Tahattomasti lapsettomien suru

Olarin seurakunta järjesti lapsettomien lauantain viime viikonloppuna. Oli yksi ensimmäisiä upeita, aurinkoisia viikonloppuja. Töihin lauantaina? Eiiiii!
Mutta tilaisuus osoittautui paljon, paljon tärkeämmäksi kuin auringon palvominen. Minä sain järisyttävän kokemuksen siitä, mitä on osallistua toisten suruun.

Tilaisuudessa kirjailija Pirre Saario kertoi oman tarinansa lapsettomuudesta, sen kylmäävästä ilmoituksesta lääkärin suusta, ja sitä seuranneesta epätoivosta. Miten kerron? Kenelle kerron? Miksi kertoisin? Kirjailija etsi myös kirjoja lapsettomuudesta, muttei löytänyt. Siksi hän kirjoitti omansa, kirjan nimeltä Haikara lentää ohi.  Hän teki myös sen päätöksen, että kertoi kaikille: olemme lapsettomia, emmekä tule saamaan lasta. Tämä helpotti. Kyselyt ja utelut loppuivat ja muuttuivat normaaliksi, ystävälliseksi puheeksi sukulaisten ja työtovereiden kesken.

Olemme hiljattain kirjoittaneet Väestöliiton parit ja sinkut-sivustolla tutkimustuloksesta, jonka mukaan lapsettomien naisten hyvinvointi kohenee iän myötä. Tätä samaa sanoi myös Pirre Saario: tuntuu paremmalta, eikä vauvojen katseleminen tai tuuditteleminen enää satu. Perhe-elämä on löytynyt myös ihan uudella tavalla aikuisella iällä. Kirjailija on varaäitinä nuorelle turvapaikanhakijalle, joka ei ole nähnyt omaa äitiään kolmeen vuoteen. Sukulaislapsia käytetään vierailuilla ja ulkomaillakin – silloin hulinaa riittää! Tulee mieleen ajatus, miten ihana täti Pirre Saario onkaan. Antaa aikaansa ja ottaa mukaan!

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta oli tehnyt valokuvakirjan nimeltä Odotus. Viiden vuoden ajan hän kuvasi lapsettomuudesta kärsiviä naisia aina samassa, kuvattavalle tärkeässä paikassa. Usein se oli paikka, missä oli toimitettu parin vihkiminen. Vuodet vierivät, mutta pysähdyttävissä kuvissa nainen oli aina yksin. Valokuvaaja kertoi, että hänelle oli tärkeää vangita kuviinsa ajan kuluminen. Sillä aika on monelle lapsettomalle vihollinen. Eikä kukaan lapsettomista naisista silti tiedä, miten itse kunkin koettelemukset, hoidot tai vaikkapa adoptioprosessi tai lahjasoluihin turvautuminen päättyvät.

Keskustelimme tilaisuudessa myös lapsenlapsettomuudesta, ja siitä huolesta, joka tulee, kun ihminen vanhenee mutta ei ole lasta, tai sitä näppärää lapsenlasta, johon turvautua. Myös Pirre Saario kertoi tästä ajatuksesta. Hän soittaa nykyään monta puhelua ja hoitaa monta asiaa iäkkäiden vanhempiensa puolesta. Kuka sitten joskus hoitaa ne hänen puolestaan? Mieleeni tuli ajatus, millainen tragedia on jäädä lapsenlapsettomaksi. Mitä voit sanoa, kun ihmiset esittelevät lapsenlastensa kuvia ja kertovat tytärtensä ja poikiensa vauva-uutisia? Sillä lapsettomuuden ja lapsenlapsettomuuden kipu voi olla joillekin ihan hallittava elämän tosiasia, mutta toisille kuin veitsen sivallus kahvilassa, kampaajalla, työpaikalla.

Tyhjän sylin rukoushetki sulki pienen piirin tämän maailman tietämättömiin. Oli vain kirkkomusiikki, jostakin kaukaa kuuluvat rukoukset ja kynttilöiden lepatus. Tuntui, että tämä jumalanpalvelus todella puolusti paikkaansa, sillä tämä määrä tuskaa todella huusi lohtua! Yleisössä monet pyyhkivät kyyneleitä ja niin minäkin. Kauppakeskuksen kappelin hämärässä sain osallistua toisten suruun ja surin siinä samassa hartaassa tunnelmassa omanikin, paljon pienemmät surut. Jäljelle jäi nöyrä tunne ihmisyydestä, tuen tarpeesta ja tarpeeseen vastaamisesta.

Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetiimin esimies,  psykoterapeutti

Muutos

shutterstock_202507969Elämä aina yllättää. Kaikki ei menekään kuten olin käsikirjoituksessani suunnitellut. Enkö voikaan hallita ja suunnitella kaikkea, enkö voikaan aina etukäteen varautua elämän mukanaan tuomiin yllätyksiin?

Muutos ja elämän mukanaan tuoma yllätys voi olla positiviinen tai negatiivinen lähtökohdaltaan. Ja muutos tuo hyvää, sanotaan. Mutta osaanko, uskallanko luottaa muutokseen? Muutos nimittäin tekee aina kipeää. Jollain tavalla. Ei ole helppoa hypätä uuteen ja tuntemattomaan, vaikka tiedossa olisikin jotain hyvää ja itseä kiinnostavaa. Entä silloin, kun yllättävä muutos on negatiivinen asia sinulle itsellesi? Hämmentävä tai jopa pelottava? Kuinka voit millään tapaa tällöin suuntautua muutokseen tai hyväksyä sitä osaksi elämääsi?

Mielemme terveydelle on tärkeää, että voimme joskus laajentaa näkökulmiamme edes hitusen, out of the box. Elämässä kaikki asiat eivät aina ole päivänselviä, oikeita tai vääriä, mustia tai valkoisia. Tällaisiakin asioita toki on, ja se on hyvä. Tiedetään milloin on hyvä käydä nukkumaan, että jaksetaan toimia työelämässä ja leikkiä päiväkodissa. Tiedetään mitä on järkevää syödä, tai miten pukeutua pakkasella, jotta emme palellu. Mutta ihmisyys jättää myös tilaa suurelle määrälle harmaita alueita. Kysymyksiä siitä, milloin on hyvä kuunnella järkeään ja milloin sydäntään. Kysymyksiä siitä, milloin on tärkeä vaan asettua olemaan ja milloin toimimaan. Kysymyksiä siitä, millainen on minuuteni juuri nyt ja millainen se oli mahdollisesti eilen tai vuosi sitten.

Uskallanko siis hyväksyä myös muutoksen elämässäni? Harmauden sävyt, ilon ja surun rajapinnat ja elämän kurjatkin asiat osaksi elämää ja ihmisyyttä siten, että tätä kautta kenties elämän valopilkut saavat vielä enemmän tilaa loistaa? Sillä elämä on. Ainaista muutosta.

Hyväksymmekö ihmisenä olemisen haavoittuvuuden

blogiinpallot

Huolissani seuraan jo alkanutta vaalikeskustelua. Näen poliittista valtaa tavoittelevia, jotka hyvin avoimesti tuovat esiin erittäin kovia arvoja. Tämä näkyy erityisesti keskustelussa maahanmuutosta ja maahanmuuttajista. On huolestuttavaa yhteiskunnan ja demokratian kannalta, jos ihmisen merkitys lasketaan taloudellisen tuottavuuden ja yhteiskunnallisen hyödyllisyyden perusteella. Tämä voi heijastua negatiivisesti myös sinuun ja minuun.

Luin jokin aika sitten Martha Nussbaumin kirjaa, jossa hän tuo esiin ajatuksiaan siitä, miten empatialla on keskeinen rooli demokraattisessa yhteiskunnassa. Hänen sanomansa on, että demokratian vakaus ei ole koskaan taattu, jos väestö ei koostu kansanvaltaan kasvatetuista kansalaisista, jotka tunnustavat toisen ihmisen ihmisarvon. Empatian kyvyn puute on vahingollista, sillä enemmistön valtaan perustuvassa yhteiskunnassa se johtaa helposti vähemmistöjen leimaamiseen ja syrjimiseen. Demokratia perustuu keskinäiseen kunnioitukseen ja huomioon ottamiseen, painottaa Nussbaum.

