Miksi uusperhe-elämä voi tuntua vaikealta?

Kuva: RogerMosley, http://www.Pixabay.com

Moni uusparisuhteessa elävä pohtii uusperheen mukana tulleita haasteita ja vaikeita tunteita. Moni tunnistaa riittämättömyyden, ulkopuolisuuden ja kiukun tunteita. Ne ovat yleisiä uusperheen herättämiä tunteita ja normaali reaktio uusperhemaailmassa, mutta monelle, joka on uusparisuhteessa ensimmäistä kertaa, uusia ja yllättäviä.

Ikävä ulkopuolisuuden tunne on yksi tavallisimmista uusperheen jäsenten hankalista tunteista ja sitä voi tuntea perheenjäsenistä kuka tahansa. Usein se on sitä sille aikuiselle, jolla ei ole omia biologisia lapsia. Ulkopuolisuuden tunteen heräämiseen vaikuttaa se, että historia ja ex-puoliso ovat aina läsnä uusperheen elämässä. Tärkeintä on tunnistaa ja hyväksyä se. Hankalat tunteet menevät ohi, kun niitä ei välttele, vaan antaa niille luvan tulla.

Yksi yleisimmistä uuspuolisoiden esittämistä kysymyksistä on kysymys täytyykö toisen biologista lasta rakastaa. Vastaus on, että ei tarvitse. Tärkeintä on antaa aikaa suhteen rakentumiselle ja pyrkiä olemaan vastuullinen ja välittävä aikuinen lapselle. Uusparin on hyvä keskustella keskenään lapsiin ja vanhemmuuteen liittyvistä asioista. Biologisen vanhemman tuki uudelle puolisolle uusperheroolin löytymisessä on aina tärkeää ja erityisen tärkeää se on uudelle puolisolle, jolla itsellään ei ole biologisia lapsia.

Monesti aiemman parisuhteen keskeneräinen eroprosessi heijastuu uusperheen elämään ja vaikeuttaa uusparisuhteen rakentumista. Se lisää ristiriitojen riskiä sekä suhteessa entiseen kumppaniin että uuteen puolisoon ja usein se vaikeuttaa vanhemmuuden jakamista. Jos entisen puolison prosessi on vielä kesken, saattaa se tulla esiin epäasiallisena keskusteluna, joka usein loukkaa nykyistä puolisoa. Asiallinen ja rauhallinen käytös entistä kumppania kohtaan on usein ajan kanssa paras tapa saada asiat sujumaan.

Uusparisuhteen rakentumiselle ja uusperheen vahvistumiselle on tärkeää rakentaa selkeät rajat uusperheeseen. Rajojen luominen on uusparin tehtävä ja heidän on hyvä keskustella keskenään, miten meidän perheessä toimitaan, mitkä ovat kenenkin roolit ja mihin kaikkeen suostutaan. Tämä vahvistaa nykyisen puolison tunnetta siitä, että hän on tärkeä puolisolleen.

Uusperheen muodostumisessa on neljä kehitysvaihetta – unelma onnesta, hämmennys, rähinä ja perheytyminen. Tämä prosessi vie yleensä 4-7 vuotta ja siihen sisältyy monia vaikeita tunteita. Omista tunteistaan on hyvä olla rehellinen ja puhua niistä. Uuspareja auttaa selviämään uusperheen haasteista, kun he kertovat toisilleen vaikeista tunteista ja miettivät yhdessä, kuinka toimia erilaisissa tilanteissa. Vahva parisuhde on uusperheen ydin. Ajan kanssa perheen jäsenet löytävät kukin paikkansa, uusperheeseen muodostuu pelisäännöt ja rakentuu me-henki. Parhaimmillaan uusperheen elämä on rikasta, siinä on välittämistä ja tunteiden paljoutta.

************************

Anne Huolman on perheterapeutti ja uusperheneuvoja ja hän ottaa asiakkaita vastaan Väestöliiton Terapiapalveluissa. Jos kaipaat apua, tietoa tai tukea uusparisuhde- tai uusperheasioihin, niin varaa aika hänelle www.vaestoliitonterapiapalvelut.fi.

 

Milloin lasta tulisi yrittää?

”Hänen mahdollisuutensa saada oma lapsi olivat hetkessä pudonneet lähes nollaan. Hän muistaa huutaneensa kuin villieläin, heittäneensä kirjoja, papereita, läppärinsä – ja romahtaneensa maahan.”
Näin kerrotaan teknologiayrittäjä Brigitte Adamsista, naisesta joka neljä vuotta sitten oli keulakuva sille, miten lastenhankintaa on nykytekniikalla mahdollista siirtää.

