Jumissa uskottomuuskriisissä

Yksi tavallisimpia kriisin aiheuttajia parisuhteessa on uskottomuus. Kohdatessaan uskottomuuskriisin monet parit yrittävät pärjätä voimakkaiden tunteiden ja turvattomuuden kanssa keskenään. Useat myös hakevat ammattiapua. Kun asiat menevät hyvin, uskottomuus käynnistää parin välillä prosessin, jossa läheisyyttä aletaan uudelleen rakentamaan. Pettäjä osoittaa katumustaan, pyytää vilpittömästi anteeksiantoa, muuttaa toimintaansa ja yrittää löytää käsitystä omalle käytökselleen. Haavoitettu osapuoli taas yrittää löytää ymmärrystä sille, että miksi meille kävi näin ja etsii itsestään anteeksiantoa toisen virheille.

Joskus käy kuitenkin niin, että keskusteluyrityksistä huolimatta kriisiin jäädään jumiin. Pari pyörii samalla riitelyn kehällä viikosta tai kuukaudesta toiseen.  Olen havainnut, että tällaisissa jumeissa on aika usein kysymys kahdesta vaihtoehtoisesta tilanteesta.

Ensimmäisessä tilanteessa uskoton ei ole kantanut riittävää vastuuta omasta teostaan. Tällä tarkoitan sitä, että uskoton ei ole pyytänyt anteeksi tavalla joka olisi riittävästi korjannut tapahtunutta. Tällöin loukattu osapuoli ei ole nähnyt kumppanissaan sellaista katumusta, joka olisi osoittanut, että loukatun osapuolen kipu merkitsee kumppanille jotakin.  Hän ei ole ehkä myöskään nähnyt, että tapahtunut olisi käynnistänyt riittävää sisäistä prosessia uskottomassa kumppanissa. Tämän prosessin uupuminen voi saada loukatun osapuolen miettimään, että jos mikään ei muutu, niin pettäminen voi tapahtua koska vain uudelleen.

Mikä sitten saa uskottoman välttämään anteeksipyyntöä ja katumuksen näyttämistä? Kun on toiminut väärin, itseen katsominen aiheuttaa häpeää. Saattaa olla, että uskoton on oppinut elämänsä varrella välttämään hankalia tunteita ja piilottamaan toisilta omaa avuttomuuttaan. Parin välillä häpeän välttäminen voi näkyä niin, että kun loukattu osapuoli yrittää puhua tapahtuneesta, uskoton vetäytyy tai hermostuu. Tällöin loukattu jää ilman kokemusta jonka hän tarvitsisi – kokemusta, että oma pettymys otettaisiin vastaan ja sitä pahoiteltaisiin. Riittävää anteeksipyyntöä ja loukkaamisten korjaamista ei tapahdu. Saattaa olla, että pari jatkaa yhdessä, mutta haava on yhä auki. Läheisyyttä ei synny, koska loukattu osapuoli ei koe suhteessa riittävää turvallisuuden tunnetta. Pahimmillaan hän jää vahtaamaan ja kontrolloimaan puolison elämää ja yrittää sillä ratkaista puuttuvan tunnetason turvan.

Toisessa tilanteessa, pulmat syntyvät loukatun osapuolen hankaluudesta säädellä omia tunteitaan. Puolison uskottomuus on iso haava itsetunnolle. Se panee miettimään, olenko riittävä, kun joku toinen on ajanut ohitseni. Jos itsetunto on haavoittunut elämän aikana jo useamman kerran aikaisemmin, voi tunteiden säätelyn tehtävä käydä todella raskaaksi. Pintaan saattaa nousta kaikki aiemman elämän loukkaukset ja ohittamiset, jotka vaativat saada jotain korvausta. Jos on vielä niin, että ei ole voinut aiemmassa elämässään luottaa omiin läheisimpiin ihmisiin, perusturvallisuudentunne järkkyy herkemmin.

Joskus on niin, että vaikka uskoton olisi katunut tekoaan, pyytänyt monta kertaa anteeksi ja yrittänyt muuttaa itseään, se ei riitä loukatulle. Kielteisten tunteiden voima, pettymys, viha, raivo, suru, pelko ja epätoivo, voi ajaa loukatun osapuolen aina uudelleen säätelemättömään tilaan, jossa vastuu tunteiden hallinnasta sysätään toiselle. Uskoton joutuu syytetyn nurkkaan, josta pois pääseminen tuntuu mahdottomalta. Toivo voi kadota suhteesta ja uskoton alkaa valmistelemaan lähtöä tai kuolettaa omat tarpeensa.

Vaikka jokainen pari elää tässä hetkessä, mukana elää myös molempien historia. Kriisissä aiemman elämän haavat nousevat pintaan ja tulevat parin välille. Ihminen ei valitse sitä, mihin olosuhteisiin hän syntyy tai missä ympäristössä hän viettää elämän alkutaipaleen. Siksi on hyvä olla myös armollinen. On rankkaa kohdata tilanne, jossa toinen ei pysty ottamaan vastuuta ja pyytämään anteeksi. On myös rankkaa huomata se, ettei itse kykene anteeksiantoon. Näiden jumikohtien tunnistaminen voi kuitenkin olla uuden alku. Se voi auttaa löytämään suunnan, johon tähdätään joko yhdessä tai sitten joskus erillään.

