Kumpi on sinulle tärkeämpi: kumppani vai älypuhelin?

Parisuhteiden hyvinvointia häiritsee uusin teknologia – varsinkin älypuhelimet. Vaikka älylaitteet auttavat ihmissuhteiden ylläpitämisessä, varjopuolena on hiljattain lisääntynyt riippuvuus niihin. Älypuhelimen runsaalla käytöllä on uusien tutkimusten mukaan monia haittapuolia. Kännykän vilkuilu aiheuttaa katkoksia keskusteluun ja heikentää empatiakykyä. Puhelimen selaaminen synnyttää riitoja ja herättää epäluottamusta romanttisissa suhteissa. Heikentyneen parisuhteen myötä kännykän käyttö on yhteydessä kohonneeseen masennuksen riskiin.

Nykyihminen muodostaa intiimin suhteen kännykkänsä kanssa. Sen vieressä nukutaan ja se kulkeutuu jopa vessaan. Puhelimen pääsykoodia ei mielellään jaeta kumppanin kanssa. Viimeaikaisten tutkimusten mukaan yhdysvaltalaiset opiskelijat käyttävät kännykkäänsä keskimäärin 9 tuntia päivässä. Suomalaiset eivät liene kaukana näistä lukemista.

Kännykkäänsä uppoutunut kumppani herättää mustasukkaisuutta. Älylaitteet aiheuttavat osalle ihmisistä epävarmuutta juuri niiden sosiaalisen luonteen vuoksi. Ulkopuolisuuden tunnetta korostaa se ristiriita, että kumppani on fyysisesti läsnä, mutta henkisesti muualla. Jatkuva mustasukkaisuus heikentää parisuhteen laatua.

Kännykän käyttöön liittyvien riitojen määrään vaikuttaa se, kuinka yksimielisiä kumppanit ovat kännykän käytöstä. Jos kumppanit käyttävät kännyköitään toistensa seurassa lähes yhtä paljon, riitoja syntyy vähemmän. Myös ihmisen yksilölliset tarpeet ja odotukset parisuhteelta vaikuttavat. Runsaasti kumppaninsa huomiota tarvitseva ihminen häiriintyy kännykän käytöstä herkemmin.

Kännykkäriippuvuus on viime vuosina yleistynyt räjähdysmäisesti. Riippuvuudelle altistaa erityisesti pelko sosiaalisten piirien ulkopuolelle jäämisestä eli fomo. Myös vaikeudet itsensä johtamisessa kohottavat riskiä. Sosiaalinen ja impulsiivinen ihminen kokee somen vastustamisen vaikeammaksi.

Älylaitteiden käyttöön vaikuttavat muuttuneet käytöstavat. Runsaasti digilaitteita hyödyntävä pitää normaalina sitä, että kännykät asetellaan ruokapöydälle ja saapuviin viesteihin reagoidaan. Riippuvuutta ei huomata, koska runsasta kännykän käyttöä ei pidetä haitallisena.

Kumppanin yhtäkkinen katoaminen digimaailmaan voi olla loukkaavaa. Loukkaantunut osapuoli voi reagoida tilanteeseen monella tapaa. Tyypillinen reaktio on hakea kumppanilta huomiota ja pyrkiä estämään kännykän käyttö. Toistuvat epäonnistumiset kumppanin huomion herättämisessä johtavat pettymyksiin ja riitelyyn. Parisuhteen kivijalka, yhteyden tunne, alkaa murentua.

Jaana Ojanen

Jaana Ojanen on psykologi ja ottaa vastaan Väestöliiton terapiapalveluissa. Hänen osaamisalueensa ovat työuupumus, stressi, masennus, ahdistus, riippuvuudet, parisuhteen kriisit ja vuorovaikutusongelmat.

Väestöliiton terapiapalveluihin voi varata ajan www.vaestoliitonterapiapalvelut.fi.

******************************

Lue lisää:

Wang, X, Xie, X, Wang, Y., Wang, P. & Lei, L. (2017). Partner phubbing and depression among married Chinese adults: The roles of relationship satisfaction and relationship length. Personality and Individual Differences, 110: 12-17.

