Pitäisikö mun jäädä vai lähteä?

Jo pitkään parisuhdekeskuksen yksi luetuimpia tekstejä on ollut eron tunnusmerkit. Myös nettivastaanotoilla ja asiakkaiden kysymyksissä nousevat usein esiin samat teemat: Mistä tietää, että on aika erota? Onko vielä mahdollista palauttaa läheisyys parisuhteeseen? Mistä tunnistaa, ettei ole enää toivoa? Usein asiakkaat myös kysyvät suoraan työntekijältä, mitä heidän pitäisi tehdä. Toisinaan tämä ihmetyttää: Miksi ihminen pyytää täysin vierasta henkilöä tekemään näin isoja ratkaisun heidän puolestaan? Mistä tässä on kysymys?

On todella pelottavaa, kun kiintymys toiseen ihmiseen alkaa rakoilla. Sisäinen ristiriita on kalvava. Toinen puoli itsestä haluaisi haistattaa ja lähteä ja toinen tunnistaa oman tarvitsevuuden ja läheisyyden kaipuun. Vielä joitakin vuosia sitten olisi saatettu ajatella, että ristiriidan kourissa painiva kysymyksen esittäjä on läheisriippuvainen. Nykyään kuitenkin ajatellaan, että ihmiselle on luontaista luoda jatkuva, kiintymyksellinen ja turvaa tuova side toiseen ihmiseen. Oma puoliso on turvasatama, joka luo tukikohdan muuten epävarmassa maailmassa. Kun kotisatama ei tunnu enää läheiseltä ja sen jatkuvuus on uhattuna, on ihminen hyvin ymmärrettävästi turvaton.

Harva asia on ihmiselle stressaavampaa kuin muutos, jossa vuosia jatkunut tuttu elämä on uhattuna. Voimakas stressi taas nostaa ihmisessä pintaan tarpeen turvaan ja toiseen säätelevään ihmiseen. Eroprosessissa olemme siis suurien vaikeiden tunteiden ja ahdistuksen kourissa ilman aiempaa tuttua turvasatamaamme. Onko siis ihme, että ihminen tässä kohtaa kysyy vieraalta ammattilaiselta, mitä pitäisi tehdä? Ei minusta.

Pitkäaikainen stressi vaikuttaa myös kykyyn ajatella. Saatamme kadottaa kyvyn pohtia useita asioita samanaikaisesti. Yhdessä hetkessä mieleen tulvii kaikki se hyvä, mitä suhteessa on ollut. Seuraavassa hetkessä taas nousee pintaan kaikki suhteen aiheuttama kipu. Eroa pohtiessa onkin tavallista, että jonain päivänä on ihan varma siitä, että lähtee. Seuraavana päivänä tuo varmuus onkin jo menetetty ja ahdistus palaa. Ristiriidan kannatteleminen on raskasta työtä. Se on kiduttavaa energiaa syövää heilahtelua puolelta toiselle.

MacDonald ja kumppanit (2017) tutkivat yli 200 seurustelevaa ja naimisissa olevaa ihmistä, jotka harkitsivat eroa. Yksi tutkimuksen tavoite oli katsoa kiintymyssuhteen merkitystä erotilanteessa. Tutkimuksessa nousi esiin, että ahdistuneesti kiintyneet kokivat eropohdinnassaan suurempaa ristiriitaisuutta. Heidän mielessään vaihteli tavallista voimakkaammin syyt sekä jäämiseen että lähtemiseen. Välttelevästi kiintyneiden eropohdintaa taas kuvasi muita suurempi välinpitämättömyys. He pyörittelivät mielessään tavallista vähemmän syitä eroon tai suhteeseen jäämiseen. Ahdistuneita oli aineistossa selvästi enemmän (50 %) kuin vältteleviä, joita oli 30 %. Tämän tutkimuksen pohjalta näyttää siltä, että voimakas ristiriita on hyvin tavallista eropohdinnoissa. Ahdistuneet voisivat eropohdinnassa hyötyä siitä, että yrittäisivät hillitä yliajattelua ja säädellä ahdistustaan tehokkaammin. Vältteleville taas voisi olla hyödyksi yrittää tutkia enemmän omia tuntemuksia ja syitä ihmissuhteessa jatkamiseen.

Eropäätös ei tapahdu yleensä minkään yksittäisen oivalluksen kautta. Monesti ihmiset etsivät järkiperäistä ratkaisua erokysymykseen. Moni on varmaan kuullut jonkun läheisen toteavan, että tässä ei ole mitään järkeä, kannattaisi varmaan lähteä. Aikaa kuluu, mutta mitään ei tapahdu. Myös ammattilaiselta kaivataan usein jotain ohjeita, kuinka tulisi toimia. Pettymys voi olla suuri, kun vastaanotolta lähtiessä ei ole saanut mitään selkeää ratkaisua.

