Itseapuoppaiden kulta-aika

Maailma pursuaa tällä hetkellä itseapuoppaita. Elämme psykologisen tiedon kulta-aikaa. Yritykset satsaavat positiivisen psykologian tuomaan ymmärrykseen ihmisen kukoistamisesta. Parisuhteessa elävät etsivät tietoa siitä, miten 20 vuoden suhteen voi pitää elävänä ja kiihkeänä. Lasten vanhemmat lukevat miten lasta tulisi tukea hyvään itsetuntoon ja koska harrastaminen tulisi aloittaa. Sitten ovat tietysti vielä yksilöt, jotka ostavat hyllymetreittäin kirjoja, joiden kannessa lukee, kuinka levätä ja hyväksyä itsensä.

Ihminen käyttää paljon aikaa ja energiaa itsensä kehittämiseen. Kuten yleensä, myös tällä kolikolla on kaksi puolta. Kukaan ei varmasti haluaisi palata takaisin ahdasmieliseen, pieneen yhteisöön, jossa kaikki erilaisuus pitää piilottaa. Aikaan, jolloin pienellä ihmisellä ei ole mahdollisuutta isoille unelmille tai erilaiselle elämänpolulle. Hurraa, sille, että nykyään suvaitsevuus ja inhimillisyys saavat palstatilaa. Kolikon kielteinen puoli on kuitenkin se, että suomalaiseen yhteiskuntaan alkaa tulla amerikkalaisia piirteitä. Sähköpostiin tulee mainoksia luennoista, joilla voimautua ja saavuttaa kaikki unelmansa. Viesti kuuluu, että kaikki on mahdollista. Aikaisemmin kaikki ei ehkä aina ollut mahdollista, mutta jonkinlainen ihan riittävän tuntuinen elämä oli.

Anthony Giddens (1991) kirjoittaa, että nykyisessä modernissa yhteiskunnassa minäkokemus, identiteetti on asia jota on mahdoton paeta. Aikaisemmin oli paljon ihmisiä, jotka eivät juuri elämänsä aikana miettineet tai kyseenalaistaneet omaa identiteettiään. Suutarin lapsesta tuli suutari. Ei sitä, että miksi minusta tuli suutari tarvinnut erityisesti perustella tai selitellä kenellekään. Nykyään myös sellaiset ihmiset, jotka eivät ole juuri joutuneet ajattelemaan omaa identiteettiään, joutuvat perustelemaan sitä muille. Elämme ajassa, jossa olemme paljon tietoisempia itsestämme. Tietoisia siitä kuka olemme suhteessa toisiin ja mikä arvomme on suhteessa toisiin?

Identiteetin ja riittävän hyvän minäkokemuksen ylläpitäminen oli koko ajan tapahtuvaa tietoista tai tiedostamatonta työtä. Sosiaalisen median kautta tämä työ on tullut myös näkyväksi. Itsensä alituinen määrittely on raskasta ja toisinaan myös ahdistavaa. En voi olla ajattelematta, että erityisesti tämä aika vaikuttaa niihin, joiden identiteetti on vielä hauras tai keskeneräinen, nuoriin.

Psykologian professori Katariina Salmela-Aro (2016) havaitsi, että noin 40 %:lla 23 -vuotiaista suomalaisista nuorista aikuisista oli ainakin jossain määrin hajanainen identiteetti. Hajanaiseen identiteettiin liittyi kielteisesti värittyneitä pohdintoja siitä, että ”kuka minä olen”. Niillä nuorilla, joilla oli erityisen hajanainen identiteetti, oli hankaluuksia sitoutua opiskeluun, työhön tai ihmissuhteisiin. Heillä omat tavoitteet näyttivät myös liittyvän itseen ja itsessä märehtimiseen.

Vapaus on ihmiselle samaan aikaan sekä siunaus, että vankila. Silloin, kun ihminen on juurtunut ja kiinnittynyt johonkin ja elää rakastavassa ympäristössä, tuo vapaus luo rajattoman määrän mahdollisuuksia. Toisaalta taas ihminen, joka ei ole voinut kasvaa omaksi itsekseen rakastavan huolenpidon pedillä, valintojen moninaisuus voi olla ahdistavaa. Silloin tilanteeseen ei auta luento kukoistamisesta, vaan tarvitaan tukevampaa apua. Tarvitaan ihminen joka on valmis kulkemaan rinnalla vähän pidempään. Tutustuminen on aikavievää, silloinkin kun kysymys on itsestä.

