Att kunna erbjuda en trygg famn och äkta närhet är morföräldraskap som bäst!

Då min dotter berättade för mig att jag skall bli mormor, blev jag mycket glad. Tänkte då öatt som tur är jag till min profession barnmorska. Nu kommer min dotter att få svar på frågor och funderingar om graviditet och förlossning direkt av sin egen mor. I dag nästan åtta år senare kan jag ödmjukt konstatera att jag som blivande mormor inte då förstod vad morföräldraskap på riktigt innebar.

Efter att jag fick se mitt nyfödda barnbarn bara några timmar gammal, väcktes nya enorma känslor. Då insåg jag att min yrkesidentitet inte längre kunde styra mina personliga värderingar och anknytning till detta nyfödda barnbarn.

Under min yrkeskarriär har jag sett många nyfödda, men denna gång var det något som var annorlunda. Att ha detta lilla barnbarn i famnen kändes mycket speciellt och overkligt.

Långt senare förstod jag att jag omedvetet, men ödmjukt klätt av mig min professionella barnmorskeroll och öppet tagit emot min nya roll som nybliven mormor. En roll fylld av beundran, stolthet, förundran och spänning.

I dag är jag en stolt mormor till tre barnbarn. Glad och tacksam över möjligheten jag fått att uppleva denna nya roll. Rollen som jag personligen upplever som ett privilegium. Rollen som jag blivit tilldelad oberoende av tidigare erfarenheter eller professionell bakgrund. Rollen som tillåter mig att uppleva, beundra och förundras över mina barnbarns individuella utveckling samt möjligheten att få bekanta mig med deras unika personligheter.

I dag tycker jag mig ha en lite bredare insikt i vad morföräldraskap handlar om. Det viktigaste för mig som mormor är – att kunna erbjuda en trygg famn och mycket äkta närhet.

Isovanhempi – toivon lähettiläs

shutterstock_230778754”Mä en haluu täyttää 5 -vuotta!” sanoi apea pikkupoika synttäreiden kynnyksellä. Kun isovanhemmat ihmettelivät purkausta, selvisivät taustalla olevat lapsen pelot: ”Aikuisilla on aina kauhee kiire ja ne näyttää niin väsyneiltä. Niillä ei oo aikaa leikkiä tai tehdä mitään kivaa mun kanssa. Mä en haluu kasvaa aikuiseks.”

Mihin meiltä aikuisilta häviää ilo, läsnäolo ja maltti pysähtyä lapselle tärkeiden asioiden äärelle? Mikä etäännyttää ilosta ja uuvuttaa meidät? Pahimmillaan vakavasti väsynyt vanhempi voi ajautua kierteeseen, jossa tuntee olevansa yksin vastuussa kaikesta.

”Menin lasten kanssa mummolaan ja hain takakonttiin puupöydän. Kun suljin ovea kuului valtavan kova ääni ja koko takaikkuna hajosi. Lyyhistyin maahan itkemään varmaankin kymmeneksi minuutiksi. Silloin tunnustin äidilleni, että en jaksa tätä enää yhtäkään päivää.” toteaa Hanna Lehtonen kirjassaan Väsynyt äiti.

Ääritilanteissa vanhemman mielen voi vallata tunne, että edes luotettavien isovanhempien tukeen ei voi turvata, vaan kaikesta on selvittävä yksin. Joskus väsynyt vanhempi pystyy ottamaan tarjottua apua vastaan vasta kun kulissit romahtavat. Tilanne on paradoksaalinen, koska erityisesti äidit kokisivat huolien ja pelkojensa vähenevän yhteisöllisemmässä kasvatusvastuussa. Tämä ilmeni Vanhempien pelkoja peilaavassa tuoreessa Marja Hintikka Liven teettämässä tutkimusraportissa.

Miten avun pyytämisen kynnystä voisi madaltaa? Olisiko meidän aikuisten jo aika murtaa yksinpärjäämisen myytti? Riittävän hyvään vanhemmuuteen kuuluu myös virheiden tekeminen ja myötätunto itseä kohtaan. Näin lapsikin saa armollisemman kuvan aikuisuudesta.

Lapsi kasvaa ja kehittyy riittävän hyvässä vanhemmuudessa, jossa on läsnä jaksavia ja hänestä iloitsevia aikuisia. Isovanhempi voi helpottaa aikuisen lapsensa vastuuta olemalla luotettava ja turvallinen lisäaikuinen, jolle kehtaa kertoa ajoissa väsymyksestä tai avuntarpeesta.

