Hankalan ihmisen leima helpommin kuin palkankorotus

Kansainvälisenä naistenpäivänä haluan olla optimisti: tasa-arvoon ja tasapuoliseen kohteluun liittyvien epäkohtien korjaamisessa on otettu hyviä askeleita eteenpäin, ja otetaan edelleen.

Tämän viikon ilahduttavimpia uutisia naisten aseman edistämiselle työelämässä on ollut Keski-Pohjanmaalla käyttöön otettu uudistus, jolla halutaan helpottaa kotiäitien paluuta työelämään lastenhoitovuosien jälkeen. Kunta ottaa veloituksetta vastuuta lastenhoidosta, sillä aikaa kun perheen äiti voi pohjustaa siirtymistään työelämään perhevapailta: äiti(ihminen) saa päivittää oman cv:nsä ja hakea töitä. Toivon vilpittömästi tämän mallin levittämistä muihinkin Suomen kuntiin, jopa maailmalle. Kyseessä on tasa-arvoteko, ainakin niin kauan kun äidit käyttävät suurimman osan kaikista perhevapaista.

Keski-Pohjanmaan kehitysaskel tulikin tarpeeseen sen jälkeen kun vuosikausia pohjustettu perhevapaauudistus kaatui jälleen kerran Suomessa kuralätäkköön. Se mitä naapurimaassamme Ruotsissa pystyttiin uudistamaan jo viime vuosituhannella, jää tällä vauhdilla meillä todennäköisesti poliittisten riitojen alle vielä 2020-luvullakin. Mikä mahalasku Suomi, kohta 101-vuotias tasa-arvon mallimaaksikin kutsuttu.

Muita vahvoja näyttöjä naisten tasa-arvon edistymisestä ovat olleet käytännönläheinen 100 tasa-arvotekoa -hanke Suomessa sekä taantumuksellisia rakenteita oikaissut #metoo -kampanja.

Helsingin Sanomat otti jälleen eilen pääkirjoituksessa kantaa työelämän tasa-arvoon: ”Vanhemmuuden kuorma ei jakaudu tasaisesti, vaan nimenomaan nuoret naiset joutuvat tinkimään useammasta asiasta perheen kasvaessa.” Syntyvyysluvut eivät kovin helposti ole nousemaan päin, jos naisten jakamat kokemukset ja puskaradiotieto työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisesta eivät muutu nykyistä houkuttelevimmiksi.

Kriittinen kohtalonkysymys eli siirtyminen perhevapailta töihin, on itsellenikin tuttu kymmenen vuoden takaa. Varsinkin aivan uuteen työpaikkaa rekrytoituminen kolmen alle kouluikäisen lapsen äidiltä oli viimeisten perhevapaavuosien jälkeen mittava henkinen, ajankäytöllinen ja logistinen ponnistus. Haastekerrointa lisäsi, että mieheni työskenteli siihen aikaan joka toinen viikko työn vuoksi eri paikkakunnalla. Käänteisesti voi sanoa, että pääseminen uuteen työpaikkaan onnistui nimenomaan vahvan tahdonvoiman, luovan ideoinnin, äitienergian sekä kolmen itseäni varttuneemman naisen visionäärisyyden avulla: he tukivat rekrytoitumistani eri keinoin. Lämpimät kiitokset jokaiselle heistä, samoin kuin puolisolleni, joka on aina kannustanut minua myös työuralle ja uusiin haasteisiin sekä kantanut kortensa perheen arjessa.

Naisten, miesten ja kaikkien sukupuolten tasa-arvo toteutuu, kun ihmiset voivat tehdä omannäköisiään mutta samalla toisiaan kunnioittavia valintoja elämässään. Usein helpompaa kuin epäkohtien vastustaminen olisi hiljakseen sopeutua ristiriitatilanteisiin, olla valittamatta. Kyseenalaistavista naisista harvoin kaikki pitävät. Ääneen epäkohtia tai omakohtaisia kokemuksiaan ja kaltoinkohteluaan kertovat saavat liian usein osakseen sääliä, hymähtelyä, ongelmien lakaisua maton alle tai alistamisen jatkumista. Hankalan ihmisen leiman saa otsaansa helpommin kuin palkankorotuksen.

Naisten päivänä on jaksettava yhä uudelleen korostaa, että tasa-arvon ydintä on, että jokainen voi sukupuoleen katsomatta vaikuttaa perhekokoonsa, koulutukseensa, työtehtäviinsä, parisuhteeseensa, työhönsä, rahankäyttöönsä, kohteluunsa töissä ja vapaa-ajalla – siis kaikkeen. On toki aina myös asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta ne eivät saa olla kiinni sukupuolesta. Kenenkään ei pidä sallia näkemystensä vähättelyä, taloudellisesti tai muuten alisteista asemaa tai rajojensa loukkaamisia.