 

Onko lapsella seksuaalisuutta tai seksuaalioikeuksia?

Lapsen seksuaalioikeudet puhuttavat. Professori Puolimatka kauhisteli kesällä (27.7.18)  tulevaisuudenkuvaa, jonka peikkona hän näki lasten seksuaalioikeudet. Me Väestöliitossa näemme juuri niiden puuttumisen lasten tervettä kehitystä ja oikeussuojaa vakavasti uhkaavana asiana.

Mitä ihmettä on lasten seksuaalikasvatus? Suositimme, että seksuaalikasvatus olisi tullut mukaan valtakunnallisen varhaiskasvatuksen sisältöön. Vielä sanaa ei siellä näy, vaikka sisällöt melko hyvin löytyvät. Upeana esimerkkinä kuitenkin kuusitoista Suomen kuntaa nosti näkyviin omassa varhaiskasvatuksen suunnitelmassaan kehotunnekasvatuksen, sisältäen ikätasoisen seksuaalikasvatuksen ja turvataidot.

Lapsien seksuaalisuus on vanhempien kuvaamana eri asia kuin aikuisen seksuaalisuus. Lapsi on utelias, opettelee omaa kehoaan, leikkii, oppii normeja ja asenteita. Samalla kun opitaan vessa-asioita ja hygieniaa, opitaan sääntöjä yksityisyydestä, sekä kuka saa katsoa ja koskea lasta. Lapsen seksuaalisuus on iloista, pelleilevää, kokemista ja löytämistä. Sitä pitää suojata. Siksi lapsellakin ovat omat oikeudet!

Lapsen seksuaalisuutta tuetaan lapsen tasolla, ikä- ja kehitysvaiheen mukaan. Vanhemmat voivat vahvistaa pienen lapsen itsetuntoa ja keinoja kunnioittaa itseään ja toisia. Lapsen seksuaalisuutta suojataan kertomalla lapsen oikeudesta omaan kehoon sekä turvataidoista.

Lapsia syntyy vähän. Näiltä harvoiltakin puuttuu mahdollisuus tietoon turvataidoista ja oikeudesta seksuaaliseen koskemattomuuteen. Ammattilaisen virkavelvoitteena ei ole kertoa lapselle näistä oikeuksista, vaikka ne ovat osa ihmisoikeuksia ja siten jokaiselle kuuluvia. Lapset vain eivät kuule niistä. Lasten seksuaalisen hyväksikäytön rikosilmoitukset eivät vähene.

Monet vanhemmat hakevat tietoa, valistavat ja vahvistavat lapsiaan. Kaikki eivät tule sitä tehneeksi. Liian monen lapsen perheen ahdinko ja turvattomuus yhdistettynä lastensuojelun ja poliisin kuormittuneisuuteen jättää lapset pärjäämään tietämättöminä ja helppoina saaliina. Joidenkin lasten omassa perhepiirissä on vaara.

Väestöliitto on vuodesta 2015 tarjonnut perheiden ja ammattilaisten tueksi Lapsi ja seksuaalisuus -sivustolla maksutonta tietoa muun muassa lasten seksuaalioikeuksista, malleja ja materiaaleja turvataito- ja seksuaalikasvatukseen lasten terveen kehityksen turvaksi. Yhä suurempi osa lapsia tavoitetaan ja turvataan.

Tärkein lapsen seksuaalinen oikeus on saada kehittyä omassa tahdissa ja häiritsemättä, tuettuna ja suojattuna omanlaiseen seksuaalisuuteen. Onko sinun lapsellasi yksinoikeus omaan kehoonsa ja seksuaalisuuteensa? Haluatko, että lapsesi ikätasoista, tasa-arvoon ja hyvään kehonkuvaan perustuvaa seksuaalisuutta suojataan? Se tapahtuu takaamalla lasten oikeudet, myös seksuaalioikeudet.

Tutustu turvataito -videoon

Koulussa, kavereiden kanssa, harrastuksissa…

Olen todella kiitollinen, miten hienosti päiväkodissa lapseni kiinnostuksenkohteita tuettiin ja se oli heille ihan itsestään selvää. Muistan kuinka hain häntä hoidosta ja milloin hän oli pukeutunut minkäkinlaiseen prinsessamekkoon tai johonkin muuhun hienoon rooliasuun. Kukaan hoitajista ei kyseenalaistanut lapseni asu- tai leikkivalintoja. Se oli heille aivan täysin ”normaalia”. He myös antoivat paljon ihailua ja kehumisia lastani kohtaan. Uskon, että he ovat omalta osaltaan antaneet lapselleni hyvän itsetunnon palasia.

Vielä päiväkodissa lapseni lempikaveri oli poika, mutta esikouluun lapseni meni uuteen paikkaan ja eskarin aikana hän alkoi enimmäkseen leikkiä tyttöjen kanssa, mikä on jatkunut tähän päivään saakka.  Sen olen laittanut merkille, että lapseni ei ole koskaan jättänyt ketään leikeistä pois ja helposti on aina sujuneet leikit sekä poikien että tyttöjen kanssa. Meidän läheisessä ystäväperheessä on kaksi poikaa, ja lapset ovat säännöllisesti leikkineet aivan vauvasta lähtien. Leikit ovat jatkuneet yhtä luonnollisesti kaiken aikaa. Koulun lapseni aloitti samassa paikassa, kuin missä oli eskarissa. Tämä oli tietoinen valinta meiltä vanhemmilta. Ajattelin, että on helpottavaa hänelle, jos tottuu ja tutustuu koulun ihmisiin jo eskariaikana. Lapseni on aina ollut hyvin avoin ja sosiaalinen luonne. Hän on hyvin kiinnostunut muista ihmisistä ja iloisesti kohtaa uudet tuttavuudet.

