Eropäätös on vaikea ja tuskallinen

Parisuhdetietoa on maailma pullollaan, mutta psykologian alan tutkija Sarah Allen kiinnitti huomiota aukkoon tutkimuksessa: Siihen hetkeen, kun ei oikein enää olla parisuhteessa, muttei vielä erottukaan. Miten ihmiset päättävät erostaan? Ja mistä toiset saavat päähänsä olla sittenkin eroamatta? Tutkijat halusivat ymmärtää ”ei kenenkään maata” parisuhdevaikeuksien ja eropäätöksen välillä.

Eropäätös on vaikein päätös mitä voi tehdä, ja tuskallisin. Sitä verrataan jopa rakkaan puolison kuolemaan. Vaikeille päätöksille on leimallista, että niillä on pitkäaikaiset vaikutukset. Vaikeaa päätöstä vaativa tilanne on uusi. Ei ole kokemusta, eikä kukaan voi tehdä päättelyä puolestasi. Vaikeista päätöksistä juuri eropäätös on päätös, jonka kohdalla harvoilla on tietoa kaikista eroon vaikuttavista tekijöistä. Eropäätös joudutaan lopultakin usein tekemään umpimähkään.

Ihminen on  järkiperäinen olento ja haluaisi tehdä ainakin ne vaikeimmat ja suurimmat päätöksensä järjellä. Kuitenkin parisuhdeongelmien kasaantuessa kuumina hiilinä pään päälle, ihminen alkaakin tuntea tunteita. Hän tuntee pelkoa, ja rakkaus läikähtelee hänen sisällään. Hän tuntee kiintymystä ja suunnatonta vihaa. Tunteet saavat ihmisen poikkeamaan järjen äänestä.

Tutkimuksen maailmassa perheille lähetetään järkeenkäypiä kyselyitä, tutkimuksia, joihin voi vastata rationaalisesti ja odotetusti. Perustellut, kootut vastaukset ovat tervetulleita. Mutta todellisuus ihmissuhteissa voi näyttää aivan toiselta.

Nobel – palkinnon voittanut psykologi ja talousteoreetikko Daniel Kahneman (2011) päätteli, että tunteet ovat suuressa osassa kaikkea päätöksentekoa. Järkiperäisiä perusteluja voi viljellä mielin määrin, mutta ellei päätökseen sisälly tunnetta, päätös voi jäädä hyvinkin tekemättä. Kun ihminen sitoutuu päätökseen, se tapahtuu tunteen, ei järjen kautta. Puhdas järjenkäyttö on harvinaista. Ihmistä voi ajaa vaikkapa tavoite tehdä hyvää toisille ja noudattaa hyvää tapaa huonon sijaan.

Siltikin ihmiset ovat liian pimennossa tehdessään eropäätöksiään. Tarvittaisiin parempaa ”eropäätöksen teoriaa” , sillä päätös on vaikea ja monet tarvitseva apua päätöksentekoon. Eron voimakkaista seurauksista kärsivät monet ihmiset. Eropäätöksen tunnepitoisuus tulisi avata ja ymmärtää, sen sijaan että se halutaan järkiperäistää.

On eropäätöksiä jotka ovat helpompia kuin toiset. Väkivaltaisesta suhteesta on päästävä ulos, ja liitoissa vailla sukupuolielämää on yleensä yksi tai kaksi erittäin huonosti voivaa ihmistä.  Silti muissakin liitoissa pohditaan eroa ja erotaan. Pitkästyminen ja kyllästyminen ovat joitakin aikamme erojen syitä. Jotta perhetutkijat voisivat paremmin ymmärtää eroamisen päätöksentekoa, heidän on otettava suuremmassa määrin huomioon paitsi järki, myös epärationaalisuus, tunnepohjainen edestakaisin sahaaminen päättämisen ja päättämättömyyden väillä, ja kaikki se inhimillinen haahuilu, mitä päätöksen tekeminen vaatii.

Monet eroajatusten kanssa tuskailevat sanovat muuttavansa mieltään useita kertoja päivässä. Kunnes tulee seuraava hetki,  ja seuraava ”järkähtämätön” päätös, joka tunnin kuluttua jälleen muuttuu. Perhe-elämä on yhtä emotionaalista sotkua, tutkijat toteavat, mutta se on todellisuutta, jonka varaan ihmiset rakentavat elämänsä.

Pareista huolehtiminen – taloudellisinta kuntapolitiikkaa

shutterstock_141473482Pariterapia edistyy maailmalla hyvää vauhtia. Pariterapian menetelmät kehittyvät ja menetelmiä seurataan. Tällä hetkellä tutkituin suuntaus on Tunnekeskeinen pariterapia.

