Pelon voittaminen

TERAPIATUOKIO

Pelon tunne on meille kaikille suhteellisen tuttu tunne, tavalla tai toisella. On normaalia pelätä asioita tai tilanteita, joissa olemme itse hengenvaarassa tai meille tärkeä ihminen on vaarassa. Me tarvitsemme pelon tunnetta, se pitää meidät elossa. Kehomme reagoi vahvasti tunteeseen valmistautumalla pakene-taistele -tilanteeseen. Reaktio on nopea, emme tajua sitä ennen kuin ymmärrämme kehomme toiminnan. Mutta mitä tapahtuu kun pelko ottaa vallan tilanteessa, jolloin emme ole todellisessa vaarassa? Kun pelon tunne alkaa määrittelemään meidän arjen valintoja, meidän, läheisten ja ystävien?

Ajatukseni kumpuavat ohjelmasta Kummalliset kammot. Sain upean tilaisuuden tehdä töitä määrätietoisten, luottavaisten 30 henkilön kanssa joiden elämän haasteina oli fobia: käärmeet, hämähäkit, ahtaat paikat, vesi, koirat, piikit, hammaslääkäri, linnut, korkeat paikat ja klovnit.

Osallistujien kanssa käytiin läpi kehon fyysiset reaktiot sekä mielen katastrofiajattelu. Harjoiteltiin kohtaamaan pienin askelin pelon kohde ja välillä pysähdyttiin rauhoittamaan kehon vahvaa viestiä ”pakene”. Opeteltiin muuttamaan katastrofiajattelu selviytymisajatteluksi, lauseiksi: ”minä selviän tästä.”, ”tämä on kohta ohi”, ”minulla ei ole mitään hätää”. Tämän lisäksi osallistujat tekivät kotona hengitys- ja lihasrentoutumisharjoituksia. Näin he oppivat miten suuri merkitys on oikeanlaisella hengityksellä tilanteessa jossa keho ja mieli pyrkivät viestittämään suuresta vaarasta. Harjoitusten myötä he kohtasivat pelkonsa. He saivat uuden kokemuksen, he olivat toimijoita tilanteesta josta aikaisemmin olivat paenneet.

Väistämättä mieleeni on palautunut oma fobia, se klassinen käärmepelko. Rakas isoäitini, hyvää tarkoittaen ja minua suojellen, iskosti käärmepelon mieleeni mökkikesinä. Pelkoni vahvistui noin 10-vuotiaana, kun partioretkellä seisoin hakkuuaukealla ja kaverini totesi: ”Älä liiku, pysy paikallasi.” Katsoin jalkani juureen ja kauhukseni huomasin kyykäärmeen, tuon Suomen luonnon ainoan myrkyllisen olennon. Koko kehoni singahti takavasemmalle, juoksin nopeammin kuin koskaan. Sydän hakkasi, jalat tärisivät, hikoilutti, ainoa ajatus päässäni ”kuolen”. Olo rauhoittui, kun käärme hävisi paikalta ja retki jatkui. Käärmepelkoni oli kuitenkin saanut vahvistusta.

Vihdoin aikuisiällä jouduin tilanteeseen jolloin en voinut enää perääntyä. Tulin valituksi työpaikkaan jossa oli kaksi käärmettä, niiden hoitaminen oli osa jokaisen työnkuvaa. Ei auttanut enää paeta, oli vihdoinkin kohdattava. Tutustuin asiaan ja käärmeeseen lajina. Katselin noita kahta otusta, lasin läpi. Ensin kauempaa, sitten lähempää. Rauhallisesti, omassa tahdissa.  Rauhoitellen kehoa ja mieltäni. Se tunne kun ensimmäisen kerran otin käärmeen käteeni, oli mahtava. Olin voittanut pelkoni, vaikka kyyneleen valuivat ja sydän hakkasi.

Sen tunteen sain jakaa uudelleen 30 henkilön kanssa viime talven aikana. Soisin tämän kenelle tahansa, se antaa uskoa tulevaan ja itseen, sitä tunnetta ei voita mikään.

Olkoon fobia mikä tahansa, sen voi kohdata ja voittaa. Pelon tunteesta ei tarvitse, ei kuulukaan, luopua. Sen kanssa voi elää, antamatta sen ohjata.

Pidän seuraavasta pelon määritelmästä: ”Jonkin uhan kohtuuton yliarviointi, johon liittyy oma selviytymiskyvyn aliarviointi.” (Bourne E.2010)

Milja Ilkka
Kirjoittaja toimii ammatinharjoittajana Väestöliiton Terapiapalveluissa. Hän esiintyy juuri alkaneessa sarjassa Kummallisia fobioita.

 

 

Mitä on tunnefobia?

Tunteet ohjaavat ihmisen käyttäytymistä niin hyvässä kuin pahassa. Tunteet auttavat sopeutumaan muutoksiin ja suojelemaan omaa itseä. Tunne kertoo, ”missä mennään”.

Monien psyykkisten pulmien taustalla voi toisaalta olla vaikeus kokea jotain tunnetta. Psykologi McCullough kollegoineen kutsuu tätä vaikeutta tunnefobiaksi eli tunteen pelkäämiseksi.

