Yhdessä jaettu matka

 

Harmaantunut mies taluttaa puolisoaan pitkin kirkon käytävää. Eletty elämä näkyy molemmista.  Askel on jo hieman lyhentynyt, hartiat painuneet hitusen kumaraan. Kuitenkin ote, jolla toista tuetaan surun hetkellä, on tuttu ja vakaa. Kilometrejä on taitettu paljon, paljon on yhdessä koettu. Pettymyksiäkin on tullut, kipeitäkin. Niistä on menty eteenpäin, joskus hampaat kiristellen. Pikku hiljaa on kasvettu toiseen kiinni, annettu anteeksi. Niin paljon on kuitenkin yhdessä rakennettu, ettei sitä ole haluttu rikkomaan ruveta. Pikku hiljaa on myös hyväksytty riippuvuus toisesta. Otettu vastuu siitä, että tuommoisen valitsin. Hänen rinnallaan elin. Itsekään en aina ollut helppo puoliso, joskus kiukkuinen ja vaikeakin. Toinen ei lähtenyt siitä huolimatta, pysyi ja jaksoi.

Elämä jakautuu erilaisiin osiin. Elämän alkupäässä haetaan kokemuksia ja eletään kaasu pohjassa. Tehdään hulluja, tyhmiäkin asioita. Sitä kautta opitaan itsestä ja toisista ja talletetaan pankkiin hienoja muistoja. Monet rakastuvat tässä elämän vaiheessa. On ihanaa paistatella toisen ihailussa, ihanaa kokea olevansa yhtä jonkun kanssa. Pieneksi hetkeksi voi päästä lähelle paratiisia, kokemusta siitä että itse on täysi, mitään ei puutu.

Kun kumppani on valittu ja elämää jatketaan yhdessä, rakastuminen vaihtuu pikku hiljaa kiintymykseksi ja kumppanuudeksi. Keskellä elämää yritetään selvitä yhdessä työstä, pitää parisuhde hengissä ja mahdollisesti kasvattaa lapsi tai lapsia. Molemmat miettivät tahoillaan, mitä on vielä edessä ja mitä olisi mahdollista saavuttaa. Huomio on samaan aikaan itsessä ja muissa, myös yhteiskunnallisissa asioissa. Tässä vaiheessa halutaan usein jättää oma jälki. Tehdä jotakin, jolla on jotain merkitystä. Samaan aikaan halutaan myös elää syvästi ja monipuolisesti.

Toisaalta keski-iässä mennään eteenpäin kieli vyön alla siinä harhassa, että jossain vaiheessa tullaan valmiiksi. Vaikka matkan rajallisuus alkaa tulla todemmaksi, se peittyy kiireen keskelle.

Silloin mieli saattaa joskus eksyä ajatukseen, että paratiisi olisi vielä mahdollinen, mutta oma puoliso on sen tiellä. Vastuuta omasta elämästä, onnesta ja parisuhteesta halutaan vältellä. On kipeää huomata, että itsestä ei tulekaan sitä täydellistä versiota, johon joskus uskoi, vaan minuus jää loppuun saakka keskeneräiseksi. Sama on totta myös puolison kohdalla. Keski-iän kipu liittyykin sen hyväksymiseen, että näillä eväillä mennään ja hyvä niin.

Eläkkeelle siirtyessä hälinä ympärillä lakkaa. Minäkuvaa ei voi enää ruokkia samalla tavalla saavutuksilla kuin aikaisemmin. Huomio siirtyy ulkoisista asioista sisäisiin arvoihin. Monet eivät sure itse työn lähtemistä elämästä, vaan yleensä hyviä ihmissuhteita. Ihmisiä, joiden kanssa tuota työtä yhdessä tehtiin. Niitä, jotka valitsivat elämäntehtävänsä samoin, tukivat vaikeissa kohdissa ja iloitsivat onnistumisista.

Monet pelkäävät vanhuutta. Se on ymmärrettävää. Vanhuus symboloi luopumista, viimeisenä myös omasta minuudesta. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin myös paljon kauneutta. Kun kaikki turha riisutaan pois, jää jäljelle olennainen. Kiitollisuus on sitä, että joku jakoi matkaa. Oli siinä rinnalla, kun elämä kävi vaikeaksi. On vielä siinä, kun kaikkein pelottavin on edessä, päästäminen irti omasta itsestä.

Nykyään tiedetään, että ihmisten siteiden merkitys on hyvin paljolti turvallisuudessa. Me haemme toisistamme turvaa. Jos ihmisiltä kysyisi mikä heitä pelottaa eniten, niin suurin osa heistä kuvaisi luultavasti yksinäisyyttä. Kiitä tänään kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet rinnallasi. Ihan vaan siitä kulkemisesta.

Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1991

Päiväkodin action-aamu

#mannankanssa

Oltiin Mannan kanssa päiväkodin kevätjuhlassa. Kutsussa luki ”Liikunnallinen kevätjuhla ulkoilmassa. Seitsemän toimintapistettä. Ohjelma alkaa klo 7:30.” #runforyourlife

Johan siinä keski-ikäisen ihmisen rytmihäiriöt käynnistyivät jo pelkästä kutsun lukemisesta. Ensimmäinen ajatus oli, että näin mua rangaistaan; iltatähti nelikymppisenä ja siinähän pompit aamuseitsemältä laululeikkien tahdissa ja potkit palloa maaliin. Pitäis saada lapset nuorena, kun vielä jaksaa herätä aikaisin, kumartua pyyhkimään peppua, lähteä työpäivän jälkeen pyöräilemään ja innostua Pikku Kakkosen postin tunnarista.