Tunnekeskeista pariterapiaa koskevat tutkimukset kertovat, että hoidon päättyessä 70–73 prosenttia pareista ei enää koe olevansa parisuhdevaikeuksissa. Pariterapiassa onnistumisia mitataan ja hyviä käytäntöjä jaetaan eteenpäin ammattilaisten kesken. Pariterapiaa hakevat parit saavat apua. Paljon henkilökohtaista kärsimystä jää pois, kun pari autetaan takaisin sille arvostuksen ja huomioimisen asteelle, joka heillä oli suhteen alkuaikoina.

Toisten parien tilanne on sellainen, etteivät he halua jatkaa liittoa. Heitä voidaan auttaa eteenpäin rauhanomaiseen eroon ja yhteisvanhemmuuteen. Parisuhdeongelmista ja erosta ei tarvitse selviytyä yksin. Onnistunut apu ehkäisee terveys – ja mielenterveysongelmia sekä henkilökohtaisia romahduksia. Se edistää myös eroperheiden lasten parempaa psyykkistä ja fyysistä hyvinvointia.

Kuntien maksuttomissa Perheneuvoloiden palveluissa on pitkät jonot. Palveluja on henkilökunnan vähyyden vuoksi jouduttu rajaamaan siten, että kaikissa kunnissa lapsettomat parit eivät pääse avun piiriin lainkaan. Silti kahden aikuisen perhe on Suomen yleisin perhemuoto. Kuntien perheneuvolat ovat joutuneet rajaamaan myös hoitojen kestoa.

Suomalaiset parit tarvitsevat parisuhdetaitoja, tukea vuorovaikutukseen, kannustusta hyviin käytäntöihin ja neuvontaa riitojen bestsellereissä. Siis kotitöissä, talousasioissa, taisteluissa yhteisestä ajasta ja lapsiperheitä ravistelevissa riidoissa lasten kasvatuksesta. Keskellä  ”perherumbaa” ihminen tarvitsee hellyyttä, lämpöä, kosketusta ja seksiä. Se on parasta suojaa elämän ja talven pakkasiin.

Kunnat, haluatteko säästää? Pareista ja perheistä huolehtiminen on taloudellisinta kunnallispolitiikkaa. Vetoamme kuntapäättäjiin, että parisuhdepalveluiden saatavuutta parannettaisiin. Parisuhdetyötä tekevien koulutuksesta ja riittävästä henkilöresursoinnista on pidettävä huoli. Parit, joilla ei ole lapsia, hyötyvät suuresti parisuhteen hoidosta. Heille on taattava samat parisuhdepalvelut kuin perheellisille. On huolehdittava siitä, että myös köyhyysloukossa elävät saavat pariterapiaa.

Sähköisiä parisuhdepalveluita on tarjottu Väestöliitossa menestyksekkäästi jo yli kymmenen vuoden ajan. Tutkimukset kertovat, että sähköisillä menetelmillä saadaan aikaiseksi erinomaisia tuloksia. Lisäksi sähköiset menetelmät ovat käsillä vuorokauden ja vuoden ympäri ja ne ovat matalan kynnyksen palveluita parhaimmillaan. Esimerkkinä mainittakoon Väestöliiton Tunnekeskeinen nettiparisuhdekurssi, ja HUS:n kanssa yhteistyönä tehty parisuhteen omahoidon ohjelma.

Väestöliiton sähköiset parisuhdepalvelut ovat kuntalaisten palveluksessa koko maassa. On tärkeää, että on olemassa monenlaista apua. Kuvitelkaa tilanne, että  puhelin-, netti-  ja psykologin vastauspalveluita olisi kunnissa saatavilla kaikille tarvitseville. Niissä asiakasta autettaisiin akuutissa hädässä ja häntä ohjattaisiin eteenpäin  tarvittavan avun piiriin.

Yksikään pari ei saisi jäädä parisuhdeongelmissaan suojattomaksi – vaille tietoa, apua tai neuvontaa syvemmästä terapeuttisesta avusta.

Yksin äidiksi

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_227906563Ajanvarauslistalla on tuttu nimi. Vaikka tunnistan nimen, tiedostan samalla, että edellisestä yhteydenotosta on kulunut tovi aikaa.

Astrid tuli klinikalle ensimmäisen kerran elokuussa kolme vuotta sitten. Hän halusi pohtia omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksia perustaa perhe yksin.