Mitä me isovanhemmat voisimme välittää lapsenlapselle aikuisuuden mukavista puolista? Voisimme puhua vähemmän ja kuunnella enemmän ja antaa aikaa lapsen puheelle ja ilolle. Antaa lapsen kavuta syliimme tankkaamaan hyvää läheisyyttä kirjan lukemisen tai valokuvien katsomisen lomassa. Voimme kertoa isoista tärkeistä asioista, jotka antavat aikuisen elämälle voimaa. Hyväksyvästä ja rohkaisevasta katseestamme välittyisi lapselle, että me aikuisetkin voimme olla rauhassa itsemme kanssa –  ja on ihan kivaa täyttää viisi vuotta.

18.10.2016 avataan IsoV-Väestöliiton verkkosivut isovanhemmille osoitteessa  www.vaestoliitto.fi/isovanhemmuus

Käy tutustumassa!

******************************

Hyvää Isovanhempien päivää kaikille isovanhemmille!

Kaikille yksi super-nonna, kiitos!

supernonnaNonna on italiaa ja tarkoittaa isoäitiä. Mutta se tarkoittaa myös paljon enemmän. Se tarkoittaa huolenpitoa, vastuuta ja syliä täynnä rakkautta. Koska nonna tietää, että rakkaudella ei lasta voi pilata.

Kun lapsenlapsi tulee perheeseen, nonna tietää että nyt ei ole paras hetki jättää uusi perhe omaan rauhaan. Hän tulee ruokakassin kanssa, laittaa neljä kattilaa kiehumaan ja pakasterasiat valmiiksi. Apua ei tarvitse pyytää, sillä sitä automaattisesti tarjotaan suuren muutoksen keskellä.

Hän ymmärtää uuden äidin huolet ja kysymykset, vaikka yhteistä kieltä ei olisikaan, sillä hän on ollut siinä samassa hämmennyksen tilassa joskus itsekin. Yrittämisen ja erehdyksen kautta nonna tietää jo, että kyllä elämä kantaa.

Vanhemmuus on yksi suurimpia muutoksia elämässä. Useat aiemmat elämän muutoskohdat koetaan yhdessä muiden kanssa tai tukemana, mutta äitiyden lähtökohdat ovat pitkälti yksilösuorituksia. Kyse ei ole tietenkään vain fyysisestä aikuisseuran puutteesta, vaan yksinäisyyden kokemukseen liittyvät myös väsymys, hämmennys uuden elämän mukanaan tuomasta vastuunkannosta sekä kokemus tuen puutteesta. Teenkö oikein, mitä jos teenkin väärin, kuka minua auttaa? Mikäli ei ole tottunut pyytämään apua, voi sen pyytäminen tuntua mahdottomalta arjen pyörityksen keskellä.

Meidän ei pitäisi siis kysyä tuoreelta äidiltä, tarvitsetko sinä apua. Meidän tulisi nonnan tavoin kiikuttaa ruokakassi ovelle (ja ovelta sisälle), viedä vauva päiväunille rattaissa ulos tai mennä vain kahviseuraksi.

Tänä äitienpäivänä, rakkaat siskot, haluan herättää teissä jokaisessa sisäisen super-nonnan toisen äidin tueksi. Niitä ei nimittäin ole koskaan liikaa!

 

Lapsille lisää haluamista

shutterstock_234228769Haluaminen on halpaa. Sitä paitsi se on terveellistä. Kun jotakin oikein haluaa, niin löytyypä intoa ja intohimoa lähteä tavoittelemaan haluamaansa. Se energisoi! Jos vielä onnistuu ja saa haluamansa, jopas tuntee olevansa mainio ja tyytyväinen ihminen. Huippuhetki!

Kun pikkumussu satuttaa itsensä ja itkee, aikuinen rientää tueksi, sanoittaa, lohduttaa, tuntee myötätuntoa. ”Nyt sattui, voi pikku ressu! Puhalletaan pipi pois, kohta se menee ohi!”
Kun mummi tulee kylään ja lapsukainen ilahtuneena hyppii riemusta, aikuinen myötäelää mukana. ”No nyt onkin kiva, kun mummi tuli leikkimään, halataan mummia!”