Muutama vuosi sitten kaunis ja menestynyt Brigitte mainosti lehtien kansissa ratkaisuaan: pakasta munasolujasi, vapauta uraasi! Freeze your eggs, free your career. Näin Adams teki, ja näin Adams erehtyi.
Kun Adams 45-vuotiaana halusi käyttää talteen otettuja munasolujaan, osoittautui, että harva aikoinaan kerätyistä munasoluista oli ylipäänsä käyttökelpoinen. Yksi ainut munasolu hedelmöittyi onnistuneesti, ja sekin päättyi keskenmenoon. Sen yhteydessä Adams koki yllä kuvattuja tunteita. Miksi ei puhuta siitä, että asiat voivat mennä myös pieleen, hän kysyy nyt, jäkiviisaana.

Mietin tuota kysymystä. Eikö kukaan tosiaan puhunut epäonnistumisesta ja riskeistä? Millä tavalla olisi pitänyt kertoa, että Adams olisi kuunnellut?

Väestöliitto tarjosi munasolujen pakastamisen mahdollisuutta samoihin aikoihin kuin Adams pakasti omiaan. Kyse on valtavan hienosta keinosta tukea hedelmällisyyden säilymistä esimerkiksi eri sairauksien tai leikkausten yhteydessä. Pohdimme silloin Väestöliitossakin paljon sitä, miten munasolujen pakastamisesta pitäisi tiedottaa nuorille naisille.
Pelkäsimme, että se kannustaisi juuri Adamsin kaltaiseen toimintaan: pakastamiseen pomon vuoksi, perheellistymisen lykkäämiseen työelämän paineissa. Sitä hedelmöityshoitoja antavat lääkärit eivät suinkaan toivoneet. Päinvastoin, he korostivat, ettei munasolujen pakastaminen koskaan ole omien biologisten lasten saamisen takuu.

Tiedot munasolujaan pakastaneiden naisten lastensaannista ovat vielä alustavia. Menetelmä on uusi ja arviot heittävät. Yksi katsaus arvioi, että noin joka seitsemäs pakastettu ja sittemmin hedelmöittynyt munasolu johtaa elävänä syntyneeseen lapseen. Toinen yhteenveto toteaa, että 36-vuotiaana kymmenen munasolua pakastaneella naisella on noin 30 prosentin todennäköisyys synnyttää elävä lapsi niiden avulla.

Keskeistä tässä ei ole tarkka prosenttiluku, vaan viisas neuvo: jos munasolujen pakastaminen on lisääntymissuunnitelmasi B, sinulla tulee olla suunnitelma C.

Adamsin omasta blogista löytää häkellyttävän rohkeaa itsekritiikkiä:

”Kun pakastin munasolujani tiesin, ettei ole mitään takuita. Suostuin silti ottamaan riskin. Niiden kuuden vuoden aikana kun munasoluni olivat jäissä, vakuutin itselleni, että säännöt eivät koske minua.”

Ihmismieli ei toimi loogisesti. Muistamme ne faktat, joihin haluamme uskoa. Torjumme ne tiedot, jotka uhkaavat nykyistä ymmärrystä ja suunnitelmia tai, jotka tuntuvat ylipääsemättömän vaikeilta tai surullisilta.

Miten pitkään voi lykätä?

Kun lukee Adamsin kokemuksista, on helppo ajatella, että tuollaiset urapaineet ja ylimitoitettu usko lääketieteellisiin ratkaisuihin koskevat vain Yhdysvaltoja. Maata, jossa vanhempainvapaita ei ole nimeksikään ja jossa trendikkäät työyhteisöt tarjoavat munasolujen pakastamista työsuhde-etuna. On helppo uskotella, että kyllä meillä Suomessa tosiasiat tiedostetaan. Näin ei ole. Päinvastoin, törmään jatkuvasti samaan asennoitumiseen meilläkin.

42-vuotias helsinkiläisnainen kertoo, että he ovat nyt alkaneet puolison kanssa puhumaan siitä, haluaisivatko he joskus lapsia. Toinen korkeasti koulutettu ja fiksu nainen kertoo ystäväpiiristään, jossa 38-vuotiaat lapsettomat naiset pohtivat milloin viimeistään pitäisi alkaa yrittää lasta. ”Onko se 40, vai 45?”

Jähmetyn, enkä tiedä mitä sanoa. Sillä oikea vastaus kuuluu: tuollaisten pohdintojen aika oli kymmenen vuotta sitten. Hetki, jolloin vanhemmaksi toivovan kannattaisi ryhtyä suunnitelmiaan toteuttamaan, on 30 vuotta. Ikä, jolloin aivan viimeistään tulee  alkaa yrittää lasta, on 35.