Lue lisää:

  • Marttinen, E., Dietrich, J., & Salmela-Aro, K. (2016). Dark shadows of rumination: Finnish young adults’ identity profiles, personal goals and concerns. Journal of Adolescence, 47, 185-196.
  • Giddens Anthony (1991) Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Stanford University Press

 

Sukupuoli ei ole päätettävissä

Transnuoren aatteita 6

Kun lapsi kertoo olevansa transsukupuolinen, se voi olla monelle vaikeaa ymmärtää tai sisäistää. Toiset ovat voineet aavistella asiaa vuosia, toiset ovat tienneet aina ja joillekin se voi tulla täysin puskista. Voi olla vaikeaa hyväksyä asiaa, mutta lasta täytyy silti tukea ja kunnioittaa. Jos kotoa ei saa tukea niin mistä sitten? Se on kasvavalle nuorelle ja kehittyvälle itsetunnolle erittäin tärkeää. On vaikeaa neuvoa vanhempia, kuinka toimia tällaisessa asiassa, kun ei ole yhtä oikeaa tapaa.

Tiedon kerääminen aiheesta voisi joka tapauksessa olla hyvä alku. Mitään asiaa ei ole helppoa hyväksyä, jos sitä ei ymmärrä. Sama pätee lapsen transsukupuolisuuteen. Googlesta löytyy hyvin kattava tietopaketti, esimerkiksi transtukipisteen sivuilta. Myös asiantuntijoihin voi olla itse yhteydessä, mikäli sen kokee tarpeelliseksi.

Asia kannattaa ottaa puheeksi myös lapsen kanssa sitten, kun vanhempi kokee siihen pystyvänsä. Lapsi voi kertoa vanhemmille omia ajatuksiaan, tunteitaan ja tulevaisuuden suunnitelmiaan.

Jos vanhempi ei jostain syystä ollenkaan hyväksy lapsensa transsukupuolisuutta, on silti muistettava kunnioittaa lasta ja tämän kokemusta omasta sukupuolestaan. Kun lapsi on sopivan ikäinen, hän saattaa hakeutua sukupuolenkorjausprosessiin, ja on väärin, jos vanhempi on sille esteenä tai yrittää estellä. Sukupuoli kun ei ole päätettävissä.

Jos asia vaikuttaa aluksi ylitsepääsemättömältä, kannattaa aluksi sulatella asiaa rauhassa ja edetä sen käsittelyssä sopivaa vauhtia. On väärin vanhempaa kohtaan, jos lapsi olettaa, että vanhempi on heti sinut asian kanssa. On vanhempia, joille se on heti okei ja vanhempia, jotka eivät koskaan hyväksy sitä. Tärkeintä on kommunikaatio lapsen ja vanhemman välillä.

Jusa

Kirjoittaja on 16 vuotias. Hän valottaa kirjoituksissaan elämäänsä nuorena transkundina. Blogi vie meidät koulumuistoihin jotka normittivat, hetkiin kun seksuaalisuus ja sukupuoli sotkeentuivat toisiinsa sekä ihmissuhteisiin, jotka toivat onnea mutta myös sydänsuruja.

Ystävyyttä etsimässä

shutterstock_234576763”Ei sitä voi tähän jättää, mä oon huolissani siitä!” nuori mies karjuu Poikien Puhelimeen. Vihaisuus sekaantuu itkuiseen huoleen. Ystävä on pulassa. Tunne on ehdotonta ja pakahduttavaa, toimintaa vaativaa. Sen tunteen vuoksi käydään läpi keinoja, etsitään väyliä hakea apua – ja kundi lähtee toteuttamaan suunnitelmaa!

Itsensä vuoksi hän ei sitä tekisi. Kaverin vuoksi? Tietenkin.

Aikuiset eivät puhu ystävyyssuhteistaan tarpeeksi usein tällä tavalla. Ystävyys on nuorten tarinoissa keskeisimpiä elementtejä elämässä. Siihen liittyy suuria tunteita, ajankäyttöä ja riitojakin. Siihen nähden, kuinka ajattelemattomia ja jopa julmia lapset voivat olla, he ovat herkkiä ystävyyssuhteidensa hoidossa. Ystävyys on heille iso asia.