Astrid oli juuri läpikäynyt rankan eron pitkästä parisuhteesta. Yhteistä taivalta oli kuljettu lähes kymmenen vuotta, mutta sitten mies oli ilmoittanut lähtevänsä. Ei lapsia tähän maailmaan, ei ikipäivänä. Oli käynyt varmistamassa tilanteen vasektomialla puhumatta asiasta mitään Astridille.

Suhde päättyi riitaisasti huutoon ja jyrinään. Vihaan, kaunaan, kiukkuun, itkuun.

Nyt huoneeseen kävelee levollinen, hymyilevä nainen. Mitä on tapahtunut ensitapaamisemme jälkeen?

Astrid kertoo: ”Elämässäni ei ollut mitään, kun viimeksi tapasimme. Olen niin kiitollinen, kun ohjasit minut keskusteluihin hoitajanne kanssa. Hän sai minut oivaltamaan, että tuossa tilanteessa lapsen hankkiminen ei ollut se oikea ratkaisu. Minulla ei olisi ollut voimia vanhemmuuteen.”

Astrid oli eron jälkeen jättänyt koko vanhan elämänsä: muuttanut Turkuun saatuaan hyvän työpaikan ja viihtyisän, tilavan asunnon. Vapaat illat kuluivat yksinäisyyttä itkiessä. Ei ystäviä, ei sukulaisia lähimainlaakaan. Ei pienintä halua pariutua, mutta valtava tarve olla vahva itsellinen supernainen. Voimat vain puuttuivat.

Nyt kolme vuotta myöhemmin terapeutin tukeman itsetutkiskelun jälkeen Astrid kertoo näkevänsä asiat uusin silmin. Myötätunto itseä ja entistä kumppania kohtaan on löytynyt. Sydämessään hän on sanonut anteeksi hyvin monille asioille.

Haave perheen perustamisesta kypsyi, yksin vanhemmuuteen ryhtymisen realismi kirkastui.

”Ensin kuvittelin olevani täysin yksin lapsihaaveeni kanssa, mutta löydettyäni vertaistukea Simpukka-järjestön kautta, voimaannuin. Vertaisiani löytyi muualtakin! Vertaiskeskustelujen kautta oivalsin, kuinka tärkeä vahva tukiverkosto on.”

Reilu vuosi sitten Astridin naapuriin muutti pääkaupunkiseudulta perhe, joka kertoi hyvin avoimesti omasta perheellistymisestään. Tyyne ja Alisa olivat olleet hedelmöityshoidoissa Helsingin Väestöliiton Lapsettomuusklinikalla. Perheen esikoinen oli nelivuotias ja Alisan laskettu aika oli muutaman kuukauden päästä. Ja luovuttajan siittiöitä oli edelleen varattuna mahdollista kolmatta lasta ajatellen.

Kuulosteltuaan naapuruutta jonkin aikaa, Astrid kertoi oman tarinansa ja haaveensa tulla äidiksi. ”Tervetuloa mukaan meidän perheen tukijoukkoihin. Pääset näkemään lapsiperheen arkea läheltä. Tuo meidän esikoinen voi kyllä kertoa, miten monella tapaa vauvoja tehdään!” oli Tyyne sydämellisesti todennut. Ystävyys Tyynen, Alisan ja lasten kanssa vahvisti ratkaisua aloittaa hedelmöityshoidot.

Saatellessani Astridin tapaamisen jälkeen hoitajan luo, tapasin myös osan hänen ”lähiturvaverkostostaan”: Alisa ja lapset odottelivat aulassa.

Mitäkö lapsettomuuslääkäri tässä kohdin miettii? Mainion mainio työpäivä jälleen!

Miksi en saanut ydinperhettä?

miksen saanut ydinperhettä

Kuva: Ilovenewton-sivusto

Lapsen 1-vuotisjuhlissa otetuissa valokuvissa ihmiset hymyilevät onnellisina. He eivät aavista, että jonain päivänä vanhempien rakkaus päättyy ja että lapsella onkin tulevassa ehkä kahdet synttärijuhlat – kummankin vanhemman luona omansa. Harva suunnittelee alttarille kävellessään tai synnytyssalin paniikissa, että tästä kumppanista minä vielä eroan. Jokainen toivoo, että rakkaus kestäisi. Että hyppy rakkauteen kannattelisi läpi elämän. Että lapsilla olisi ehjä koti.