Naistenpäivää on vietetty tavalla tai toisella jo vuodesta 1911. Niin kauan kuin maailma ei ole tasa-arvon osalta vielä riittävän valmis, tämä päivä on varmaankin aivan paikallaan.

 

Pahinta mitä voi tapahtua

On, se että seksuaalirikostuomiot ja rikosprosessin pituus voivat vaikuttaa rikoksesta kertomatta jättämiseen.

shutterstock_142225300Olen tavannut miltei sata lastensuojelussa työskentelevää ammattilaista ”Seksuaalikasvatusta lastensuojelulaitoksiin” – hankkeessa. Seksuaalisen väkivallan ja kaltoinkohtelun rikosprosessit ovat osa heidän työarkeaan.

Nuorten kanssa työtä tekevien kentältä kuuluu huolestuttavia viestejä siitä, että osa alaikäisistä nuorista on kieltäytynyt kertomasta kokemastaan seksuaalirikoksesta. Syynä nuoren päätökseen ovat olleet ammattilaisten kertoman mukaan rikosprosessin raskaus ja pituus sekä tuomioiden lyhyys.

Nuori, jonka seksuaalista itsemäärämisoikeutta on vahingoitettu, on järkyttynyt, musertunut, peloissaan. Nuorelta joka on joutunut rikoksen kohteeksi, vaaditaan paljon rohkeutta, voimia ja päättäväisyyttä. Ensimmäinen ja se suurin voimanponnistus koetaan silloin, kun hän kertoo asiastaan jollekin luotettavaksi koetulle ihmiselle.

Kokemuksesta puhuminen voi realisoida tapahtunutta aivan uudella tavalla. Kerrottuaan läheisilleen tapahtuneesta ja kohdatessaan heidän hämmennyksensä ja sanattomuutensa asian edessä, eräs nuori mietti: Onko tämä pahinta, mitä minulle voi tapahtua? Nuori joutuu toistamaan traumaattista kokemustaan uudelleen ja uudelleen viranomaisille, läheisilleen, mahdolliselle kumppanilleen. Nuoren mielessä risteilee ajatukset: Mitä minulle tapahtui? Tapahtuiko tämä todella? Teinkö minä väärin? Miksi tämä tapahtui juuri minulle? Mitä tämä tarkoittaa? Toivunko koskaan? Olenko iäksi muuttunut?

Rikosoikeudelliset prosessit kestävät kuukausia, toisinaan jopa vuosia. Asiaa käsitellään oikeudessa tuntemattomien ihmisten edessä. Heitä on paljon, tekijä voi olla samassa tilassa. Tekijällä on asianajaja, joka puolustaa tekijää ja kyseenalaistaa uhrin kertomaa.

Oikeudenkäynneissä uhrien haavat revitään jälleen auki. Kaikki se syyllisyys, häpeä, rikos ja sen muisteleminen tapahtuvat kertojalleen ikään kuin uudelleen. Muistot ja teot elävät kehossa ja mielessä, ne hengittävät surusta.

Nuorilla on vahva oikeudenmukaisuuden taju. Alhaiset tuomiot, ja rikosprosessien pitkäaikaisuus ovat ongelmallisia. Nuori voi miettiä, miksi hän lähtisi tähän kaikkeen, kun takuita oikeudenmukaisuuden toteutumisesta ei välttämättä ole. Nuori punnitsee tarkkaan kertomisestaan aiheutuneet haitat ja hyödyt. Jos ne eivät ole tasapainossa, nuori voi puristaa huulensa yhteen, sulkea suun.

Seksuaalirikoksen kohteeksi joutuminen rikkoo julmasti uhrin yksilökohtaisia oikeuksia. Alaikäisen uhrin tulee saada asianmukaista, kunnioittavaa, hienotunteista ja ammattiaitoista kohtaamista ja apua tukipalveluissa sekä rikosprosessissa. Seksuaalirikoksen aiheuttamiin psyykkisiin, sosiaalisiin, fyysisiin ja taloudellisiin haittoihin tulisi kiinnittää riittävästi huomiota tuomioistuimissa. Tuomiot, jotka ovat linjassa teon vakavuuden (seksuaalirikos) sekä uhriin kohdistuneiden haittojen kanssa, rohkaisevat nuorta kertomaan kokemastaan. Kun nuori uskaltautuu kertomaan tapahtuneesta, hänelle voidaan tarjota asiankuuluvia tukitoimia ja sitä kautta edistää hänen hyvinvointiaan.

Maaret Kallion kirjoittama kirja ”Oon siellä jossain mun” käsittelee seksuaalisesta väkivallasta toipumista ja auttamisen keinoja.Se opastaa uhrin läheisiä ja hänet kohtaavia ammattilaisia siinä, miten seksuaalista väkivaltaa kokenutta ihmistä voi ja kannattaa auttaa. Kirja on ostettavissa Väestöliiton nettikaupasta sekä ladattavissa PDF-versiona.