Sitten tulee se hetki että mummin pitää lähteä. ”Et saa mennä!” huutaa lapsi ja takertuu jalkaan. Aikuinen aloittaa vastaväitteet. Syntyy huutokilpa kun yksi perustelee miksi mummin on päästävä lepäämään, ja toinen ei sitä halua. Mihin nyt jäikään empatia ja lapsen hyväksyminen tuntevana, tunteitaan sanoittavana oppijana? Alkaakin valtataistelu ja paha mieli.

Onneksi mummi ymmärtää yskän ja laskeutuu halaamaan lasta. ”Et halua että mummi lähtee,” hän sanoo rauhallisesti. ”Et saa mennä!” huutaa lapsi. ”En saa mennä,” vastaa mummo vakavana. ”Ei!” vakuuttaa vielä pieni suu ja käsi pyyhkii kyyneleen silmäkulmasta. ”Ei”, toistaa mummi lempeästi ja sitten halataan hetki ihan hiljaa.

”No tuletko saattamaan mummin ovelle?” kysyy sitten viisas isoäiti ja ojentautuu jälleen ylös. ”Juu” sanoo lapsi ja tarttuu tyytyväisenä mummin käteen. Tunne tuli, se hyväksyttiin ja kuultiin. Tunne oli, sen yli kannateltiin lämmöllä. Ja tunne meni ohi, niin tunteet tekevät. Aikuinen toimi peilinä ja siltana sietämättömästä helpotukseen. Lapsi sai tukea opetellessaan tunnekuohusta selviytymistä. Ja hyvin meni!

Osamme jo aika hyvin tunnistaa, hyväksyä, sanoittaa ja tukea lasta tunnemyrskyjen läpi. Miksi kuitenkin tahtominen koetaan uhkana ja se laukaisee valtataistelun? Silloin kyse on aikuisen tunnetaidottomuudesta. Kuinka monta itkupotkuraivaria vältettäisiin, jos aikuinen vain toistaisi lapsen tahdon: Haluat karkkia. Haluat ulos. Haluat valvoa. Ja antaisi lapsen tunteille luvan olla silloin kun ne kuohuvat. Lapsihan tunnistaa tunteen ja osaa sanoittaa sen. Hip hurraa!

Toista se, mitä lapsi huutaa. Ymmärrä se, että kyseessä on iso juttu. Sitten kannattele lasta sietämättömän tunteen kanssa. Pysy rinnalla ja toista mitä lapsi haluaa. Sitten vasta käännä ajatus myönteiseen ”Huomenna on uusi päivä. Sitten voit taas leikkiä siskon kanssa!”

Me aikuiset pakoilemme tunteitamme milloin mihinkin. Säästetään nyt sentään lapset siltä.

*****************************

Tule mukaan tekemään julkaisua Isovanhemman kielletyistä tunteista, kirjoituskutsun löydät vanhemmuuden sivuilta.

Hyvinvointiyhteiskunta ei tue itsekkyyttä, vaan auttamista

Professori Urpo Kankaan ehdotus siitä, että aikuisten lasten olisi osallistuttava vanhempiensa hoitokustannuksiin, herätti vahvoja reaktioita. Kankaan mukaan (Ylen uutiset 26.2) varakkaat lapset ovat usein välinpitämättömiä köyhiä vanhempiaan kohtaan. Hän myös rinnasti ehdotuksensa siihen, että vanhempien oletetaan tukevan alaikäisiä lapsia ja puolisoiden oletetaan tukevan toisiaan taloudellisesti.

Esitys on täysin vastoin väestön ja erityisesti ikäihmisten omia toivomuksia. Sen lisäksi se ei huomioi perhesuhteille ominaista auttamista. Sukupolvien välinen apu on tehokkainta ja mielekkäintä silloin, kun se kulkee vanhemmilta nuoremmille.

Sukupolvien ketju-tutkimuksessa olemme vuosina 2007 ja 2012 selvittäneet suomalaisten mielipiteitä vanhusten tukemisesta ja hoidosta. Vastaajina olivat suuriin ikäluokkiin kuuluvat, vuosina 1945-50 syntyneet suomalaiset sekä heidän aikuiset lapsensa. Molempien sukupolven enemmistö, noin 60 prosenttia katsoo, että ikäihmisten taloudellinen tukeminen tulisi olla yksinomaan tai pääasiassa yhteiskunnan vastuulla. Muiden mielestä kyse on molempien vastuusta ja vain harva pitää sitä perheenjäsenten velvollisuutena.