Joskus kumppaneiden välinen rakkaus päättyy hyvistä yrityksistä huolimatta. Se voi tuntua erityisen pahalta silloin, jos olisit itse ollut valmis tekemään kaikkesi ydinperheen kasassa pitämiseksi. Ero on eroa kumppanista ja se voi olla myös eroa lapsista: erityisesti miehet näkevät lapsia eron jälkeen vähemmän kuin ennen. Miehistä noin 80 % on etävanhempia. Se on iso elämänmuutos. Ydinperheen lisäksi särkyy myös käsitys siitä elämästä, jota aina haaveilit eläväsi ja jonka kuvittelit itsellesi. Eroon voi liittyä surua siitä, että oma ihanne ja omat arvot eivät toteutuneetkaan tässä parisuhteessa. Minäkäsitykseen voi olla vaikea liittää ajatusta, ”minä olen eronnut”. Se vaatii sulattelua.

Ihmisellä voi olla elämänsä aikana erilainen määrä parisuhteita. Yksi on viihtynyt aina sinkkuna, toisella on meneillään viides pitkä parisuhde. Jollain muulla on takanaan kymmeniä kuukauden pituisia parisuhteita. Eräät isovanhemmat viettävät jo timanttihäitä. Kaikki heistä toivoivat, että ”tämä olisi se oikea”. Avio- tai avoero voi vaatia sen hyväksymistä, että joskus elämässä täytyy suudella useampaa sammakkoa, että voi löytää onnen.

Hyvää elämää voi viettää monenlaisissa kokoonpanoissa. Ydinperhe ei ole parempi kuin yksinhuoltajaperhe tai uusperhe. Joskus ystävistä tuleekin se läheisin perhe. Kaikenlaisissa perheissä on omat pulmansa ja omat ihanuutensa.

Surutyön keskeneräisyys voi näkyä siinä, että uusi parisuhde herättää vuosienkin päästä syyllisyyden tunteita. Uusi parisuhde voi tuntua siltä kuin pettäisi menneen ydinperheen. Eron käsitteleminen vaatii myötätuntoa itseä kohtaan, joskus anteeksiantoa paitsi toiselle myös itselle. Voi auttaa ajatella, että teki parhaansa omassa parisuhteessa, mutta se ei tällä kertaa riittänyt. Ydinperheen perustaminen ei ollut virhearvio. Kohtasit rakkauden ja uskalsit ottaa riskin. Kukaan ei voi ottaa sinulta pois muistojasi ydinperheestä. Vaikka rakkaus loppuisi, vanhemmuus – ja elämä – jatkuu.

Kun olet voinut surra ydinperheen ja unelmien särkymistä riittävästi, voit ehkä ajatella, että jotain hyvää on vielä edessä. Se ei ole sama asia, kuin kokemasi ydinperhe – mutta se voi olla jotain aivan yhtä hyvää tai jopa parempaa.

Huomaa myös nämä:

 

Neuroni etsii toista neuronia

shutterstock_213491296Sanotaan, että ero on yksi ihmisen elämän suurimmistä kriiseistä. Se on totta! Jotta kriisin mittasuhteet tulisivat meille ymmärrettäväksi, täytyy palata pitkälle ihmisen kehityshistoriaan.

Ihmisen elämän ensimmäinen kiinnittymisen kohde on oma vanhempi. Tämä suhde symboloi meille turvaa ja tarpeidemme tyydyttymistä. Pieni lapsi tekee kaikkensa, että yhteys tärkeimpään ihmiseen säilyisi. Kehityksen myötä lapsi tulee kuitenkin vähitellen tietoiseksi siitä, että vanhempi ei tule olemaan tuossa aina. Jossain vaiheessa meidän tulee siirtää odotuksemme turvasta ja läheisyydestä johonkin toiseen ihmiseen, vertaiseen. Ystävyyssuhteissa ja ensimmäisissä seurusteluyrityksissä harjoittelemme tätä. Tässä vaiheessa omat vanhemmat edustavat meille kuitenkin vielä tärkeintä turvaa.

Tämä muuttuu, kun sitoudumme aikuisena todella toiseen ihmiseen. Ihmiseen joka on tasavertainen suhteessa meihin. Hazan ja Zeifman (1999) huomasivat, että seurustelusuhteissa kesti noin kaksi vuotta, että siihen alkoi muodostua samankaltaisia piirteitä kuin lapsen kiinnittymisessä omaan vanhempaan. Tämä tarkoitti sitä, että kahden vuoden jälkeen suhde alkoi symboloida siinä olevalle yhä voimakkaammin turvaa. Toisesta ihmisestä tuli se kohde, johon kohdistettiin odotukset tulevaisuudesta, tärkeimmät tarpeet ja toiveet. Puolisosta tuli myös se ihminen, jonka puoleen käännyttiin, kun elämä koetteli tai stressasi.

