection. Current Psychology. Vol. 19 (3), s 194-214.