Ja niin on sen puutekin. Nuorten hyvinvointi, itsetunto, itseilmaisu ja aivan silkka onnellisuuskin tuntuvat lakastuvan yksinäisyydessä. He tarvitsevat vertaisuutta, he tarvitsevat jonkun johon luottaa. Ystävän, jonka kanssa nauraa, jonka kanssa olla oma itsensä.

Poikien Puhelimen tuhansista kaveruutta käsitelleistä keskusteluista meille on jäänyt muutamia mottoja, joita niin lasten kuin aikuistenkin kannattaisi miettiä elämässään:

  • Ystävyys ei tapahdu vahingossa, vaan sitä on vaalittava. Kulkematon polku kasvaa lopulta umpeen. Pidä ystävistäsi kiinni.
  • Vaikean paikan tullen ystävyys punnitaan. Vaikka ystävä ei olisi parhaimmillaan tuskallisimmilla hetkillään, hän tarvitsee apua juuri silloin.
  • Ilman ystävyyttä ihminen tulee vähäisemmäksi, jopa kärsii. Aikuisten maailmassa työ, harrasteet, parisuhde ja perhe liian helposti vievät kaiken huomion. Silti ystävyydessä olemme oma itsemme eri tavalla, kuin missään näistä ympäristöistä. Tee ystävyydelle aikaa.

Millä tolalla nämä asiat ovat sinun elämässäsi?

Hyvää ystävänpäivää!

Kun lyöty ei lähde väkivaltaisesta suhteesta

shutterstock_64588597Väkivaltaiseen suhteeseen jääminen perustuu pelkoon ja taitavaan, manipuloivaan kontrollointiin. Se perustuu myös vääriin uskomuksiin, joita väkivallan uhri elättelee mielessään. Näistä vääristä uskomuksista kotiväkivallasta selviytynyt Johanna Hunter on kirjoittanut kirjan ”But He’ll Change” – Mutta hän vielä muuttuu!.

Johanna Hunter  pyöritteli kirjan teemaa mielessään, ja alkoi toistella uskomuksia, joita oli itse hokenut itselleen väkivaltaisessa suhteessa. Hämmästyttävästi hokemat olivat samoja, joita hän oli toisilta selviytyjiltä kuullut.

  • Mutta meillä on hyviäkin hetkiä
  • Mutta hän ei oikeasti halua satuttaa minua
  • Jos vain osaisin olla ärsyttämättä häntä, hän ei löisi minua
  • Mutta hän uhkaa tehdä itselleen jotain, jos jätän hänet
  • Minä muutan hänet!
  • Minä pelastan hänet!
  • Se mitä hän tekee minulle hermostuessaan ei oikeasti ole väkivaltaa!

Ihmisen tulee vastustaa kaikkea väkivaltaa. Väkivalta ei valikoidu sukupuolen mukaan, vaan se valikoituu sinne, missä tekijä hyväksyy tekonsa ja uhri ei saa tai hae apua pelastaakseen itsensä tilanteesta. Joskus hän jää uskoessaan, että vain hän voi pelastaa väkivallantekijän.

On tärkeää ymmärtää mitä väkivalta on, ettei joudu omien uskomusten ja vähättelyn valtaan. Väkivaltaa ovat lyöminen, läpsiminen, hakkaaminen ja potkut. Väkivaltaa on jättää uhri suojattomaksi ja vaaraan. Väkivaltaa on uhata polttaa hänet. Väkivaltaa on pureminen, kuristaminen, työntäminen ja töniminen sekä esineiden heittely. Kodista tai autosta ulos lukitseminen on väkivaltaa. Kieltäytyminen auttamasta, kun toinen on sairas, on väkivaltaa.

Vaikeampaa on tunnistaa henkinen väkivalta. Sitä on julkinen nöyryyttäminen vanhempien tai ystävien edessä. Sitä on jatkuva kritisointi ja nimittely, huuto ja haukkuminen. Sitä on taloudellisen itsenäisyyden uhkaaminen ja selittämätön, vakava mustasukkaisuus. Henkistä väkivaltaa on eristäminen perheestä ja tärkeistä ihmisistä.