Kun lapseni ilmoitti olevansa tyttö, haluaisi itseään kutsuttavan tytöksi ja vaihtoi kutsumanimensä, hän oli juuri aloittamassa toista luokkaa koulussa.  Kaikki on mennyt koulussa hyvin. Opettaja on todella luonnollisesti suhtautunut asiaan. Olemme yhdessä keskustelleet asian läpi ja olemme samalla linjalla asiasta. Opettaja tukee täysillä lastani. Hän järjestää tarvittaessa liikuntatunneilla oman pukeutumishuoneen lapselleni. Uinnista olemme saaneet vapautuksen, koska se olisi ollut hänelle liian ahdistavaa. Tiedän, että osa sukupuoliristiriitaa kokevista lapsista pukeutuu esimerkiksi omaan sukupuoli-identiteettiin sopivaan uima-asuun. Mekin olemme miettineet uima-asua, jossa alaosassa olisi mekko. Emme ole vielä löytäneet sellaista ja siitäkin huolimatta koulukavereiden kanssa uiminen olisi liian epämiellyttävä kokemus lapselleni.

Myös luokkakaverit perheemme ja läheistemme ohella ovat opetelleet lapsemme uuden kutsumanimen. Joillekin luokassa uusi nimi ja se, että nyt lapsi onkin tyttö, on aiheuttanut hämmennystä. Tätä on opettaja käynyt niiden lapsien kanssa läpi. Sen jälkeen asia on ollut kunnossa. Tyttökaverit olivat heti nimenmuutoksen alusta asti aivan fine tilanteeseen. Kukaan ei ihmetellyt tai kyseenalaistanut asiaa, ja paras ystävä ei ole sen koommin enää vahingossakaan vanhalla nimellä lastani kutsunut.  Nimenmuutos on tehty myös Wilmaan. Sekin meni todella helposti. Kysyin asiaa opettajalta, joka kävi asian läpi koulusihteerin kanssa ja niin nimi muuttui jo samana päivänä Wilmaan. Olen kuullut tästä asiasta erinäisiä haasteita vastaavassa tilanteessa olevien lasten osalta.

Harrastuksissa saattaa olla haasteita. Itse olen huomannut, kuinka tarpeettomasti tietyissä lajeissa jo pienet lapset jaotellaan sukupuolen mukaan joko tyttöjen tai poikien ryhmiin. Toki on esimerkiksi taideharrastuksia, joissa ei ole sukupuolen mukaan jaottelua. Lapseni on kuitenkin aina ollut kova liikkumaan, ja hyvin liikunnallinen ja taitava. On kokeiltu jo useampaa lajia ja onneksi joukosta on löytynyt laji, jossa hän saa olla juuri oma itsensä ja toteuttaa toivomaansa sukupuoli-identiteettiä. Hän pääsee olemaan samalla lailla mukana kuin muutkin tytöt aina kisapukuja, koristeita ja kampauksia myöten. Nostan isosti hattua valmentajalle, joka ei tiennyt sukupuoliristiriidasta juuri mitään ennen kuin tutustui lapseeni, mutta hän osasi suhtautua asiaan niin, että tunsin kovasti kiitollisuutta. Hän kertoi reilusti, että ei tiedä asiasta, mutta haluaa ottaa selvää ja kyseli minulta, miten pitäisi käytännön asioissa toimia, jotta lapsella on hyvä olla. Myös harrastusseura tukee lastani tässäkin asiassa täysillä. Nyt olemme aloittamassa uutta harrastusta lisäksi ja saa nähdä, kuinka siellä asiat menee. Nyt on kuitenkin siinä mielessä helppoa, että lapseni voi heti aloittaa harrastuksen tyttönä eli mennä omana itsenään.

 

Kaikki eivät voi olla keskivertoa parempia!

Pieni poika harjoittelee pyöräilyä. Hän nousee pyörän selkään, polkee vimmatusti ja kaatuu. Silmistä roiskahtaa kyyneleet ja poika valahtaa asvaltille makaamaan. En halua enää yrittää, tämä on tyhmää. Pyöräily on tyhmää. Edellisen illan kuvitelmat täydellisestä pyöräsankarista eivät vastaa kömpelöitä jäseniä ja tasapainoa joka ei tottele. Oma itse ei vastaa sitä mitä kuvitteli.

On kipeää huomata, että elämä vaatii ponnisteluja ja asioiden opettelu toistoja ja harjoittelua. Mieli luo herkästi odotuksia, jotka eivät ole realistisia, eivät vastaa todellisuutta. Ihmisen osa elämässä onkin tulla tietoiseksi omista rajoitteistaan ja luoda itselle kohtuullisia tavoitteita. Tämä kasvamisen prosessi on joskus hyvinkin tuskainen ja vaivanloinen. Riittämättömyyden tunteissa helpottaa kuitenkin tieto siitä, että on keskeneräisyydessään hyväksytty ja jollekin rakas.