Mitä tapahtuu, kun tulee ero? Yllättäen ihminen joka edustaa meille turvaa ja jatkuvuutta ilmoittaa, että on lähdössä. Ei halua enää olla tässä.

Ihmisen riippuvuutta toisista voi kuvata hermosolun avulla. Hermosolut eli neuronit ovat kiinnittyneitä toisiin hermosoluihin. Jos solun toisella puolella oleva neuroni kuolee, solu lähtee etsimään uutta neuronia johon yhdistyä. Tämä johtuu siitä, että neuroni ei voi elää ilman toiselta neuronilta saamiaan impulsseja. Jos se jää ilman niitä, niin ennen pitkään se tuhoutuu.

Kuten solulle, myös ihmiselle eristäytyminen on tuhoisaa. Kun tärkeä ihmissuhde päättyy, tarvitsemme toisia ihmisiä, joihin kiinnittyä. Nämä eivät välttämättä ole rakkaussuhteita. Ne voivat olla mitä tahansa läheisiä suhteita, joista voimme kokea saavamme turvaa tai läheisyyttä. Nämä suhteet ovat vähän kuin tekohengitystä. Ne pitävät solun elossa, kunnes se on riittävästi vahvistunut voidakseen mahdollisesti kiinnittyä uuteen soluun.

Jos siis kohtaamme toisia soluja, jotka etsivät kohdetta, niin uskalletaan kiinnittyä niihin. Voimme pelastaa yhden arvokkaan ”ihmissolun”. Ties mitä tuo solu vielä tulevaisuudessa saa aikaiseksi.

Hazan, C. & Zeifman, D. (1999). Pair bonds as attachments: Evaluating the evidence. In J.Cassidy & P.R. Shaver (Eds.) Handbook of Attachment Theory and Research.

Eroisän ikävä lapsia kohtaan: ”Surun kanssa oppii elään”

o-SINGLE-DAD-facebook

Kuva: Roberto Westbrook, Getty Images

Kalle on 42-vuotias eronnut mies, jolla on kaksi pientä lasta. Kuten 80 % muistakin eronneista isistä, myös Kallesta tuli eron jälkeen etävanhempi. Tämä tarkoittaa sitä, että lapset asuvat pääasiallisesti äidin luona. Kalle tapaa lapsiaan joka toinen viikonloppu.

”Se on suuri muutos, kun ei näe lapsia joka päivä. Koin eron hetkellä, että menetän heidät.” Menettämisen tunnetta pahensi kokemus siitä, että Kallen toiveita ei kuunneltu lasten asumisjärjestelyissä. Kalle näkee tilanteen olleen vaikea myös äidille: ”Äitikin varmaan hyvin herkästi leimataan huonommaksi, jos hän kyseenalaistaa vallalla olevan mallin. Eli jos isä olisi lähivanhempi, äiti leimataan hylkääjäksi. Mutta mies on aina se, jonka oletetaan jäävän ulkopuolelle.”

Etävanhemmuus on tuonut Kallen elämään uudenlaisen tunteen: ikävän omia lapsia kohtaan. Ikävä nostaa pintaan surun ja voimattoman olon, kun lapset lähtevät sunnuntaina äidille. Voimattomuus ei johdu aktiivisesta viikonlopusta lasten kanssa, vaan siitä, että kodin täyttää tyhjyys. ”Suru tuntuu rinnassa ja mahan alueella. Se pistelee.” Surun tunteessa Kalle, miettii ”miksi asiat menivät näin”. Mieleen voi tulla myös masennuksen tunteita. ”Tuntuu vain niin pahalta, kun ei voi olla läsnä lasten elämässä.” Suru voi tulla mieleen milloin vain. ”Lapset ovat aina mielessäni.”

Kalle sanoo, että kun suru ja ikävä lapsia kohtaan iskevät, hän ei jaksa olla aktiivinen. ”Siinä on sellaista palautumisaikaa siitä surusta.” Kalle kertoo hakeutuvansa omiin ajatuksiinsa, vetäytyvänsä hiljaisuuteen. ”Sitä käsittelee surua oman itsensä kanssa.” Kallen mukaan etäisän ei kuitenkaan ole hyvä jäädä pitkäksi aikaa yksin surun kanssa. Tekeminen ja harrastukset lieventävät surua. Tasainen tapaamisväli lasten kanssa estää surun kasvamisen liian suureksi. ”Ikävän lievittämistä auttaa se, että kyllä me taas nähdään seuraavan kerran. Kyllä niiden surun tunteiden kanssa oppii elään.”

Kallen mukaan paras selviytymiskeino on hyväksyä muuttunut tilanne ja sopeutua siihen. ”Kun ei voi muuttaa asioita, ne täytyy hyväksyä. Ei voi alkaa katkeroitumaan.”