Tutkimukset kertovat, miten väkivallan uhrin itsetunto heikkenee heikkenemistään suhteen edetessä ja väkivallan voimistuessa. Se nimittäin voimistuu, aina, ja emotionaalinen väkivalta muuttuu fyysiseksi hyvin usein. Kun pelot ovat suuret ja itsetunto puristunut lattianrakoon, ei itsensä pelastaminen ole helppoa.

Uhrin kannattaisi tutkia niitä uskomuksia, joita hokee mielessään, kun häntä on taas lyöty. Kuuluvatko ne vaikkapa näin?

  • Olen liian herkkä
  • Teen ison numeron pienistä kahnauksista
  • Hän ojentaa minua, koska rakastaa minua
  • Olen hänelle tärkeintä maailmassa

Kannattaa hakeutua kokeneen psykoterapeutin vastaanotolle, jotta saisi keskustella puolueettomasti ja voisi uskoa omiin tunteisiisi. Aikoja voi varata vaikkapa Väestöliitosta numerosta (09) 2280 5267.

Väestöliiton sivuilla on myös tukea väkivallan uhreille ja tekijöille.

Heli Vaaranen
parisuhdetoimintojen johtaja

Tänään on kansainvälinen päivä naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi.

Pitääkö aina pyytää?

Pitääkö aina pyytää

Kuva: Relateinstitute-sivusto

Oletko puolisollesi vihainen siitä, että sinun ”pitää aina pyytää”? Eikö puolisosi oma-aloitteisesti hoida kotia, kuten toivoisit? Tai eikö hän halaa sinua riittävästi, vaan joudut aina ”kerjäämään” halausta? Pitääkö sinun aina pyytää, että puolisosi pahoittelisi loukkausta tai lähestyisi sinua riidan jälkeen?

Monia ärsyttää pyytäminen. On helppo tulkita, että puoliso tekee asioita silloin vastahakoisesti. Puoliso ei ”oikeasti” halua auttaa tai välitä. Pyytäjästä tuntuu, että hän on itse vastuussa kaikesta, ainoa aktiivinen.

Joskus lausahdus, ”pitääkö aina pyytää”, voi kuitenkin kertoa enemmän sen sanojasta kuin moitteen kohteena olevasta puolisosta. Pyytämisen vaikeus voi kertoa vaikeudesta luottaa omaan riittävyyteen ja kelpaavuuteen, siihen, että kumppani todella haluaa olla sinua varten. Ihminen ei silloin pohjimmiltaan usko olevansa sen arvoinen, että pyyntö tulisi kuulluksi. Omaa arvoaan epäilevä pyytäjä on jo valmiiksi vihainen, kun hän pyytää jotain. Pettymys on valmiina jo ennen pyyntöä, ja se kuuluu myös äänensävystä. Kumppanille moite, ”aina pitää pyytää”, aiheuttaa riittämättömyyden tunteita. ”En taaskaan onnistunut täyttämään toisen tarpeita, niin kuin hän tahtoisi.”

Kukaan ei voi aina arvata toisen tarpeita puhumatta. On normaalia kertoa puolisolle, mitä toivoisi ja haluaisi. Ilman pyytämistä kumppani ei voi tietää, mitä toinen häneltä toivoo. Tai hän voi arvata aivan väärin.

Epäluottamus on ymmärrettävää, jos parisuhteessa on ollut paljon pettymyksiä. Tottakai pyytäminen ärsyttää, jos kumppani vetäytyy vastuustaan perheessä. Luottamuspula heijastuu siihenkin, voivatko puolisot kokea itsensä ja omat tarpeensa arvokkaiksi toisen silmissä vai ei.