Valitettavasti hyväksyntä on harvoin niin ehdotonta kuin toivoisimme sen olevan. Lapsi lukee vanhempaa ja ympäristöään ja tekee päätelmiä siitä, millainen maailma on ja millainen itsen tulisi olla, jotta olisi hyväksytty? Vähitellen mieleen syntyy kuva siitä, millainen olisi ihanteellinen itse. Parhaimmillaan tuo ihanne voi toimia moottorina, tavoitteena, jota kohti kulkea. Joskus tuo ihanne on kuitenkin valitettavan kaukana siitä, mitä itse kokee olevansa. Silloin ihanteesta tulee raskas kanssakulkija. Vaativa piiskuri, joka ei anna palkintoja, vaan vaatii mahdottomia.

Myös temperamentti vaikuttaa siihen, miten kriittinen ihminen on itselle. Jotkut selviävät takaiskuista pienellä tunnevyöryllä. Toiset taas ovat herkempiä kritiikille ja ottavat vastoinkäymiset raskaasti. Jos pyöräily ei heti onnistu, yksi lapsi vie pyörän kellariin, eikä halua koskea siihen aikoihin. Toinen taas nousee nopeasti uudelleen pyörän päälle ja harjoittelee vimmatusti ja sinnikkäästi kunnes hallitsee taidon.

Ympärillä oleva maailma luo oman osansa itseen kohdistuviin odotuksiin. Emme elä enää pienessä yhteisössä, vaan maailmasta löytyy loputtomasti kohteita joihin verrata. Media pursuaa ihanteita, joita tavoitella. Helposti voi käydä niin, että kun on jonkin asian saavuttanut, toinen paistaa vaillinaisena. Oman itsen voi kokea kuin vanhan asunnon, jossa yhden seinän maalaaminen paljastaa toisen puutteet. Nykyinen epävarmuus työpaikkojen osalta ei varsinaisesti auta asiaa. Olen kuullut nuorilta sellaista puhetta, että ysin keskiarvo ei riitä ja että omaa itseä pitää kyetä markkinoimaan, muuten ei pärjää. Vaikuttaa siltä, että ympäristö tankkaa nuoriin sellaista ajatusta, että oma paikka löytyy vain olemalla lähes täydellinen.

Täydellisyyden tavoittelu on vaarallista ihmisen hyvinvoinnin näkökulmasta. Pitkään jatkuessaan se voi altistaa masennukselle ja ahdistukselle. Uusi Bathin yliopiston tutkimus (2018) kertoo, että nuorten epärealistiset vaatimukset itseä ja muita kohtaan ovat kasvaneet. Samaan aikaan nuorten mielenterveysongelmat lisääntyvät pohjoismaissa ja muualla. Olisiko aika herätä tuijottamasta sairaita kaloja ja alkaa tarkastella, onko vesi saastunutta.

Yhteiskunta joka perustuu kilpailuun, voimistaa tarvetta erottua ja verrata itseä muihin. Kun pärjää keskiarvoa paremmin, itsetunto vahvistuu, jos taas pärjää huonommin, se laskee. Elämästä tulee kilpajuoksua, jossa maaliin pitää tulla kolmen parhaan joukossa. Totuus kuitenkin on, että kaikki ihmiset eivät voi olla keskiarvoa parempia. Tämä on tilastollinen mahdottomuus. Hieno saavutus elämässä olisikin, että huomaa olevansa jossain keskiarvoa huonompi ja silti arvokas.

Vastavoima nykyiselle perfektionismille on itsemyötätunto. Myötätunto ei ole kiinni siitä, että kuinka hyvin ihminen onnistuu tavoitteissaan. Itsemyötätuntoinen voi olla vaikka kaikki yritykset olisivat menneet täysin metsään. Siitä huolimatta ja sitä suuremmalla syyllä voi olla itselle ystävällinen. Itsemyötätunto vie pois itsen vertaamisesta toisiin ja kohti yleistä humaanisuutta. Kaikki ovat opetelleet joskus uutta taitoa ja useimmat ovat myös kokeneet epäonnistumista siinä. Ihminen kasvaa, kun omat rajoitteet voi tunnistaa hyväksyvässä ja rakastavassa ilmapiirissä.

Curran, T., & Hill, A. P. (2017). Perfectionism Is Increasing Over Time: A Meta-Analysis of Birth Cohort Differences From 1989 to 2016. Psychological Bulletin.

Hyvä itsetunto voi suojata parisuhderiidoilta

Teimme kerran pysäyttävän harjoituksen tunnekeskeisellä pariterapiakurssilla. Kokeilimme pareittain, miltä ”nalkuttaminen” tuntuu. Minä esitin puolisoa, joka otti vastaan kritiikkiä kumppaniltaan. Harjoitus toistettiin kaksi kertaa: ensimmäisellä kerralla hoin mielessäni, että olen riittämätön ja huono puoliso. Toisella kerralla ajattelin kritiikkiä kuunnellessani, että olen riittävä ja kelpaava, hyvä puoliso.

Riittämättömyyden tunteessa oli raskasta kuunnella kritiikkiä. Tunsin olevani surkea ja epäonnistunut. Olisi tehnyt mieli puolustautua ja tiuskaista takaisin. Ehkä parasta olisi ollut vain päästä pois tuosta tilanteesta. Huokailin hiljaa itsekseni ja tunsin epätoivoa. Hartiani lyyhistyivät, ja tuijotin levottomasti seiniä.