Eikö olekin niin, että yhdessä eläminen (perheessä, työpaikalla, yhteiskunnassa) vaatii sen tosiasian tunnustamista että muillakin kanssaihmisillämme on ajattelun ja tuntemisen kyky? Meidän on tunnustettava, että muutkin ovat ihmisolentoja, arvokkaita itsessään, eivät hyödynnettäviä kohteita.

Keskustelu maahanmuuttajista hyödyllisinä kykyinä tai haitallisina kustannuserinä asettuukin paljon suurempaan viitekehykseen ihmisen arvosta, sen määrittelemisestä – ja demokraattisen yhteiskunnan säilyttämisestä. Emme siis puhukaan enää maahanmuuttajista vaan meistä, lapsistamme, lapsenlapsistamme – tulevaisuudesta.

Mistä myötätunnon vajavaisuus sitten voisi johtua? Marthalla on siitä ajatuksensa: Myötätunnon puute voi kertoa oman tarvitsevuuden kieltämisestä. Myötätuntoon kykenemättömässä ihmisessä oma tarvitsevuus ja avuttomuuden pelko herättää niin kestämätöntä häpeää ja inhoa, että sitä on helpompi projisoida toiseen kuin nähdä se itsessä. Itsessä oleva epämiellyttävä epätäydellisyys täytyy etäistää johonkin toiseen. Toiseksi kuviteltu ihmisryhmä on helppo kohde epätäydellisyyden etäistämiselle. Se toimii oivana puskurina itsen ja ahdistusta herättävien omien piirteiden välillä. Inho projisoidaan tosiin ihmisiin, jotka ovat yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa.

Kykyyn tuntea myötätuntoa liittyy myös se, ymmärrämmekö ja hyväksymmekö sen, että olemme ihmisinä haavoittuvaisia. Ymmärrämmekö sen, että vaikka minulla ja perheelläni menee nyt hyvin, se ei takaa sitä, että meillä aina menisi hyvin? Mitä tahansa voi tapahtua. Ja silloin kun tapahtuu, on hyvä, että ympärillämme on myötätuntoisia ihmisiä. Sellaisia ihmisiä, jotka ymmärtävät ihmiselämään vaikuttavien tekijöiden moninaisuuden – sen että kaikki ei ole itsestä kiinni. On myös hyvä, että ympärillämme on yhteiskunnallisia ja poliittisia rakenteita, joista saa tukea ja oikeutuksen olemassaololleen vain sen perusteella että on ihminen.

Martha Nussbaum muistuttaa, että globaalissa maailmassa tarvitaan myös kykyä ylittää paikallisen lojaalisuuden rajat. Meidän tulisi osata tarkastella maailmaa laajasta maailmankansalaisen näkökulmasta ja ymmärtää kaukanakin asuvan ihmisen elämäntilannetta. Ajatella myötätunnolla vaikkapa syyrialaisia, jotka eivät edes niin kovin kaukana. On valitettavaa, että oman maan historia ja haavoittuvaisuus tuntuvat unohtuvan niin helposti.

Empatian kyky ei synny käskemällä vaan sitä pitää kasvattaa. Perheillä, varhaiskasvatuksella ja kouluilla on siis tärkeä rooli tässäkin, sanoo Martha Nussbaum. Me aikuisetkin voimme muuttaa asenteitamme tarvitsevuutta ja keskinäistä riippuvuutta kohtaan.  Auttaa, jos luovumme täydellisyyden ihanteesta, ja muistamme, että olemme täällä olemassa toinen toisiamme varten. Tällä tavoin osallistumme itse kukin yhteiskunnallisen ilmapiirin rakentamiseen, joka ei perustu toisten ihmisten tai ihmisryhmien leimamiselle tai alistamiselle. Tämä on tärkeää sinänsä, mutta myös meidän kaikkien kannalta. Koskaan ei tiedä, milloin minä tai sinä olet jonkun  silmissä se ’toinen’.

Ottakaamme siis empatia, keskinäinen avunanto ja vastavuoroisuus tärkeiksi arvoiksemme – myös globaalisti!

Kirjoittaja on Väestöliiton monikulttuurisuusasioiden päällikkö Anne Alitolppa-Niitamo

Tutustu Väestöliiton EU-vaalitavoitteisiin