Robert, A. & David, M. (2016). “My life has become a major distraction from my cell phone: Partner phubbing and relationship satisfaction among romantic partners”. Computers in Human Behavior, 54: 134-141.

Chotpitayasunondh, V. & Douglas, K. (2016). How “phubbing” becomes the norm: The antecedents and consequences of snubbing via smartphone. Computers in Human Behavior, 63: 9-18.

Roberts, J., Yaya, L. & Manolis, C. (2014). “The invisible addiction: Cell-phone activities and addiction among male and female college students”. Journal of Behavioral Addictions, 3(4): 254–265.

Hyvin vietettyä aikaa

Kuva: Laura Kotila, valtioneuvoston kanslia

Suomi tarvitsee tietoa perheiden ruutuajasta ja  sen mukanaan tuomista muutoksista arkeen ja ihmissuhteisiin. 

Yöpöydällä odottaa kiinnostava uutuusromaani, mutta sen avaaminen tuntuu ylivoimaiselta rättiväsyneenä. Päädyn selailemaan somea. Sormella huiskauttelen näytölle puolituttujen kuulumisia tukuttain ennen kuin nukahdan.

Lapsi kinuaa Padia ja uusinta Ryhmä Haun jaksoa. Sitä samaa, jonka hän on jo viidesti tällä viikolla katsonut. Minun pitäisi ripustaa pyykit, laittaa ruoka ja katsoa työmeilit. ”Okei”, myönnyn. Kun jakso on loppu, hän kysyy ryhmähaulaisten kuvilla koristettu paita yllään: ”Saanko katsoa vielä yhden?”. Lupaan sen ja yllätän itseni sanomalla: ”Katsottaisiinko se yhdessä?”

Ruuduilla vietetty aika on lyhyessä ajassa saumattomasti nivoutunut arkeen. Vietämme länsimaissa enemmän aikaa ruutujen edessä kuin minkään muun toiminnan parissa.

Ytimessä on kamppailu huomiosta. Tiedämme, että monessa sovelluksessa on sisäänkirjoitettuna paljon taloudellista ja poliittistakin globaalia intressiä. Niiden pyrkimys on koukuttaa käyttäjänsä ajallisesti ja asiallisesti. Some-paasto on aikamme ilmiö, jolla mitataan rohkeutta irrottautua jostakin, jonka kokee tekevän riippuvaiseksi.

Tiedämme – tietenkin tiedämme, että ihmissuhteet kukoistavat, kun toisille annetaan aikaa ja huomiota. Me olemme ihmisenä ihmiselle olemassa vain silloin, kun keskitymme aidosti olemaan läsnä. Yhteinen aika on ihmissuhteen sementtiä.

Tähän kaikkeen some luo yhtäältä hyvän siltoja ja samalla välinpitämättömyyden muureja.

En ole tavannut yhtäkään ihmistä, jonka suhde sosiaaliseen mediaan ja ruutuaikaan laajemmin olisi jotenkin mutkaton ja helppo. Helsingin Sanomien kotikyselyn (2017) mukaan valtaosa suomalaisista käyttää sosiaalista mediaa kotona jatkuvasti tai vähintään muutaman kerran tunnissa. Naiset tekevät sitä miehiä useammin. Käyttö vähenee tasaisesti iän myötä. Lapsiperheet ja muut perheet eivät käyttömäärällä juuri erotu toisistaan.

Koko perheen televisiohetkistä muutos tähän ajasta ja paikasta riippumattomaan todellisuuteen on ollut käsittämättömän nopea.

Ruutujen äärellä vietetyn ajan ja sosiaalisen median vaikutusten ääneen pohdiskelu ei ole helppo teema. Sen äärellä moni tuntee syyllisyyttä ja epävarmuutta. Aiheen käsittelyä ei tainnut helpottaa taannoinen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston ”korppi tulee ja vie hylätyt lapset” -kampanja, joka kömpelöllä tavalla halusi sinänsä ihan oikein muistuttaa vanhempien läsnäolon merkityksestä.

Siksi on hyvä aloittaa keskustelu kasvaneen ruutuajan lisäarvosta ja hyödyistä.