Toisessa harjoituksessa ajattelin olevani ihana kumppani. ”Olen riittävä ja hyvä.” Tällä kertaa kritiikki ei saanutkaan minua tuntemaan itseäni huonoksi. Tunsin, kuinka ryhtini suoristui, ja koko kehoni kasvoi. Sanoin ”puolisolleni”, että ei hätää, kyllä tämä tilanne tästä selviää. Minä autan. Älä huoli. Katsoin ”puolisoani” ja tunsin olevani vakaa kuin kallio. Harjoitus oli silmiä avaava. Koin lyhyessä hetkessä kaksi täysin päinvastaista tunnetta, vaikka ”puolisoni” viesti oli sama kummassakin tilanteessa. Kokemus oli erilainen myös ”puolisolleni”: sen sijaan, että tuijottelin seiniä, otin yhteyden häneen, ja hänkin rauhoittui.

Oma minäkäsitys vaikuttaa tunnetasolla siihen, pystyykö ihminen ottamaan vastaan kritiikkiä tai tyytymättömyyttä. Riittämättömyyden tunteessa kaikenlainen kritiikki, rakentava tai ei, on uhka omalle itsetunnolle. Kritiikki ikään kuin vahvistaa kielteisiä tunteita omasta itsestä.

Riittämättömyyden tunne voi olla peräisin jo lapsuudesta tai nuoruudesta. Ihminen on saattanut kokea esimerkiksi isän, äidin tai vaikka kavereiden kanssa, että hän on vääränlainen ja riittämätön. Parisuhteessa riittämättömyyttä tunteva pyrkii suojaamaan itsetuntoaan eri tavoin puolustautumalla, esimerkiksi vetäytymällä tai hyökkäämällä.

Kritiikin vastaanottaminen ei toki ole mukava tilanne kenellekään. Itsevarma puoliso kuitenkin tietää pystyvänsä vastaamaan kumppanin tarpeisiin eikä ensimmäiseksi kyseenalaista omaa itseään. Tässä kohdassa on kuitenkin tärkeää sanoa: henkinen väkivalta, kuten persoonaan menevä arvostelu, on eri asia kuin tyytymättömyydestä kertominen tai rakentava kritiikki parisuhteesta. Henkinen väkivalta satuttaa ja syö kenen tahansa itsetuntoa.

Parisuhderiita leimahtaa helpommin, jos kumppani koskettaa toisen kipupistettä. Riittämättömyyden tunne voi olla tällainen kipupiste. Kritisointi ja ”nalkuttaminen” osuvat usein kumppanin riittämättömyyden tunteisiin, vaikka kritisoiva osapuoli ei välttämättä olekaan tästä tietoinen. Omia kipupisteitä onkin tärkeää voida jakaa kumppanille.

Voit pohtia, miten sinä näet itsesi silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi. Näetkö itsesi riittävänä vai riittämättömänä?

Voit kysyä itseltäsi esimerkiksi seuraavat kysymykset:

1) Mitä sinussa tapahtuu, kun kumppanisi kritisoi sinua tai toimintaasi? Pohdi, minkälaisia ajatuksia, tunteita ja kehollisia reaktioita sinulla on siinä tilanteessa.

2) Mikä on selviytymiskeinosi, kun tunnet näin? Mitä teet silloin, kun saat kritiikkiä puolisoltasi?

3) Onko riittämättömyyden tunne sinulle tuttu lapsuuden tai nuoruuden ihmissuhteistasi?

4) Voisitko kertoa näistä pohdinnoista kumppanillesi?

Itseapuoppaiden kulta-aika

Maailma pursuaa tällä hetkellä itseapuoppaita. Elämme psykologisen tiedon kulta-aikaa. Yritykset satsaavat positiivisen psykologian tuomaan ymmärrykseen ihmisen kukoistamisesta. Parisuhteessa elävät etsivät tietoa siitä, miten 20 vuoden suhteen voi pitää elävänä ja kiihkeänä. Lasten vanhemmat lukevat miten lasta tulisi tukea hyvään itsetuntoon ja koska harrastaminen tulisi aloittaa. Sitten ovat tietysti vielä yksilöt, jotka ostavat hyllymetreittäin kirjoja, joiden kannessa lukee, kuinka levätä ja hyväksyä itsensä.

Ihminen käyttää paljon aikaa ja energiaa itsensä kehittämiseen. Kuten yleensä, myös tällä kolikolla on kaksi puolta. Kukaan ei varmasti haluaisi palata takaisin ahdasmieliseen, pieneen yhteisöön, jossa kaikki erilaisuus pitää piilottaa. Aikaan, jolloin pienellä ihmisellä ei ole mahdollisuutta isoille unelmille tai erilaiselle elämänpolulle. Hurraa, sille, että nykyään suvaitsevuus ja inhimillisyys saavat palstatilaa. Kolikon kielteinen puoli on kuitenkin se, että suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa tulla amerikkalaisia piirteitä. Sähköpostiin tulee mainoksia luennoista, joilla voimautua ja saavuttaa kaikki unelmansa. Viesti kuuluu, että kaikki on mahdollista. Aikaisemmin kaikki ei ehkä aina ollut mahdollista, mutta jonkinlainen ihan riittävän tuntuinen elämä oli.