Kallea helpottaa ajatella, että lapset näkevät hänet tasavertaisena vanhempana. ”Ei se vie sulta isyyttä pois missään vaiheessa, että et näe lapsia joka päivä. Sä et menetä lapsia. Sä olet edelleen se isä lapsille. Olet ihan yhtä tärkeä, kuin äitikin lapsille.” Lapsella on oikeus kumpaankin vanhempaansa, ja myös etävanhempi kasvattaa lapsia. ”Isän on tärkeää pysyä läsnä. Lapset kokevat, että sinä olet heille turva ja tuki.”

Kalle kokee lasten kannalta tärkeäksi sen, että hän on voinut päästää irti menneestä parisuhteestaan. Hyvä yhteistyösuhde lasten äidin kanssa auttaa keskittymään kaikkein tärkeimpään asiaan, ”uudenlaisen tulevaisuuden rakentamiseen lasten kanssa”.

Kallea haastatteli psykologi Elina Nurminen. Kallen nimi on muutettu. Kuvan henkilöt eivät liity tapaukseen.

Vastuutaan pakeneva vanhempi

shutterstock_248899603Suomessa oli vuonna 2014 yhden vanhemman perheitä 118 315 ja lapsia näissä perheissä oli 179 690. Näin suureen joukkoon mahtuu kaikenlaisia isiä ja äitejä.

Jokainen meistä tietää todennäköisesti vähintään yhden miehen, joka ei kanna vastuutaan lapsensa hoidosta ja kasvatuksesta. Hän on kadonnut lapsen elämästä. Samoin jokainen tietää todennäköisesti yhden naisen, joka omii lapsen itselleen tekemällä isälle mahdottomaksi, tai kaikin keinoin vaikeaksi osallistua täysipainoisesti lapsensa elämään. Toisin sanoen vieraannuttaa lasta isästä. Tätä tapahtuu toki myös toisinpäin, äiti hylkää lapsen ja isä vieraannuttaa. Ongelma on kuitenkin vahvasti sukupuolittunut. Valtaosa lapsista päätyy eron jälkeen asumaan äidille. Taustalla ei aina ole reilu sopimus tai lapsen etu (hs.fi).

Syitä niin miehen kuin naisen itsekkääseen ja lapsen edunvastaiseen käytökseen on monia. Osan selittävät mielenterveys- ja päihdeongelmat, riitaisat erot ja katkeruus. Osaan ei kukaan keksi mitään järkiperäistä selitystä. Olivat syyt mitä tahansa, suurimpia kärsijöitä ovat lapset.

Vastuuta pakoileva isä jättää lapsen yksin äidin kasvatettavaksi, vaille isää ja miehen mallia. Vaille kahden vanhemman tuomaa turvaa ja rikkautta. Samaa hallaa tekee lapsen isästä vieraannuttava äiti. Tämänkaltaiset vanhemmat vievät lapselta oikeuden molempiin vanhempiin.

Onneksi suurin osa isistä ja äideistä kykenee ajattelemaan lapsen etua ennen omaansa. Kuitenkin tämä pieni joukko isiä ja äitejä, jotka eivät tähän kykene, aiheuttavat suuren määrän kärsimystä lapsille, yksin- tai poistyönnetylle vanhemmalle, heidän uusille puolisoilleen, isovanhemmille ja lapsen elämään liittyville ihmisille. He myös ruuhkauttavat lastenvalvojat, lastensuojelun, käräjäoikeudet, perheneuvolat ja järjestöt, jotka tarjoavat apua lapsille ja lapsiperheille.

Mitä jos kaikki me miehet alkaisimme pitää huolen siitä, ettei yksikään tällainen lapsensa hyljännyt mies saa istua rauhassa ilman pientä muistutusta: teet väärin lastasi kohtaan! Kanna vastuusi!

Samoin kaikki naiset voisivat tehdä selväksi itsekkäästi lapsensa omivalle naisille: teet väärin lastasi kohtaan! Ajattele lapsesi parasta!

Onneksi valtaosa aikuisista osaa miettiä lapsen parasta. Tämä suuri joukko voisi puhua mies miehelle ja nainen naiselle ja puolustaa äänekkäästi lapsen oikeutta olla etusijalla ja riitojen ulkopuolella. Yritämmehän me aikuiset opettaa lapsiakin, ettei saa kiusata. Vastuutaan pakoileva vanhempi, tai mielivaltaisesti lapsen itselleen omiva tekee juuri tätä. Hän kiusaa. Lastaan, toista vanhempaa ja isoa joukkoa muita lapsen lähellä olevia tahoja.