Lapsia toki syntyy 40 vuotta täyttäneille, mutta ani harvoin. 98 prosenttia suomalaisista naisista saa esikoisensa ennen kuin täyttää 40 vuotta. Eli vain kaksi prosenttia esikoisista syntyy 40 ikävuoden ohittaneille naisille. Kaksi tuhannesta esikoisesta syntyy naiselle, joka on täyttänyt 45 vuotta. Vuonna 2016 tämä tarkoitti, että yli 44-vuotiaille naisille syntyi esikoisia 37 kappaletta koko Suomessa.

Julkaisimme äsken uutta tutkimustietoa siitä, miten suomalaisten parien raskaaksi tuleminen vaikeutuu iän myötä. Jo ennen 35 ikävuotta raskaaksitulovaikeudet kasvoivat monikertaisesti.

Tällaiset tilastot tulevat ilmeisesti ikävänä yllätyksenä. Mediasta kun saa toistuvasti onnellisia kuvauksia äitiyttä lykänneistä naisista. Esimerkiksi Dagens Nyheter kertoi äsken 47-vuotiaana lapsen saaneesta äidistä otsikolla ”Iäkkäämpi vanhempi on hieman kypsempi”. Mitään tietoja siitä, miten äärimmäisen harva nainen synnyttää tuossa iässä, ei artikkelissa annettu.

Olen alkanut pitää tuon tyyppistä journalismia suorastaan vastuuttomana. Yhtä hyvin voisi uutisoida laajasti ja kannustavasti ihmisistä, jotka ovat tupakoineet päivittäin mutta elävät täysin terveinä 80-vuotiaina. Sellaista sattuu, ja se on onnenpotku kyseisille henkilöille. Mutta sen varaan ei kenenkään kannata laskea.

20-vuotiaan äitiydestä harvoin uutisoidaan myönteisesti, päälle 40-vuotiaiden kyllä. Miksi näin on? Siksikö, että toimittajat itse usein kuuluvat korkeasti koulutettujen lykkääjien piiriin?

Kerrataan. 20–35-vuotiaana ihminen on usein vielä hyvin hedelmällinen. Noin 35-vuoden jälkeen naisen hedelmällisyys heikkenee selvästi. Siksi 35 on se ikä, jota kutsutaan naisen ”varoitusvaloksi”. Ei 40. Ei 45. Vaan 35.

Toistan toimittajille näitä lukuja ja mietin, aiheutanko vääränlaista ahdistusta. Tiedän, että lasten saaminen ja vanhemmuus ovat arkoja asioita. Henkilökohtaisia, intiimejä. Kuten 30 vuotta täyttänyt ystäväni kuvailee: ”Kuuntelen syntyvyydestä uutisia ja painan tietoisesti ajatuksia vanhemmuudesta mielestä pois. Ettei sattuisi liikaa.”

Mietin samalla Adamsin tarinaa siitä, kuinka lykkäämisen kansikuvatyttö päätyi huutamaan eläimellisesti lapsettomuuden tuskaa. Sitä tuskaa en toivoisi kenellekään.

Ihminen päättää itse perheellistymisestään, mutta koko yhteiskunnan on hyväksyttävä naisen hedelmällisyyden rajallisuus. Työelämän, median ja kulttuuristen odotustemme tulee tiedostaa ruumiillisuutemme. Jos lapsia haluaa, muun elämän on joustettava, koska hedelmällisyys ei sitä tee.

Lähteet

van Balen, F., Verdurmen, J. E., & Ketting, E. (1997). Age, the desire to have a child and cumulative pregnancy rate. Human Reproduction, 12(3), 623–627.

Berg, V. (2018) Hedelmällisyys laskee ennen 35. ikävuotta. Maaliskuun tietovuoto. Väestöntutkimuslaitos, Väestöliitto.

Cobo, A. ym. (2016) Oocyte vitrification as an efficient option for elective fertility preservation. Fertility and Sterility 105, 3 , 755 – 764.e8.

HFEA (2016) HFEA Fertility treatment 2014 Trends and Figures. http://www.hfea.gov.uk.

Rotkirch, A., Tammisalo, K., Miettinen, A. ja Berg, V. (2017). Miksi vanhemmuutta lykätään? Nuorten aikuisten näkemyksiä lastensaannista. Väestöntutkimuslaitos Katsauksia E51. Helsinki: Väestöliitto.