Anthony Giddens (1991) kirjoittaa, että nykyisessä modernissa yhteiskunnassa minäkokemus, identiteetti on asia jota on mahdoton paeta. Aikaisemmin oli paljon ihmisiä, jotka eivät juuri elämänsä aikana miettineet tai kyseenalaistaneet omaa identiteettiään. Suutarin lapsesta tuli suutari. Ei sitä, että miksi minusta tuli suutari tarvinnut erityisesti perustella tai selitellä kenellekään. Nykyään myös sellaiset ihmiset, jotka eivät ole juuri joutuneet ajattelemaan omaa identiteettiään, joutuvat perustelemaan sitä muille. Elämme ajassa, jossa olemme paljon tietoisempia itsestämme. Tietoisia siitä kuka olemme suhteessa toisiin ja mikä arvomme on suhteessa toisiin?

Identiteetin ja riittävän hyvän minäkokemuksen ylläpitäminen oli koko ajan tapahtuvaa tietoista tai tiedostamatonta työtä. Sosiaalisen median kautta tämä työ on tullut myös näkyväksi. Itsensä alituinen määrittely on raskasta ja toisinaan myös ahdistavaa. En voi olla ajattelematta, että erityisesti tämä aika vaikuttaa niihin, joiden identiteetti on vielä hauras tai keskeneräinen, nuoriin.

Psykologian professori Katariina Salmela-Aro (2016) havaitsi, että noin 40 %:lla 23 -vuotiaista suomalaisista nuorista aikuisista oli ainakin jossain määrin hajanainen identiteetti. Hajanaiseen identiteettiin liittyi kielteisesti värittyneitä pohdintoja siitä, että ”kuka minä olen”. Niillä nuorilla, joilla oli erityisen hajanainen identiteetti, oli hankaluuksia sitoutua opiskeluun, työhön tai ihmissuhteisiin. Heillä omat tavoitteet näyttivät myös liittyvän itseen ja itsessä märehtimiseen.

Vapaus on ihmiselle samaan aikaan sekä siunaus, että vankila. Silloin, kun ihminen on juurtunut ja kiinnittynyt johonkin ja elää rakastavassa ympäristössä, tuo vapaus luo rajattoman määrän mahdollisuuksia. Toisaalta taas ihminen, joka ei ole voinut kasvaa omaksi itsekseen rakastavan huolenpidon pedillä, valintojen moninaisuus voi olla ahdistavaa. Silloin tilanteeseen ei auta luento kukoistamisesta, vaan tarvitaan tukevampaa apua. Tarvitaan ihminen joka on valmis kulkemaan rinnalla vähän pidempään. Tutustuminen on aikavievää, silloinkin kun kysymys on itsestä.

Lue lisää:

  • Marttinen, E., Dietrich, J., & Salmela-Aro, K. (2016). Dark shadows of rumination: Finnish young adults’ identity profiles, personal goals and concerns. Journal of Adolescence, 47, 185-196.
  • Giddens Anthony (1991) Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Stanford University Press

 

Sukupuoli ei ole päätettävissä

Transnuoren aatteita 6

Kun lapsi kertoo olevansa transsukupuolinen, se voi olla monelle vaikeaa ymmärtää tai sisäistää. Toiset ovat voineet aavistella asiaa vuosia, toiset ovat tienneet aina ja joillekin se voi tulla täysin puskista. Voi olla vaikeaa hyväksyä asiaa, mutta lasta täytyy silti tukea ja kunnioittaa. Jos kotoa ei saa tukea niin mistä sitten? Se on kasvavalle nuorelle ja kehittyvälle itsetunnolle erittäin tärkeää. On vaikeaa neuvoa vanhempia, kuinka toimia tällaisessa asiassa, kun ei ole yhtä oikeaa tapaa.

Tiedon kerääminen aiheesta voisi joka tapauksessa olla hyvä alku. Mitään asiaa ei ole helppoa hyväksyä, jos sitä ei ymmärrä. Sama pätee lapsen transsukupuolisuuteen. Googlesta löytyy hyvin kattava tietopaketti, esimerkiksi transtukipisteen sivuilta. Myös asiantuntijoihin voi olla itse yhteydessä, mikäli sen kokee tarpeelliseksi.

Asia kannattaa ottaa puheeksi myös lapsen kanssa sitten, kun vanhempi kokee siihen pystyvänsä. Lapsi voi kertoa vanhemmille omia ajatuksiaan, tunteitaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Jos vanhempi ei jostain syystä ollenkaan hyväksy lapsensa transsukupuolisuutta, on silti muistettava kunnioittaa lasta ja tämän kokemusta omasta sukupuolestaan. Kun lapsi on sopivan ikäinen, hän saattaa hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin, ja on väärin, jos vanhempi on sille esteenä tai yrittää estellä. Sukupuoli kun ei ole päätettävissä.

Jos asia vaikuttaa aluksi ylitsepääsemättömältä, kannattaa aluksi sulatella asiaa rauhassa ja edetä sen käsittelyssä sopivaa vauhtia. On väärin vanhempaa kohtaan, jos lapsi olettaa, että vanhempi on heti sinut asian kanssa. On vanhempia, joille se on heti okei ja vanhempia, jotka eivät koskaan hyväksy sitä. Tärkeintä on kommunikaatio lapsen ja vanhemman välillä.