Selvitimme myös näkemyksiä vanhusten hoivaamisesta, kuten peseytymisestä, pukeutumisesta ja syöttämisestä. Noin puolet vastaajista on sitä mieltä, että näidenkin asioiden tulisi olla yksinomaan tai pääasiassa yhteiskunnan vastuulla. Mielenkiintoista on, että aikuiset lapset korostavat perheenjäsenten velvollisuutta hieman enemmän kuin mitä vanhemmat sukupolvet itse tekevät!

Oletus lapsista, jotka viis veisaavat tukea tarvitsevista vanhemmistaan, ei saa tukea. Päinvastoin piirtyy kuva vanhemmista, jotka ennen kaikkea haluavat välttää olevansa ”taakka” lapsille.

On kummallista, ettei perheoikeuden professori tunne perhesukupolville ominaista auttamisen muotoa. Siinä pätee nyrkkisääntö sukupolvissa alaspäin kulkevasta avusta. Vanhemmat panostavat kaikkialla enemmän lapsiinsa kuin nämä heihin. Mikäli ikäihmiset voivat valita, he mieluummin auttavat nuoria kuin odottavat, että nuoret auttaisivat heitä. Tämä ei sulje pois vastavuoroista auttamista tai vähennä lasten kiitollisuutta, vaan tukee sitä.

Toki aikuiset lapset ottavat taloudellisen vastuun iäkkäistä vanhemmistaan ja muista sukulaisista silloin, kun on pakko. Samoin he auttavat tarvittaessa muita sukulaisiaan: Kankaan logiikalla voisi yhtä hyvin esittää, että aikuisten sisarusten on tuettava tosiaan taloudellisesti tarvittaessa.

Suomessa joka toinen suuren ikäluokan edustaja antaa vuosittain taloudellista tukea aikuisille lapsilleen. Yleensä kyse on yli 250 euron summasta. Omia sisaruksia tai iäkkäitä vanhempia autetaan moninkertaisesti vähemmän sekä pienemmillä summilla. Vanhempien apu nuoremmille sukupolville kohdistuu juuri eniten apua tarvitsevaan perheenjäseneen. Työttömyyden tai kodittomuuden iskiessä, perheväkivaltaa paetessa tai muun kriisin ensivaiheissa ihmiset turvautuvat usein ensiksi omien vanhempiensa tukeen. Näin tarjoutuu nopeasti ja joustavasti hengähdystauko, jonka aikana ehtii koota itsensä ja tehdä uusia elämänsuunnitelmia.

Lastensa lisäksi vanhemmat sukupolvet voivat myös luoda läheisiä ja tukevia suhteita lapsenlapsiin. Tutkimusten mukaan juuri läheinen suhde isovanhempiin suojaa pientä lasta ja nuorta ydinperheiden kohtaamien kriisien aikana, esimerkiksi vanhemman työttömyyden aiheuttamalta stressiltä. Näitä läheisiä perhesuhteita on enemmän maissa, joissa on kehittynyt hyvinvointivaltio. Jos isovanhemmat ovat terveitä ja heillä on kohtuullinen eläke, he voivat vierailla usein tai kutsua kylään, jolloin perhesuhteet vahvistuvat.

Siten vanhukset antavat Pohjoismaissa Etelä-Euroopan maita monipuolisemmin tukea lapsilleen ja lastenlapsilleen. Kun vastuu sukulaisten elättämisestä siirretään perheelle, yleensä naisten harteille, kärsivät sen sijaan sekä perhesuhteiden määrä että laatu.

Lähteet:

Sukupolvien välinen vuorovaikutus-tutkimusraportti

Anna Rotkirch: Yhdessä – Kasvatus ei ole yksilölaji

Lakisidonnaisia humpsuttelupäiviä?

Minulle sanasta isovanhemmuus tulee ensimmäisenä mieleen oma äidin äitini. Mummo asui lähellä, otti vauvasta asti yökylään, haki tarhasta ja ala-asteikäisenä odotti koulun jälkeen kotona iltapäiväkerhon sijasta. Aikuistuttuani hoitoasetelma kääntyi toisin päin minun käydessä viikoittain halvaantuneen mummoni luona, mutta humpsuttelupäivät, joiksi yhdessä viettämiä päiviämme kutsuimme, jatkuivat.

Apu ja hoiva olivat niin itsestäänselvyys, etten koskaan miettinyt niitä kummankaan velvollisuutena. Tuore tutkimus Sukupolvien välisestä vuorovaikutuksesta kuitenkin osoittaa, että isovanhemmuus nähdään hauskanpidon lisäksi myös ihan oikeana velvoitteena. Tutkimuksen suurista ikäluokista 75 prosenttia oli nimittäin sitä mieltä, että isovanhempien tulee ottaa vastuu lapsenlapsistaan, mikäli lasten vanhemmat eivät siihen syystä tai toisesta kykene.