Pohditaan ensin muunlaisia pelkoja: ihminen, joka pelkää korkeita paikkoja, voi vältellä lentokoneella matkustamista. Hän saattaa jättää ottamatta vastaan työtarjouksen, jos työpiste sijaitsee korkealla kerrostalossa. Bakteereja pelkäävä ei useinkaan halua hakeutua sairaanhoitajaksi. Hän saattaa avata ovenkahvat hihalla ja vältellä ihmisten kättelyä. Tunnefobia toimii samalla periaatteella. Ihminen välttää tietyn tunteen kokemista. Välttelyä voi tapahtua monella tavalla.

Tunnefobia syntyy, kun alkuperäiseen tunteeseen liittyy jokin sisäinen este. Esimerkiksi surun, innostuksen tai vihan kokemukseen liittyviä esteitä voivat olla häpeä, syyllisyys tai ahdistus. Ihmisellä voi olla vaikkapa tarve kertoa palaverissa innostavasta ideasta, mutta samalla hetkellä kun hän avaa suunsa, hän kokeekin voimakasta häpeää.  Häpeä aiheuttaa sisäisen ristiriidan. Toinen esimerkki: ihminen voi tunnistaa, että hänen on vaikea kohdata omia seksuaalisia tunteitaan, koska niihin liittyy voimakas ahdistus. Tällöin tunnefobia, sisäinen ristiriita, on tiedostettu ja sitä voi tutkia omassa mielessä.

Tunnefobia voi olla myös tiedostamaton. Tällöin ihminen suojautuu sisäiseltä ristiriidalta ymmärtämättä, mistä pohjimmiltaan on kysymys. Suojautumiskeinoja voi olla monia. Joku voi saada päänsäryn aina, kun häntä loukataan. Hänelle ei tule mieleenkään, että nyt voisi suututtaa tai että jokin estää suuttumusta. Toinen ajattelee, ettei hän halua vaikuttaa ihastuksensa silmissä liian innokkaalta, eikä viestitä tälle viikkoon. Kolmas sanoo kumppanin lähdettyä, että ”en oikeasti edes rakastanut häntä”. Itselle ahdistavilta tunteilta suojautuminen on inhimillistä.

Jonkin tunteen pelkääminen ei johda kaikkien tunteiden välttämiseen. Ensisijainen tunne voi korvautua jollakin toisella tunteella: esimerkiksi jos joku pelkää surun tunnetta, hän voi surun sijaan kokea vaikkapa vihaa. Henkilön ihmissuhteet saattavat kärsiä yllättävistä vihanpuuskista, ja oma surutyö jää tekemättä. Tunne ohjaa käyttäytymistä silloin haitalliseen suuntaan hyvinvoinnin kannalta.

Tunnefobian taustalla on yleensä traumaattisia elämäntapahtumia tai kokemuksia menneistä ihmissuhteista. Vanhemmat ja muut hoitajat, laajemmin koko yhteiskunta, voivat viestiä, että jotkut tunteet ovat sallitumpia kuin toiset. Lasta on voitu kieltää esimerkiksi itkemästä, suuttumasta tai vaikka koskettelemasta itseään. Tunteisiin liittyvät ihanteet ovat syvällä yhteiskunnassa, ja toisaalta jokaisella perheellä on oma tunnekulttuurinsa.

Tunnefobian ennaltaehkäisyyn auttaa se, että lapsen hoitajat pohtivat, mitkä tunteet ovat vaikeita heille itselleen. Kun vanhempi on sujut omien tunteidensa kanssa, hänen on helpompi ottaa vastaan lapsen tunteita. Lasta auttaa jo se, jos aikuinen nimeää hänen tunteensa. ”Taidat olla kiukkuinen.” ”Nyt sinun on ikävä äitiä, mutta pian äiti tulee.”

Miten sinun lapsuuden perheessäsi on suhtauduttu tunteisiin?  Voit pohtia seuraavia tunteita: viha, suru, pelko, ilo, innostus, hellyys, ylpeys, seksuaalinen halu. Minkä tunteen käsittelyyn olet saanut hyvät eväät kotoa? Onko jokin tunne ollut väärin tai häpeällinen? Jos jokin näistä tunteista tuntuu sinusta häpeälliseltä tai kielletyltä, miten olet suojautunut kokemasta tätä tunnetta? Tunnetko sen sijaan jotain muuta tunnetta, onko mielessäsi jokin tietty ajatus vai pyritkö ratkaisemaan tilanteen muulla tavoin? Oletko saanut läheisiltäsi palautetta tavastasi reagoida esimerkiksi iloisiin, surullisiin tai ärsyttäviin tilanteisiin?

Lähteet:

http://www.affectphobiatherapy.com/

McCullough, L., Kuhn, N., Andrews, S., Kaplan, A., Wolf, J. & Hurley, C. L. (2003) Treating Affect Phobia: A Manual for Short-Term Dynamic Psychotherapy. The Guilford Press.

Kuva: Hermosolut: Sebastian Kaulitzki/Shutterstock. Kasvot: Lassedesignen/Shutterstock. Kuvitus: Dan Bishop/Discover