Jusa

Kirjoittaja on 16 vuotias. Hän valottaa kirjoituksissaan elämäänsä nuorena transkundina. Blogi vie meidät koulumuistoihin jotka normittivat, hetkiin kun seksuaalisuus ja sukupuoli sotkeentuivat toisiinsa sekä ihmissuhteisiin, jotka toivat onnea mutta myös sydänsuruja.

Ystävyyttä etsimässä

shutterstock_234576763”Ei sitä voi tähän jättää, mä oon huolissani siitä!” nuori mies karjuu Poikien Puhelimeen. Vihaisuus sekaantuu itkuiseen huoleen. Ystävä on pulassa. Tunne on ehdotonta ja pakahduttavaa, toimintaa vaativaa. Sen tunteen vuoksi käydään läpi keinoja, etsitään väyliä hakea apua – ja kundi lähtee toteuttamaan suunnitelmaa!

Itsensä vuoksi hän ei sitä tekisi. Kaverin vuoksi? Tietenkin.

Aikuiset eivät puhu ystävyyssuhteistaan tarpeeksi usein tällä tavalla. Ystävyys on nuorten tarinoissa keskeisimpiä elementtejä elämässä. Siihen liittyy suuria tunteita, ajankäyttöä ja riitojakin. Siihen nähden, kuinka ajattelemattomia ja jopa julmia lapset voivat olla, he ovat herkkiä ystävyyssuhteidensa hoidossa. Ystävyys on heille iso asia.

Ja niin on sen puutekin. Nuorten hyvinvointi, itsetunto, itseilmaisu ja aivan silkka onnellisuuskin tuntuvat lakastuvan yksinäisyydessä. He tarvitsevat vertaisuutta, he tarvitsevat jonkun johon luottaa. Ystävän, jonka kanssa nauraa, jonka kanssa olla oma itsensä.

Poikien Puhelimen tuhansista kaveruutta käsitelleistä keskusteluista meille on jäänyt muutamia mottoja, joita niin lasten kuin aikuistenkin kannattaisi miettiä elämässään:

  • Ystävyys ei tapahdu vahingossa, vaan sitä on vaalittava. Kulkematon polku kasvaa lopulta umpeen. Pidä ystävistäsi kiinni.
  • Vaikean paikan tullen ystävyys punnitaan. Vaikka ystävä ei olisi parhaimmillaan tuskallisimmilla hetkillään, hän tarvitsee apua juuri silloin.
  • Ilman ystävyyttä ihminen tulee vähäisemmäksi, jopa kärsii. Aikuisten maailmassa työ, harrasteet, parisuhde ja perhe liian helposti vievät kaiken huomion. Silti ystävyydessä olemme oma itsemme eri tavalla, kuin missään näistä ympäristöistä. Tee ystävyydelle aikaa.

Millä tolalla nämä asiat ovat sinun elämässäsi?

Hyvää ystävänpäivää!

Kun lyöty ei lähde väkivaltaisesta suhteesta

shutterstock_64588597Väkivaltaiseen suhteeseen jääminen perustuu pelkoon ja taitavaan, manipuloivaan kontrollointiin. Se perustuu myös vääriin uskomuksiin, joita väkivallan uhri elättelee mielessään. Näistä vääristä uskomuksista kotiväkivallasta selviytynyt Johanna Hunter on kirjoittanut kirjan ”But He’ll Change” – Mutta hän vielä muuttuu!.

Johanna Hunter  pyöritteli kirjan teemaa mielessään, ja alkoi toistella uskomuksia, joita oli itse hokenut itselleen väkivaltaisessa suhteessa. Hämmästyttävästi hokemat olivat samoja, joita hän oli toisilta selviytyjiltä kuullut.

  • Mutta meillä on hyviäkin hetkiä
  • Mutta hän ei oikeasti halua satuttaa minua
  • Jos vain osaisin olla ärsyttämättä häntä, hän ei löisi minua
  • Mutta hän uhkaa tehdä itselleen jotain, jos jätän hänet
  • Minä muutan hänet!
  • Minä pelastan hänet!
  • Se mitä hän tekee minulle hermostuessaan ei oikeasti ole väkivaltaa!

Ihmisen tulee vastustaa kaikkea väkivaltaa. Väkivalta ei valikoidu sukupuolen mukaan, vaan se valikoituu sinne, missä tekijä hyväksyy tekonsa ja uhri ei saa tai hae apua pelastaakseen itsensä tilanteesta. Joskus hän jää uskoessaan, että vain hän voi pelastaa väkivallantekijän.

On tärkeää ymmärtää mitä väkivalta on, ettei joudu omien uskomusten ja vähättelyn valtaan. Väkivaltaa ovat lyöminen, läpsiminen, hakkaaminen ja potkut. Väkivaltaa on jättää uhri suojattomaksi ja vaaraan. Väkivaltaa on uhata polttaa hänet. Väkivaltaa on pureminen, kuristaminen, työntäminen ja töniminen sekä esineiden heittely. Kodista tai autosta ulos lukitseminen on väkivaltaa. Kieltäytyminen auttamasta, kun toinen on sairas, on väkivaltaa.