Joskus epäluottamuksen käsittelemisessä auttaa sen pohtiminen, uskooko itse olevansa ”vastauksen arvoinen”. Voit miettiä, luotatko siihen, että sinun pyyntösi ovat tärkeitä viestejä kumppanillesi. Vai koetko pyynnöt todisteina siitä, että sinun tarpeisiisi ei kuitenkaan vastata? Tämä oman arvokkuuden tunne ei välttämättä liity parisuhteeseen vaan se voi olla sinun peruskokemuksesi omasta itsestäsi. Voit pohtia, mikä seuraavista vaihtoehdoista sopii sinuun:

a) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni. Luotan siihen, että toiveeni on kumppanilleni tärkeä ja että hän vastaa siihen.

b) Kaipaan tai tarvitsen jotain, mutta en kerro siitä kumppanilleni. Minulle ei välttämättä tule mieleenkään pyytää tukea kumppanilta. Ehkä pyynnöstä tulisi vain riita, ja haluan välttää sen.

c) Kaipaan tai tarvitsen jotain ja kerron siitä kumppanilleni – vihaisesti. Ärsyynnyn, koska joudun pyytämään. Minusta kumppanini pitäisi tietää ilman pyytämistäkin, mitä haluaisin.

Pohtikaa yhdessä, miten voisitte jakaa tarpeitanne turvallisesti ja lisätä luottamusta välillenne. Miten voisit tänään kertoa kumppanillesi, että tarvitset häntä?

 

Hyvä itsetunto ei saa olla harvojen yksinoikeus

shutterstock_125739617Väestöliiton Parisuhdekeskuksen kevään nettikyselyssä tiedusteltiin, mitä sinkut kaipaisivat itselleen. Keskimäärin kolmekymppiset sinkkunaiset vastasivat: itsetuntoa.

Elämänkokemukset vaikuttavat itsetuntoon, ja itsetunto vaikuttaa ihmissuhteisiin, työelämään ja terveyteen. Hyvä itsetunto perustuu myönteiseen minäkuvaan ja siihen, että pitää itseään arvossa.

Itsetunnon määritelmät kertovat, että itsetuntoiset ihmiset säteilevät. He ottavat tilan haltuun. He lumoavat. He tekevät mitä haluavat ja milloin haluavat. Heillä on suunnitelma. Heillä on lahjoja ja he käyttävät niitä edukseen.

Itsetuntomittari Rosemberg Self-Esteem Scale kehitettiin vuonna 1965, eikä sen voittajaa ole vielä nähty. Voit testata itse netissä, onko sinulla keskimääräinen itsetunto, keskimääräistä parempi tai heikompi.

Mitä sillä tiedolla sitten tehdään? On hyvä tietää, että itsetunto vaihtelee elämänvaiheittain. Se on heikoilla teini-iässä ja parhaimmillaan aikuisuudessa.

Väitän, ettei kukaan synny itsetuntoiseksi, vaan ihmisen ympäristö auttaa kehittämään sitä, tai sitten ihminen itse kehittää itsetuntoaan ilman apuja.

Hyvä itsetunto ei saa olla harvojen yksinoikeus. Jokainen arka ja pelokas ihminen voi kasvattaa sitä. Jokainen ihminen tuntemattomien tehtävien edessä voi kasvattaa sitä. Jokainen pettynyt, häpeissään oleva ja yksinäinen voi uskoa, että hyvä itsetunto vielä tulee. Heikko itsetunto voi olla hyvä syy koulia itsestään ulos se itsetuntoinen ihminen.

Oletko valmis kokeilemaan? Harjoitus tekee ihmeitä, ja tuhannet tunnit harjoittelua tekevät mestarin.

  • Vastaa myöntävästi uuteen haasteeseen, vaikka sinua pelottaa.
  • Palkitse itsesi onnistumisista, älä odottele muiden kehuja.
  • Vaikka et rohkenisi osallistua ja puhua, voit kuunnella. Sinun aikasi tulee vielä.
  • Älä ryhdy marttyyriksi, vaikka se olisikin helppo rooli.
  • Ketä sinä ihailet? Lue kirjoja hänen elämästään, vaikeuksistaan, valinnoistaan.
  • Muistuta itseäsi niistä vahvuuksista, joita sinulla on.
  • Älä puhu itsestäsi kielteiseen sävyyn.
  • Älä luovuta. Epäonnistumiset opettavat sinulle jotakin, joka kerta.