Myrskyn jälkeen

shutterstock_59925736”Myrskyn jälkeen on poutasää..” lauletaan laulussa kun ajelemme rauhassa kotiin päin mökkireissulta. Ja seuraavassa biisissä halutaan, että joku näyttää toiselle mustelmansa.

Niinpä se taitaa olla. Kun on turbulenssia, sitä on välillä aivan valtavasti. Tuntuu, että maailman kaikki tuulet ja trombit kohtaavat juuri sinua ja sinun ympäristöäsi ja tuntuu, ettet ikinä selviä tästä ulos. Ja kaikilla meillä on oman elämämme mustelmat. Joillakin tuoreet, joillakin hieman hälvenneet, mutta muistona mustelma voi jomottaa vielä pitkään.

 

Elämän mustelmat voivat liittyä parisuhteen tai perhe-elämän kolhuihin, sairauteen, menetyksiin, lapsuus- tai nuoruusaikaan, työelämään tai ympäröivään maailmaan ja ympäristöön.

Näin useimmat ihmiset kuvaavat, kun ovat keskellä suurta kriisiä tai elämän mullistusta. Elämä tuntuu tuolloin epävarmalta, tulevaisuus tuntemattomalta, synkältä ja ahdistavalta. Toivo voi olla kadonnut.

Kuitenkin, jossain vaiheessa voi havahtua ja huomata, että kummallinen poutasää onkin ympäröinyt minut. Näen selkeästi eteenpäin, ymmärrän omia ajatuksiani ja uskallan pohtia tulevaa.

Vai uskallanko? Voiko käydä niin, että alkaakin pelätä tulevaa niin paljon, että unohtaa elävänsä juuri nyt? Kaikkine trombikokemuksineen ja toivon pilkahduksineen?

Sillä elämä on juuri nyt, tässä ja siitä voi nauttia.  Ei aina voi pelätä, että taas kuitenkin tapahtuu jotain hirveää. Ei aina voi odottaa, että minua ei voi kohdata mikään hyvä. Ei saa lakata nauttimasta hetkestä, elämästä, sillä vaikka kuinka se on klisee, elämään kuuluvat kaikki myrskyt ja tyvenet. Jokaisessa elämässä on yleensä onnen ja huippuhetkien kokemuksia, sitten taas tyveniä ja tasaista taivallusta, kenties jopa tylsää olemista. Joku hetki huomaa joutuneensa epätoivon alhoon, josta ei usko koskaan nousevansa, kuitenkin taas jossain vaiheessa pysyy jo hieman selviytymispinnan yläpuolella.

Lapsiperheessä tulee varsinkin muistaa, että lapsi ei odota. Jonkun aikuisen on pyrittävä säilymään elämässä ja arjessa mukana, sillä lapset tarvitsevat aikuisten tukea ymmärtääkseen kaikkea sitä, mitä elämässä heidän ympärillään tapahtuu.
Ja jos luovumme nauttimasta jokaisesta tyynestä hetkestä ja annamme elämän pelolle vallan, tuolloin lakkaamme elämästä.

Eläkäämme siis juuri nyt ja tässä, sillä tätä hetkeä on juuri minun ja sinun elämäsi.

Rakkaus ei riitä

Tapaan kilttejä, miellyttäviä aikuisia. Niitäkin, jotka polvenkorkuisina ovat asuneet kahden perheen välissä. Sitä itkun määrää, joka on itkemättä vielä aikuisena, kun padot viimein aukeavat ”Kaikki oli epämääräistä. Missä on mun koti? Mihin kuulun? Kenen kanssa? Kuinka pitkään?”

Heillä on vaikeuksia antaa ja ottaa lohtua, tuntea läheisyyttä, luottaa ja pitää omia puoliaan. Heillä on vaikeuksia tunnistaa omia tunteitaan ja pärjätä ahdistuksen kanssa. Heillä on niin paljon omia täyttämättömiä lohdun ja läheisyyden tarpeita.

”Koko elämä on mennyt siinä, että olen yrittänyt todistaa, että olen hyvä ja luotettava, pitämisen arvoinen. Olen pelännyt hylkäämisiä, kaiken kokoisia selän kääntöjä! Koko elämän olen kuitenkin tuntenut olevani huonompi kuin muut…”

Ei, he eivät oireilleet lainkaan silloin taaperoina tai esikouluiässä. Nytkin sen sanominen on monen lukon takana.