Vaikeampaa on tunnistaa henkinen väkivalta. Sitä on julkinen nöyryyttäminen vanhempien tai ystävien edessä. Sitä on jatkuva kritisointi ja nimittely, huuto ja haukkuminen. Sitä on taloudellisen itsenäisyyden uhkaaminen ja selittämätön, vakava mustasukkaisuus. Henkistä väkivaltaa on eristäminen perheestä ja tärkeistä ihmisistä.

Tutkimukset kertovat, miten väkivallan uhrin itsetunto heikkenee heikkenemistään suhteen edetessä ja väkivallan voimistuessa. Se nimittäin voimistuu, aina, ja emotionaalinen väkivalta muuttuu fyysiseksi hyvin usein. Kun pelot ovat suuret ja itsetunto puristunut lattianrakoon, ei itsensä pelastaminen ole helppoa.

Uhrin kannattaisi tutkia niitä uskomuksia, joita hokee mielessään, kun häntä on taas lyöty. Kuuluvatko ne vaikkapa näin?

  • Olen liian herkkä
  • Teen ison numeron pienistä kahnauksista
  • Hän ojentaa minua, koska rakastaa minua
  • Olen hänelle tärkeintä maailmassa

Kannattaa hakeutua kokeneen psykoterapeutin vastaanotolle, jotta saisi keskustella puolueettomasti ja voisi uskoa omiin tunteisiisi. Aikoja voi varata vaikkapa Väestöliitosta numerosta (09) 2280 5267.

Väestöliiton sivuilla on myös tukea väkivallan uhreille ja tekijöille.

Heli Vaaranen
parisuhdetoimintojen johtaja

Tänään on kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

Pitääkö aina pyytää?

Pitääkö aina pyytää

Kuva: Relateinstitute-sivusto

Oletko puolisollesi vihainen siitä, että sinun ”pitää aina pyytää”? Eikö puolisosi oma-aloitteisesti hoida kotia, kuten toivoisit? Tai eikö hän halaa sinua riittävästi, vaan joudut aina ”kerjäämään” halausta? Pitääkö sinun aina pyytää, että puolisosi pahoittelisi loukkausta tai lähestyisi sinua riidan jälkeen?

Monia ärsyttää pyytäminen. On helppo tulkita, että puoliso tekee asioita silloin vastahakoisesti. Puoliso ei ”oikeasti” halua auttaa tai välitä. Pyytäjästä tuntuu, että hän on itse vastuussa kaikesta, ainoa aktiivinen.

Joskus lausahdus, ”pitääkö aina pyytää”, voi kuitenkin kertoa enemmän sen sanojasta kuin moitteen kohteena olevasta puolisosta. Pyytämisen vaikeus voi kertoa vaikeudesta luottaa omaan riittävyyteen ja kelpaavuuteen, siihen, että kumppani todella haluaa olla sinua varten. Ihminen ei silloin pohjimmiltaan usko olevansa sen arvoinen, että pyyntö tulisi kuulluksi. Omaa arvoaan epäilevä pyytäjä on jo valmiiksi vihainen, kun hän pyytää jotain. Pettymys on valmiina jo ennen pyyntöä, ja se kuuluu myös äänensävystä. Kumppanille moite, ”aina pitää pyytää”, aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. ”En taaskaan onnistunut täyttämään toisen tarpeita, niin kuin hän tahtoisi.”

Kukaan ei voi aina arvata toisen tarpeita puhumatta. On normaalia kertoa puolisolle, mitä toivoisi ja haluaisi. Ilman pyytämistä kumppani ei voi tietää, mitä toinen häneltä toivoo. Tai hän voi arvata aivan väärin.

Epäluottamus on ymmärrettävää, jos parisuhteessa on ollut paljon pettymyksiä. Tottakai pyytäminen ärsyttää, jos kumppani vetäytyy vastuustaan perheessä. Luottamuspula heijastuu siihenkin, voivatko puolisot kokea itsensä ja omat tarpeensa arvokkaiksi toisen silmissä vai ei.

Joskus epäluottamuksen käsittelemisessä auttaa sen pohtiminen, uskooko itse olevansa ”vastauksen arvoinen”. Voit miettiä, luotatko siihen, että sinun pyyntösi ovat tärkeitä viestejä kumppanillesi. Vai koetko pyynnöt todisteina siitä, että sinun tarpeisiisi ei kuitenkaan vastata? Tämä oman arvokkuuden tunne ei välttämättä liity parisuhteeseen vaan se voi olla sinun peruskokemuksesi omasta itsestäsi. Voit pohtia, mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii sinuun:

a) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni. Luotan siihen, että toiveeni on kumppanilleni tärkeä ja että hän vastaa siihen.

b) Kaipaan tai tarvitsen jotain, mutta en kerro siitä kumppanilleni. Minulle ei välttämättä tule mieleenkään pyytää tukea kumppanilta. Ehkä pyynnöstä tulisi vain riita, ja haluan välttää sen.

c) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni – vihaisesti. Ärsyynnyn, koska joudun pyytämään. Minusta kumppanini pitäisi tietää ilman pyytämistäkin, mitä haluaisin.

Pohtikaa yhdessä, miten voisitte jakaa tarpeitanne turvallisesti ja lisätä luottamusta välillenne. Miten voisit tänään kertoa kumppanillesi, että tarvitset häntä?