Heli Vaaranen
Parisuhdekeskuksen johtaja

12 tuntia töitä perheen eteen

banneri_suomiareena_600x387Family-vs-work (2)Työn ja perheen suhteessa ei ole kyse yksipuolisesta vaikuttamisesta vaan kehästä. Psykoterapeutti Keijo Markova sanoo, että työ-perhe -kehällä on sekä mielihyvää tuottavia että stressaavia asioita. Jos jompikumpi, työ- tai perhe-elämä, on yhtä selviytymistaistelua, on ihminen ”lopen uupunut”. Vaikein tilanne on silloin, kun kumpikaan, parisuhde tai työ, eivät poista stressiä eivätkä tarjoa menestyksen ja onnen tunteita.

Ihminen viettää aikaa siellä, missä hän kokee olevansa huomioitu, ihailtu ja arvostettu. Jos kotona on tarjolla tyytymättömyyttä, käskyttämistä ja kritiikkiä, puoliso on mieluummin työssä kuin kotona. Hänen on helppo keksiä vielä jotain tarpeellista tai välttämätöntä tekemistä työpaikalla, kun jo kotitalon näkeminen nostaa mieleen ahdistuksen.

Lapsuuden kokemukset vaikuttavat siihen, mihin ihminen elämässään keskittyy. Itsetunto rakentuu ihmissuhteissa. Jos työ määrittää ihmisen arvoa, puolisot eivät uskalla hakea toisiltaan vahvistusta omalle itsetunnolleen. Työstä tulee tärkein tapa kokea itsensä hyväksi ihmiseksi. Työmäärää voi perustella: ”Olen tehnyt 12 tuntia päivässä töitä perheemme hyväksi.” Todellisuudessa taustalla voi olla oman itsetunnon ylläpitäminen, oman merkityksen nostaminen muiden silmissä tai varallisuuden kerääminen. Tietokone sylissä ja älypuhelin kädessä puolisot eivät ole toistensa tavoitettavissa. Lapset oppivat, että työ tulee ennen heitä.

Olennaista työ/perhe -kuvion toimivuudelle on se, voitko nähdä ja ymmärtää kumppanisi paineet ja ahdistukset – olipa kyse sitten kotona olevan selviämistaistelusta tai työssä olevan selviämistaistelusta. Tutkimus kertoo, että paras tuki omien tunteiden kanssa toimeen tulemiselle on läheiseltä saatu tuki. Ensimmäinen askel kohti perheystävällistä työpaikkaa on se, kun puolisot huomaavat kaipaavansa toisiltaan arvostusta, rakkautta ja tukea.

Läsnäoloa ei ole mahdollista lisätä ilman konkreettista muutosta. Muutos voi koskea vaikkapa työmäärää tai -tapaa. Voiko perheenne selvitä vähemmällä työmäärällä ja voiko työpaikalta löytyä jouston mahdollisuuksia, kun perheenne hyvinvointi sitä vaatii?

KUVA: http://tech.co/whats-more-important-work-family-2012-09

suomiareena_uusilogoVäestöliitto järjestää Porissa Suomi Areenalla keskustelutilaisuuden OMG, nyt on ruuhkavuodet! #perheystävällinentyöpaikka keskiviikkona 16.7. klo 14-15.15.

Tilaisuus pidetään Puuvillan puistossa (Pohjoisranta 11), joka sijaitsee Kirjurinluotoa vastapäätä, Porin Puuvillan edustalla ja sinne kuljetaan Porinsiltaa pitkin.

 

 

Älä koskaan aliarvioi ulkomuodostasi huolehtimisen merkitystä

Image

Katselin eilen illalla valokuvia 80-luvulta. Tämä epäluuloisena peilaileva rouva ei kuitenkaan ole perheenjäsen, vaan myöhäisempi tuttavuus meidän häämatkalta.

Yhdessä albumissa oltiin Saariselällä hiihtämässä. Äiti, mummu, täti, veli ja minä. Olin ehkä kuusi ja muistan kaksi asiaa matkasta:

1) Latueväinä oli appelsiineja ja rusinoita. (Rusinapaketeilla ja käsilaukussa kannettavilla voileivillä on merkittävä rooli mun lapsuusmuistoissa mummun diabeteksen takia.)

2) Tapahtui yksi ihan kamala juttu.