Ruutuajan lisääntyminen on mahdollistanut perheiden uudenlaisen yhteydenpidon. Esimerkiksi monilla tuntemillani perheyhteisöillä on älypuhelinten välinen keskusteluryhmä, johon jaetaan kuvia lasten harrastuksista ja syksyn ensimmäisistä sienipiiraista. Eron myötä etäällä toisistaan asuvat lapsi ja vanhempi voivat olla läsnä toistensa elämässä nyt nettipuheluilla ja applikaatioilla, samoin työn ja opintojen perässä eri maihin muuttaneet perheenjäsenet.

Moni yksinäisyyttä kokeva vanhempi on saanut uusia ystäviä ja vertaistukea laajoista ja monenkirjavista sosiaalisen median yhteisöistä.

Useat ovat löytäneet netin avulla luotettavia ja rohkaisevia vastauksia arjen pulmiin – oli kysymys konstikkaan likatahran poispesuvinkeistä tai parisuhdevinkeistä.

On myös selvää, että moni lasten netti- tai videopeli parantaa keskittymiskykyä ja kasvattaa luovuutta, päättelykykyä sekä opettaa uutta.

Mutta sitten on se toinen puoli.

Hiekkalaatikoiden laidoilla mietitään rajoja lasten telkkarin ja tabletin tuijottamiseen. Onhan se nyt aika hätkähdyttävä tieto, että Yhdysvalloissa 3-5 -vuotiaat lapset ovat päivittäin ruudun ääressä 4 tuntia. Siis n-e-l-j-ä tuntia. Tiedämme myös, että lasten liiallisella ruutuajalla on ikäviä vaikutuksia vaikkapa vuorovaikutustaitoihin tai liikkumattomuuteen. Eniten se haittaa unta. Digitalisaation myötä nukumme sekä vähemmän että huonommin.

Tunnen teinien vanhempia, joita pelottaa lapsen tietokoneella viettämän ajan määrä. Netistä voi löytyä yksinäiselle kokonainen uusi ystäväpiiri ja toisaalta yhteisöjä, joissa tulee rumasti hyväksikäytetyksi.

Tiedän pariskuntia, joiden eron taustalla on puolison loputon nettipelaaminen.

Suomi on teknologian mallimaa. Monen tutun ilmiön, asian ja palvelun äärellä pohdimme digitalisaation helpottavia mahdollisuuksia. Olemme valtavan ylpeitä teknologian saavutuksista ja haluamme olla edelläkävijämaa niiden käyttöönotossa. Hallitus satsaa keinoälyn strategiseen selvitystyöhön. Mutta se ei vielä riitä.

Meidän pitäisi olla mallimaa myös teknologian ja perheiden hyvinvoinnin yhdistämisessä. Siis siinä, että ottaisimme tavoitteeksi hyvin vietetyn ajan ruutujen äärellä ja myös niiden ulkopuolella. Se sopisi Suomelle, jonka perhepolitiikka palveluineen ja etuisuuksineen on ollut edistyksellistä jo vuosikymmenestä toiseen. Kansakunnalle, joka mielletään hiljaiseksi ja aidoksi.

Käsitykseni mukaan Suomessa on paljon lapsiperheitä, joissa pohditaan rakkauden sekä rajojen arkista toteutumista ruutuajan suhteen. Moni taitaisi kaivata syyllistämisvapaalta vyöhykkeeltä konkreettisia neuvoja perheen yhteisen arjen sekä ajankäytön hallintaan. Julkisesti järjestettyjen perheiden palvelujen pitää kyetä antamaan tällaisia neuvoja.

Miten digitalisaatio muuttaa parisuhteita ja vanhemmuutta sekä lapsuutta? Nopean muutostahdin vuoksi tutkimustulokset eivät tahdo pysyä kehityksen perässä. Tarvitsemme parempaa tietoa ja tieteellistä analyysiä suomalaisten perheiden ruutujen äärellä vietetystä ajasta ja sen mukanaan tuomasta arjen totaalisesta muutoksesta. Tämän vuoksi tavoittelen aiheelle resursseja hallituksen strategisen tutkimustyön rahoituksesta.

Annika Saarikko
Kirjoittaja on perhe- ja peruspalveluministeri (kesk.)