Aika monesti jossain kohtaa eropohdintoja kipu käy liian suureksi ja ihmisen on pakko tehdä ratkaisu. Kun mieli ei pysty tekemään päätöstä, keho voi näyttää, että aika on kypsä. Joskus taas ratkaisuun voi avittaa suhteeseen liittyvä pettymys, joka katkaisee kamelin selän. Suuttumus voi tuoda sen verran energiaa, että ratkaisun pystyy tekemään.

Ero rakkaussuhteesta on prosessi. Se on prosessi, joka alkaa pikkuhiljaa ja kestää aikansa. Tässä prosessissa omasta kumppanista irrottaudutaan kiintymyksen kohteena, turvan ja lohdun antajana. Eroa pohtivan Ihmisen ei tulisikaan kysyä itseltään, pitäisikö minun erota, vaan ennemminkin, missä kohtaa olen omassa prosessissani. Kysymystä aseteltaessa on myös hyvä olla itselle myötätuntoinen eikä manata itseä siitä, että ei ole saanut ratkaisua tehtyä. Tällainen työ ottaa aikansa, niin se vain on.

Joel, S., MacDonald, G., ja Page-Gould, E (2017). Wanting to stay and wanting to go: Unpacking the content and structure of relationship stay/leave decision processes. Social psychological and Personality science, s.1-14.

 

Uusperheeksi ulkopuolisuuden kivun kautta

Uusperheet ovat lisääntyneet Suomessa koko ajan 1990-luvulta lähtien. Vuonna 2014 niitä oli jo yli 50 000. Kaikista alle täysi-ikäisistä lapsista jopa 10 prosenttia elää uusperheessä. Uusperheet voivat olla hyvin erilaisia. Osassa niistä on vain toisen vanhemman biologisia lapsia ja osassa molempien. Lisäksi perheeseen voi kuulua myös uusparin yhteisiä lapsia. Lapset saattavat asua koko ajan perheessä tai sitten he käyvät vain viikonloppuisin.

Kaikkia suomalaisia perheitä yhdistää kasvaminen perheeksi. Kasvun vaiheet vain poikkeavat toisistaan riippuen siitä millainen perhe on kyseessä. Ydinperheessä vanhemmilla on ensin rakastumisen kahdenkeskinen vaihe, jossain kohtaa tulevat lapset ja pikkuhiljaa muodostuu perhe. Uusperheessä ei ole kahdenkeskistä vaihetta vaan lapset ovat heti osana perhettä. Bonusäiti tai isä muodostaa suhdetta lapsiin samaan aikaan kun aikuisten rakkaussuhde kehittyy ja syvenee. Myös lapset ottavat vastaan uuden tulokkaan, joka vie vanhemman huomiota. Tilanne nostaa herkästi esille mustasukkaisuuden tai ulkopuolisuuden tunteita. Kaikilla ihmisillä on toive olla jollekin kaikkein tärkein tässä maailmassa. Tärkeissä ja kiintymyksellisissä suhteissa kysymmekin toiselta, olenko sinulle ykkönen? Uusperheissä kokemus saattaa olla se, että kysymykseen vastataan, että et ole ykkönen, mutta olet hyvä kakkonen.

Ulkopuolisuus on ihmiselle kivulias kokemus. Kaikki ihmiset ovat kokeneet ulkopuolisuuden tunnetta jossain kohtaa elämäänsä. On kuitenkin niin, että jotkut altistuvat tuolle tunteelle elämänsä aikana useammin ja kipeämmin kuin toiset. Uusperheen arki nostaa pintaan kaikki aiemmat osattomuuden kokemukset. Monet tunteet voivat olla niin voimakkaita, että ne tuottavat kokijalleen häpeää. Niitä yritetään siksi usein tukahduttaa tai peitellä. Uusperhe joutuukin kasvamaan yhtenäiseksi perheenjäsenten ulkopuolisuuden ja mustasukkaisuuden tunteiden läpi. Siksi kasvavan uusperheen pinnan alla usein kuohuu. Perheen kasvun kannalta on tärkeää, että kaikkien kokemukset, myös vaikeimmat tunteen, tulevat huomatuksi. Ymmärretyksi tuleminen luo kiintymystä ja rakentaa siltaa uusien perheenjäsenten välille.