Se kamala juttu ei oikeesti ollut mitenkään hirveä. Se meni näin: Majapaikassa oli meidän lisäksi kaksi muuta ihmistä, pariskunta. Niillä oli mukana kuminaamari, joka näytti vanhalta pahansuovalta ukolta. Pariskunnan mies välillä pelotteli meitä lapsia sillä. Muulloin mies oli kiva, ja vaimo kanssa.

Yhtenä päivänä päätin laittaa äidin hajuvettä. Otin hajuvesipullon, menin vessaan sen kanssa ja holautin päälleni, tukkaan korvan yläpuolelle, puolet pullon sisällöstä. Se oli vahinko. Vaikka luulin, että hajuvettä laitetaan tukkaan, tiesin että sitä kuuluu laittaa vaan ihan vähän kerralla.

En muista mitä äiti sanoi, mutta täti alkoi kiusata mua kaikkien kuullen. Se kysyi halusinko vietellä naamaripariskunnan miehen itselleni. Tilanne tuntui kestävän ikuisuuden. Täti laski tietysti leikkiä, mutta oli ihan hirveän häpeissäni. Se on ensimmäinen muistoni häpeästä.

Saariselän-matkan jälkeen olen ostanut yhden pullon hajuvettä, kesäkuussa 2007. Käytän jonkin verran meikkiä melkein joka päivä, mutta en pysty meikkaamaan, jos joku näkee. Kesti kuukausia opettaa Sudelle, että kylppäriin saa tulla kun kakkaan, muttei silloin kun meikkaan. (Tiedän, tää kertoo paljon meidän seksielämän vähäisyyden mahdollisista syistä. Ne kaikki ei välttämättä liity lapsettomuuteen.)

Lapsettomuuteen tää liittyy silleen, että olen rupsahtanut kahden viime vuoden aikana, erityisesti tän viimeisimmän. Se voi tietysti johtua myös iästä. Tai voiko se johtua siitä, että noin vuosi sitten muutin yhdestä ilmastotyypistä toiseen? (Vaikka tuntuis kyllä oudolta, että rypyt käy joukkohyökkäykseen ja iho ohenee ja löystyy siksi, että ihminen muuttaa rutikuivan maan jatkuvasta auringonpaisteesta kosteaan hämärään.)

Mielessäni liitän rupsahtamisen siihen, että oon jatkuvasti, ainakin pinnan alla, huolissani ja surullinen.

Samoista syistä oon alkanut vähän laiminlyödä itsestäni huolehtimista – sekä ulkonäöstä että ruumiista, ja varmaan oikeestaan mielestä ja sielustakin – vaikka nyt just tietysti pitäis.

Tajusin tän erityisen selvästi huhtikuussa, kun vietin pari päivää ystäväni Draamakuningattaren luona Rooman rannikolla.

DK on kamppaillut viime vuodet vakavan masennuksen ja huomattavan ylipainon kanssa. Masennus on nyt väistymässä, kilot eivät (eikä asiaa juuri auta, että DK on loistava kokki). Ero kymmenen vuotta sitten tapaamaani hoikkaan, tyylikkääseen ja elämänhalua uhkuvaan naiseen on melkoinen.

Vietimme yhteiset päivämme verkkareissa. Kun mentiin happihyppelylle tai ruokakauppaan, DK laittoi Crocksit jalkaan. Muisteltiin menneitä ja puitiin kummankin nykyisiä ongelmia. Viime mainitut ovat osin samat: DK haluaisi äidiksi, mutta ikää on 45 ja taipumus elämää suurempiin draamoihin on huono lähtökohta parisuhteelle.

Yhtenä iltana käytiin syömässä Roomassa.

DK:n valmistautuminen kesti tunnin. Makasin sohvalla tennarit jalassa ja ripsiväri ja puuteri naamassa, kun DK:n huoneesta ulostautui majesteetillinen ilmestys fuksianpunaisessa jakussa ja yönsinisessä silmämeikissä, musta kiharapilvi kuohkeaksi harjattuna.

Minä sanoin:  ”Oho, vau!”

DK sanoi: ”You should Never underestimate the importance of grooming.” (Älä koskaan aliarvioi ulkomuodostasi huolehtimisen merkitystä.)

Se oli hauska ilta.

PS: Oikeasti tuo apina ei peilaile.  Se valmistautuu juomaan ja tarkistaa ensin, ettei lähistöllä ole vihollisia.