Stereotypioita murretaan Keski-Aasiassa

”Ei sillä ole väliä, miten muut arvioivat sinua, sillä sinun täytyy rakastaa itseäsi, olitpa vammainen tai vammaton. Minäkin aloin katsoa itseäni uudella tavalla ja aloin jopa rakastaa kainalosauvojani. Tunnen itseni todella kauniiksi”, 24-vuotias kirgisialainen Aipiri kertoo. Hänellä on iloiset silmät ja pehmeä ääni, vaikka häntä selvästi jännittää elämänsä tarinan kertomista minulle. Istumme Kirgisian pääkaupungissa Bishkekissä, jossa Aipiri osallistuu keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen yhteiseen tapaamiseen.

Aipirin kuvatessa elämänsä haasteita ja kipukohtia minä ja kääntäjä nielemme kyyneliä. Eri tavalla vammaisten ihmisten elämä voi Suomessakin olla monia haasteita täynnä, mutta Keski-Aasian entisissä neuvostotasavalloissa vammaista naista ei syntyessään välttämättä pidetä edes ihmisenä.

Vaikeista lähtökohdista ponnistavan naisen täytyy ylittää monta kynnystä, jotta pääsee siihen pisteeseen, jossa edessäni istuva Aipiri nyt on. Siihen tarvitaan tukea, onnenpotkuja ja sinnikkyyttä mutta myös unelmia ja haaveita sekä uskallusta lähteä tavoittelemaan niitä. Aika paljon vaadittu, jos tavallisempi kohtalo on joutua koko elämäksi laitoshoitoon vammatyypistä riippumatta, vailla mahdollisuutta koulutukseen ja itsenäiseen elämään.

Romanttinen rakkaus, parisuhde, seksielämä – harva vammainen nainen uskaltaa niistä edes haaveilla kuultuaan koko elämänsä, etteivät ne heille kuulu. Ja sitten takavasemmalta rynnii normeja ja stereotypioita rikkovia, upeita Aipirin kaltaisia naisia.
”Meitä ei ole aiemmin hyväksytty naisina. Saamani koulutukset ovat mullistaneet elämäni. Tunnen nyt itseni naiseksi ja seksuaaliseksi ihmiseksi, ja hyväksyn itseni sellaisena kuin olen. Nyt en tosin edes haluaisi seurustella, sillä haluan olla vapaa ja päättää itse omasta elämästäni. Jos kuitenkin tapaan jonkun, tiedän nyt myös ehkäisystä ja voimme harrastaa seksiä ilman huolia”, Aipiri kertoo iloisena. ”Äitini ei puhunut minulle mitään seksuaalisuudesta, mutta koulutusteni jälkeen minä puolestani aloin puhua äidille, vaikka hän onkin vaivautunut”, hän nauraa.

Aipirin nykyistä elämäntarinaa värittävät toivo, unelmat ja valo. Vaikka hän joutui aikoinaan jättämään koulun kesken, käy hän nyt ensimmäistä luokkaa uudelleen. ”Olen kymmenen vuoden kuluttua taitava psykologi ja autan ihmisiä. Haluan olla myös äiti ja hyvä nainen”, Aipiri tiivistää haaveensa. Hänen tapauksessaan tosin ei tarvitse odottaa kymmentä vuotta, sillä Aipiri tuo jo nyt esimerkillään  toivoa, unelmia ja inspiraatiota.

Väestöliitto ja Kynnys ry ovat vuosien ajan vahvistaneet keskiaasialaisten vammaisten naisten järjestöjen osaamista, mutta paljon paukkuja on laitettu itse naisten vahvistamiseen, sillä hyvällä itsetunnolla ja itseluottamuksella varustetut vammaiset naiset ovat mahtava muutosvoima. Aipiri on osallistunut kirgisialaisen Ravenstvo-järjestön toimintaan, josta hän on saanut uusia työkaluja elämäänsä.

Nautinnosta ja kehitysyhteistyöstä

Seksi ei ole yhtä kuin seksitaudit, lisääntymiselimet, teiniraskaudet, ongelmat, vauriot. Siitä me seksiä harrastaneet aikuiset taidamme olla yhtä mieltä. Luulen, tai ainakin toivon, että suurin osa ihmisistä ajattelee seksin olevan hauskaa, iloista, ihanaa läheisyyttä ja kyllä vain – nautinnollista.

Vai olenko sittenkin väärässä? Usein tuntuu siltä, että jopa seksuaalisuuteen suhteellisen vapaamielisesti suhtautuvassa kansainvälisessä seksuaaliterveys- ja -oikeuskeskustelussa sekä seksuaalikasvatuksessa seksistä puhutaan lähinnä ongelmaperusteisesti: Seksi näyttäytyy vaarallisena asiana, johon liittyy valtavia ongelmia. Viestit keskittyvät seksin harrastamisen ikäviin ja surullisiin seurauksiin, joita luonnollisesti on olemassa, eikä niitä voi vähätellä.

Mutta voiko nautinto oikeasti olla sellainen asia, josta voidaan puhua vasta sitten, kun kaikki vaarat ja riskit, eli niin sanotut oikeat asiat on käsitelty? Ovatko seksi ja sen tuoma nautinto täysin toisarvoisia asioita suurten kehityskysymysten joukossa? Voiko tehdä sellaisen päätelmän, että ihmiset esimerkiksi pakolaisleireillä, kehittyvien maiden perinteisissä kyläyhteisöissä tai seksuaalisuuteen näennäisesti pidättyvästi suhtautuvissa kulttuureissa eivät olisi kiinnostuneita siitä, miltä seksi tuntuu tai sen pitäisi tuntua? Jos seksi ja seksuaalisuus ovat tabuja joissakin kulttuureissa, tarkoittaako se sitä, ettei seksistä ja nautinnosta saa puhua?

Ei, ei ja ei. Nautinnosta saa ja pitää puhua!

Kuvitelkaa, miten mullistavaa ja äärimmäisen voimaannuttavaa tieto oikeudesta nautintoon voi parhaimmillaan olla. Erityisesti maailman naisten käsiin pudotettuna tämä tieto voi olla elämänmullistava. Nautinnosta puhuminen on vallankumouksellista. Seksiin ei tarvitsekaan suostua jostain toisten määrittelemästä halusta tai syystä (miehen nautinto, lisääntyminen) vaan sen täytyy tuntua itsestäkin hyvältä ja sitä pitää saada haluta. Maailman naisilla pitää olla oikeus haluta nautinnollista seksiä. Mikä seksuaalisuudessa voisi antaa tämän vahvemman tunteen itsemääräämisoikeudesta?

Jos halutaan antaa tytöille ja naisille valtaa ja voimaa sanoa: ”Ei, tämä ei tunnu minusta hyvältä, en halua tätä, tämä tilanne tuntuu minusta oudolta ja epämiellyttävältä, en halua jatkaa, en halua että kosket minua noin”, eikö voimakkain ja tehokkain keino tähän ole nostaa jalustalle seksin nautinnollisuus? Seksin ja läheisyyden kuuluu tuntua hyvälle, ja jos se ei siltä tunnu, sitä ei tarvitse harrastaa.

Olen tehnyt Väestöliitossa töitä globaalien seksuaalioikeuskysymysten ja kehitysyhteistyön parissa yli 11 vuotta. Tänä aikana ei nautinnosta ole kansainvälisillä foorumeilla puhuttu juuri lainkaan. Tulevissa blogeissa kerron lisää seksuaalioikeuksia edistävistä kehitysyhteistyöhankkeistamme Malawissa, Nepalissa ja Keski-Aasiassa.