Olen ollut havaitsevinani, että julkisuudessa esitellään yleensä valmista uusperhettä, ei keskeneräistä. Siitä saattaa syntyä mielikuva, että uusperheen tulisi olla heti valmis. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia ja ihmissuhteet ovat ristiriidattomia. Vaikeiden tunteiden olemassa olon puute herättää ajatuksia siitä, että onko noissa kasvukivuissa ja kuohunnassa jotain niin väärää, että sen esille tuominen on häpeällistä. Kuka aikuinen kehtaa sanoa ääneen, että tuntee mustasukkaisuutta lasta kohtaan tai, että ei kestä ajatusta puolison entisestä elämästä.

Uusperheellisiä usein hyödyttää tieto siitä, että perheeksi kasvaminen on prosessi, joka ei aina ole helppo. Joidenkin tutkimusten mukaan tuo prosessi voi viedä jopa seitsemän vuotta. Valoa kuitenkin häämöttää tunnelin päässä. Kuohunnan jälkeen on mahdollista löytää itsensä perheestä, jossa kaikilla on oma paikkansa. Voi olla, että ihan kaikki odotukset ”ydinperheestä” eivät täyty, mutta jonkinlainen sisäinen rauha tai kompromissi löytyy. Perhe tuntuu omalta.

  • Tutkimustietoa
  • Malinen, Vuokko ja Larkela, Pekka (2011): Parisuhde – uusperheen ydin. Väestöliitto.

Tänään vietetään Kansainvälistä uusperheiden päivää. Iloa päivään!

 

Eropäätös on vaikea ja tuskallinen

Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.

Eropäätös on vaikein päätös mitä voi tehdä, ja tuskallisin. Sitä verrataan jopa rakkaan puolison kuolemaan. Vaikeille päätöksille on leimallista, että niillä on pitkäaikaiset vaikutukset. Vaikeaa päätöstä vaativa tilanne on uusi. Ei ole kokemusta, eikä kukaan voi tehdä päättelyä puolestasi. Vaikeista päätöksistä juuri eropäätös on päätös, jonka kohdalla harvoilla on tietoa kaikista eroon vaikuttavista tekijöistä. Eropäätös joudutaan lopultakin usein tekemään umpimähkään.

Ihminen on  järkiperäinen olento ja haluaisi tehdä ainakin ne vaikeimmat ja suurimmat päätöksensä järjellä. Kuitenkin parisuhdeongelmien kasaantuessa kuumina hiilinä pään päälle, ihminen alkaakin tuntea tunteita. Hän tuntee pelkoa, ja rakkaus läikähtelee hänen sisällään. Hän tuntee kiintymystä ja suunnatonta vihaa. Tunteet saavat ihmisen poikkeamaan järjen äänestä.

Tutkimuksen maailmassa perheille lähetetään järkeenkäypiä kyselyitä, tutkimuksia, joihin voi vastata rationaalisesti ja odotetusti. Perustellut, kootut vastaukset ovat tervetulleita. Mutta todellisuus ihmissuhteissa voi näyttää aivan toiselta.

Nobel – palkinnon voittanut psykologi ja talousteoreetikko Daniel Kahneman (2011) päätteli, että tunteet ovat suuressa osassa kaikkea päätöksentekoa. Järkiperäisiä perusteluja voi viljellä mielin määrin, mutta ellei päätökseen sisälly tunnetta, päätös voi jäädä hyvinkin tekemättä. Kun ihminen sitoutuu päätökseen, se tapahtuu tunteen, ei järjen kautta. Puhdas järjenkäyttö on harvinaista. Ihmistä voi ajaa vaikkapa tavoite tehdä hyvää toisille ja noudattaa hyvää tapaa huonon sijaan.

Siltikin ihmiset ovat liian pimennossa tehdessään eropäätöksiään. Tarvittaisiin parempaa ”eropäätöksen teoriaa” , sillä päätös on vaikea ja monet tarvitseva apua päätöksentekoon. Eron voimakkaista seurauksista kärsivät monet ihmiset. Eropäätöksen tunnepitoisuus tulisi avata ja ymmärtää, sen sijaan että se halutaan järkiperäistää.