Aurinko paistoi jo aamulla kuumasti. Päiväkodin pihapiiriin oli koottu monenlaista tekemistä tarkkuusheitosta esterataan. Lajitovereiden hikisillä kasvoilla näkyi huonosti nukutun yön uurteita, pian alkavan työpäivän paineita, mutta myös iloa.

Siellä sitä mentiin pöydän yli ja renkaan läpi kohti palkintoa: lapsen onnesta hehkuvia kasvoja. Olimme yhdessä hänen reviirillään. Jokaisella sympaattisella solullaan pieni ihmiseni viestitti, että Kiva kun oot täällä. Pysy mun lähellä. Ollaan yhdessä. Tuu kattomaan, mitä meillä täällä on! Tehtiin ite.

20160528_161130
Sydän suli kuin munavoi lasten leipomien karjalanpiirakoiden päällä. Kuinkas muutenkaan. Olen varma, että päiväkoti oli vanhempien osallistamisstrategiassaan ovelasti määritellyt tämän sydänten sulattamistavoitteen.

Pisteet päiväkodille.

Pusujen ja halausten jälkeen lähdin töihin vaatteet hiekan ja siitepölyn peitossa, toki umpiväsyneenä, mutta myös umpionnellisena.

 

#mannankanssa on uusi blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Riittävätkö omat voimat? Vertaistuki avuksi

 blogibanneri_parassyy_584x100

 

 

shutterstock_232831804

 

Usein ajatellaan, että kiireiset ruuhkavuodet helpottuvat, kun lapset kasvavat ja vähitellen itsenäistyvät. Arkipäivän rytmi vääjäämättä muuttuu, kun kotipesä hiljenee. Monella meistä ruuhkavuodet kuitenkin jatkuvat, vain uudessa tilanteessa. Yhä useampi keski-ikäinen tasapainoilee työn, perheen ja ikääntyneiden vanhempien auttamisen kanssa.

Tilanne ei ole aina helppo ikäihmisellekään, joka on tottunut pärjäämään itsenäisesti ja hoitamaan arkensa. Uusi elämäntilanne vaatii kaikilta osapuolilta aikaa ja totuttelua.

Kännykkä voi piristä työpäivän aikana monta kertaa, kun ikäihmisen muisti reistailee. Hetki sitten sovittu apteekkikäynti on jo unohtunut. Fyysisen kunnon heikkeneminen ja erilaisten sairauksien ilmaantuminen merkitsevät, että lähiomaista tarvitaan mukaan lääkärikäynnille, kauppareissuille tai kotitöihin. Digitalisoituneessa maailmassa laskujen maksaminenkin voi olla ikääntyneelle lähes mahdotonta. Jokapäiväisten asioiden hoitamiseen ikääntynyt vanhempi tarvitsee yhä enemmän apua. Miten tämä järjestyy, kun töistä ei voi olla poissa?

Keskeisenä tekijänä ovat työelämän käytännöt ja edistyksellinen perheystävällinen työkulttuuri. Suomi ikääntyy vauhdikkaasti, kun ihmisten elinajan odote jatkuvasti kohoaa. On arvioitu, että yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä nousee nykyisestä 19,9 prosentista 26 prosenttiin vuoteen 2030 mennessä. Vuonna 2060 heidän osuutensa on laskelmien mukaan jo 29 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että väestöllinen huoltosuhde heikkenee, kun lasten ja eläkeikäisten määrä suhteessa työikäisiin kasvaa. Työelämän kehittämiselle tämä on todellinen haaste mutta samalla mahdollisuus. Digitalisoituvassa yhteiskunnassa tulisikin teknisten innovaatioiden lisäksi muistaa kehittää myös organisaatioiden toimintamalleja ja sosiaalista vuorovaikutusta ”ihmisen parhaaksi”: Ihminen ensin, muu tulee kyllä perässä – kuten joku viisas ajattelija on todennut.

Miten tehokkuutta mittaavassa työelämässä voitaisiin entistä paremmin tukea elämänkaaren eri vaiheissa elävien työntekijöiden jaksamista ja hyvinvointia? Esimerkiksi tietotyö kulkee tekijänsä ajattelussa mukana työstä kotiin. Rajat työn ja muun elämän välillä liukuvat. Jaksamisen kannalta työstä palautuminen ja ajatusten siirtäminen aivan muualle ovat kuitenkin välttämättömiä. Toisaalta muun elämän mahdolliset haasteet ja huolet siirtyvät helposti työhön ja työpaikalle verottaen työntekijän käytettävissä olevia voimavaroja. Miten näissä tilanteissa voidaan toimia? Onko työpaikalla ymmärrystä ja proaktiivisia välineitä auttaa ihmisiä eri elämänkaaren mukana tuomissa uusissa vaatimuksissa?

Tässä kohdin voidaan nostaa esiin työpaikkojen perheystävällisyyden näkökulma ja vertaistuen merkitys: Koska työntekijöiden omat voimat ovat rajalliset, samassa elämänvaiheessa olevien vertaisten kanssa käydyt keskustelut ja ajatusten vaihdot antavat kehystä ja peiliä omille pohdinnoille. Asiat saavat mittasuhteensa, ja toisinaan taas avautuu aivan uusia näkökulmia arjen haasteiden kohtaamiseen ja ratkaisemiseen. Proaktiivinen vertaistuki on voimaannuttavaa ja hyödyttää kaikkia osapuolia. Yhteisöllisyys ja vertaistuki oivalluttavat ja antavat uutta virtaa arkeen.

Minna Kinnunen
Kirjoittaja on kasvatustieteen maisteri aikuiskasvatuksesta. Hän järjestää yrityksessään Kasvutalo Oy muun muassa vertaisvalmennusta perheen ja työn yhteensovittamisen kysymyksissä eri elämäntilanteissa.