Lain puitteissa moiseen ei olisi pakkoa, sillä Suomen laki ei aseta mitään oikeuksia tai velvollisuuksia isovanhemmille lapsenlapsiaan kohtaan. Velvollisuuden kokeminen on siis enemmän moraalista ja henkistä – näyttää siltä, että hätätilanteessa voi luottaa mummon ja ukin laittavan eläkesuunnitelmansa uusiksi. Kolikon toisena puolena ovat kuitenkin isovanhemmilta täysin puuttuvat oikeudet, jos esimerkiksi lapsen huoltaja päättää mielivaltaisesti torpata isovanhemmalta lapsenlapsen näkemisen.

Jenkkityyliset oikeussalitaistelut, jossa isovanhemmat vaativat tapaamisoikeuksiaan lapsenlapsiin tuskin sopisivat tänne Suomeen. Ystävän kertoessa perintöriitojen myötä etäiseksi jääneestä Pohjanmaan mummosta muistan kuitenkin itse olla kiitollinen mummolta saamistani opeista – vai tajuaisinko muuten tehdä pannarin uunin jälkilämmöllä?

Farkkumummoja ja permovaareja

Isovanhemmuus ja sukupolvet

”Milloin ukki taas tulee?”

Olen etuoikeutettu, onnekas, kiitollinen.

Avaan kotioven. Näkökenttääni piirtyy, kuinka olohuoneen lattialla kaksi elämäni kolmesta miehestä, kaksi täysin eri sukupolven edustajaa, peuhaavat kahdestaan. Toinen on elefantti, toinen matkustajana selässä. Kuulen molempien naurua, ilon ääniä.

Mistä on siis kyse? Isäni nauttii leikkihetkestä lapsenlapsensa kanssa. Ilmassa leijuu ruoan tuoksu. Ennen tätä leikkihetkeä, nämä kaksi eri sukupolven edustajaa ovat tulleet yhdessä päiväkodilta ja syöneet yhdessä. Normaaleja asioita meidän perheelle, valitettavan vieraita monille.

Mieheni ja minun vanhemmat ovat itse tehneet sen valinnan, että ovat halunneet muuttaa lähelle lapsenlapsiaan. He voivat olla arjen apuna, kun heitä pyydetään, mutta he eivät tuppaudu tai sekaannu muuten meidän lapsiperheemme elämään.

Mikä sijoitus yhteisen ihmissuhteen muotoutumiselle sekä lapselle että isovanhemmalle?  Mutta mikä riski isovanhempien parisuhteelle? Asiaa täytyy isovanhempana itse arvostaa ja sen tärkeyttä kunnioittaa, eikä kokea isovanhemmuutta ja arjen apua taakkana tai velvoitteena. Sitä sen ei tulisi olla. Isovanhemmalla on täysi oikeus omaan elämään, omaan aikaan ja parisuhdeaikaan.

Isovanhemmuus voi olla uusi mahdollisuus korjata joitain taakse jääneitä asioita ja tehdä asioita toisin, uudella tavalla, lapsenlapsen kanssa. Puolisona voi kokea uudenlaisia ihastuksen ja onnen tunteita puolisoaan kohtaan huomatessaan toisen aidon välittämisen ja halun olla läsnä lapsenlapselleen. Parisuhdetta ei kuitenkaan saa unohtaa isovanhempanakaan, elämä ei saa olla vain isovanhemmuutta.

Elämässä saattaa olla sairauksia tai erilaisia huolia, jotka uuvuttavat ja vievät voimia. Tällöin ei pidä eikä tarvitse vaatia itseltään enempää kuin itse jaksaa. Isovanhemman työelämä voi myös rajoittaa läsnäoloa lastenlasten kanssa. Tällöin voi olla surua, että ei kykene olemaan lapsenlapsilleen siten läsnä, kuin kenties haluaisi.

Nyt jatkan itse tästä, olen vanhempana lapselleni työpäivän jälkeen. Ukin auto kaartaa pihasta kohti omaa kotiaan ja elämäänsä. Pieni kysyy jo: ”Milloin ukki taas tulee?”.

Olen siis etuoikeutettu, onnekas, kiitollinen.

Lisää aiheesta:

Kirja: Farkkumummoja ja pehmovaareja