On eropäätöksiä jotka ovat helpompia kuin toiset. Väkivaltaisesta suhteesta on päästävä ulos, ja liitoissa vailla sukupuolielämää on yleensä yksi tai kaksi erittäin huonosti voivaa ihmistä.  Silti muissakin liitoissa pohditaan eroa ja erotaan. Pitkästyminen ja kyllästyminen ovat joitakin aikamme erojen syitä. Jotta perhetutkijat voisivat paremmin ymmärtää eroamisen päätöksentekoa, heidän on otettava suuremmassa määrin huomioon paitsi järki, myös epärationaalisuus, tunnepohjainen edestakaisin sahaaminen päättämisen ja päättämättömyyden väillä, ja kaikki se inhimillinen haahuilu, mitä päätöksen tekeminen vaatii.

Monet eroajatusten kanssa tuskailevat sanovat muuttavansa mieltään useita kertoja päivässä. Kunnes tulee seuraava hetki,  ja seuraava ”järkähtämätön” päätös, joka tunnin kuluttua jälleen muuttuu. Perhe-elämä on yhtä emotionaalista sotkua, tutkijat toteavat, mutta se on todellisuutta, jonka varaan ihmiset rakentavat elämänsä.

Neuroni etsii toista neuronia

shutterstock_213491296Sanotaan, että ero on yksi ihmisen elämän suurimmistä kriiseistä. Se on totta! Jotta kriisin mittasuhteet tulisivat meille ymmärrettäväksi, täytyy palata pitkälle ihmisen kehityshistoriaan.

Ihmisen elämän ensimmäinen kiinnittymisen kohde on oma vanhempi. Tämä suhde symboloi meille turvaa ja tarpeidemme tyydyttymistä. Pieni lapsi tekee kaikkensa, että yhteys tärkeimpään ihmiseen säilyisi. Kehityksen myötä lapsi tulee kuitenkin vähitellen tietoiseksi siitä, että vanhempi ei tule olemaan tuossa aina. Jossain vaiheessa meidän tulee siirtää odotuksemme turvasta ja läheisyydestä johonkin toiseen ihmiseen, vertaiseen. Ystävyyssuhteissa ja ensimmäisissä seurusteluyrityksissä harjoittelemme tätä. Tässä vaiheessa omat vanhemmat edustavat meille kuitenkin vielä tärkeintä turvaa.

Tämä muuttuu, kun sitoudumme aikuisena todella toiseen ihmiseen. Ihmiseen joka on tasavertainen suhteessa meihin. Hazan ja Zeifman (1999) huomasivat, että seurustelusuhteissa kesti noin kaksi vuotta, että siihen alkoi muodostua samankaltaisia piirteitä kuin lapsen kiinnittymisessä omaan vanhempaan. Tämä tarkoitti sitä, että kahden vuoden jälkeen suhde alkoi symboloida siinä olevalle yhä voimakkaammin turvaa. Toisesta ihmisestä tuli se kohde, johon kohdistettiin odotukset tulevaisuudesta, tärkeimmät tarpeet ja toiveet. Puolisosta tuli myös se ihminen, jonka puoleen käännyttiin, kun elämä koetteli tai stressasi.

Mitä tapahtuu, kun tulee ero? Yllättäen ihminen joka edustaa meille turvaa ja jatkuvuutta ilmoittaa, että on lähdössä. Ei halua enää olla tässä.

Ihmisen riippuvuutta toisista voi kuvata hermosolun avulla. Hermosolut eli neuronit ovat kiinnittyneitä toisiin hermosoluihin. Jos solun toisella puolella oleva neuroni kuolee, solu lähtee etsimään uutta neuronia johon yhdistyä. Tämä johtuu siitä, että neuroni ei voi elää ilman toiselta neuronilta saamiaan impulsseja. Jos se jää ilman niitä, niin ennen pitkään se tuhoutuu.

Kuten solulle, myös ihmiselle eristäytyminen on tuhoisaa. Kun tärkeä ihmissuhde päättyy, tarvitsemme toisia ihmisiä, joihin kiinnittyä. Nämä eivät välttämättä ole rakkaussuhteita. Ne voivat olla mitä tahansa läheisiä suhteita, joista voimme kokea saavamme turvaa tai läheisyyttä. Nämä suhteet ovat vähän kuin tekohengitystä. Ne pitävät solun elossa, kunnes se on riittävästi vahvistunut voidakseen mahdollisesti kiinnittyä uuteen soluun.

Jos siis kohtaamme toisia soluja, jotka etsivät kohdetta, niin uskalletaan kiinnittyä niihin. Voimme pelastaa yhden arvokkaan ”ihmissolun”. Ties mitä tuo solu vielä tulevaisuudessa saa aikaiseksi.

Hazan, C. & Zeifman, D. (1999). Pair bonds as attachments: Evaluating the evidence. In J.Cassidy & P.R. Shaver (Eds.) Handbook of Attachment Theory and Research.