”Takerruin miellyttämiseen koska tärkeintä oli, että musta välitetään – että isä ei hylkää, äiti ei hylkää. Olin reipas, kiltti ja huomaavainen. Lohdutin äitiä, kannoin huolta isästä. Jätin omat tarpeet sivuun. Aina oli oltava jotain muuta kuin on: Oli oltava varovainen, mitä tekee, ettei tule sanomista. Osaanko puhua ja olla oikein? Mutta en valittanut, olen aina sanonut, että mulla oli tosi hyvä lapsuus!”

Rakkaus ei riitä. En kannata jatkuvasti muuttuvia olosuhteita pienellä lapsella. Pysyvyys ja turvallisuus ovat äärettömän tärkeitä ja se tarkoittaa myös kiintymyssuhteen pysyvyyttä. Pieni lapsi joutuu joka lähdön kynnyksellä kysymään: miksi?

Hylkäämisellä ei saa edes leikillään uhata, sillä sitä leikkiä kukaan lapsi ei osaa leikkiä. ”Jätän sut sitten tänne kauppaan!” ja ”Vien sut kellariin!” ja ”Saat pysyä sitten siellä äidilläsi!” Nuo lausahdukset ovat mitä julminta henkistä väkivaltaa pikkulapselle.

Nämä rohkeat ja reippaat reissaajat. Monet vetävät selviytyjän naamarin lapsenkasvoilleen, monesta syystä. Vanhemmat tahtovat hyvää lapselleen, mutta pikkulapsi ei osaa vaatia mitään. Lapsi ei osaa sanoa, että hän kaipaa rauhaa olla lapsi, kiukutella ja uhata muuttaa pois ja vasta opetella pienin askelin pärjäämisen alkeita monimutkaisessa maailmassa. Se tarkoittaa iloista, lupsakkaa koti-ilmapiiriä, aikuisten kriiseistä huolimatta.

Vanhemmat tarvitsevat apua ottaakseen lapsen tarpeet huomioon. Esimerkiksi Väestöliitossa toimii Eroavuxi-palvelu, josta vanhemmat voivat saada apua lapsen tarpeiden ja toiveiden kuunteluun erokriisinsä keskellä.

Jos parisuhde satuttaa, jätätkö vai jäätkö?

Ihminen on sosiaalinen olento. Hän kaipaa käpertyä toisen lämpöön. Hän kaipaa istua nuotion ääreen toisten kanssa. Mutta kaikki yhteisöt eivät tee ihmiselle hyvää. Parisuhdekin on pieni yhteisö, mutta huono parisuhde voi aiheuttaa suunnattomasti pahoinvointia.

Liian tiivis parisuhde, esimerkiksi mustasukkaisuuden tai väkivallan vuoksi eristäytyvä parisuhde, haittaa ja rajaa yksilön elämää. Pohditaan paljon sitä, miksi nainen tai mies ei lähde tuhoisasta suhteesta. Niin, miksi?

Varmaan mikään ihmissuhde ei ole yksinomaan “paha” tai “hyvä”. Tässä se vaikeus onkin: kun on niitä hyviäkin hetkiä, ja “jokaisessa on jotain hyvää”. Huonosti voivan ihmisen pinna venyy. Lähteminen tulee aina vain vaikeammaksi.

Parisuhde määrittää hyvin paljon sitä, millaiseksi itsemme koemme. Huonot kokemukset parisuhteissa vahvistavat pelkoa, että “minusta ei ole tämän parempiin ihmissuhteisiin”, tai “ei minusta kukaan muu välittäisi kuitenkaan”. Jos itsetunto on heikko, se heikkenee entisestään huonossa parisuhteessa.

Heikkoitsetuntoinen voi kokea toisen kuvitellun vahvuuden osaksi omaa itseään. Jos hän menettäisi toisen, hän menettäisi samalla myös itsensä. Tässä piilee selitys sille, miksi ei ole helppoa lähteä suhteesta, joka murskaa itsetunnon. Pelkona voi olla totaalinen minän hajoaminen. Psykoterapiassa näen ihmisten saavan kiinni itsestään, minästään, itsetunnostaan. Asiakas tekee työn itse, terapeutti vain kannattelee ja tukee askeleita kohti parempaa itsetuntoa. Se vie aikaa, mutta ne askeleet kannattaa ottaa. Lopussa seuraa palkinto: terveet ihmissuhteet ja hyvä yhteys maailmaan ja ihmisiin.

”Hyvät ihmissuhteet toimivat suojaverkkoina. Ne ottavat kiinni, jos putoaa ylhäältä, ja ne toimivat ponnahduspohjana matkalla menestykseen”, sanoo Väestöliiton psykologi Keijo Markova.