Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Riittävä äiti

Äitienpäivä lähestyy ja mediassa pohditaan, minkälainen on oikeaa äitiyttä. Pohdin teemaa ja jään jumiin ajatukseen: Voisiko olla niin, että riittävä äitiys on riittävää? Se että äitiydessäni olen se, kuka olen?

Joskus toimeliaampi, joskus lievästi sanottuna vähemmän toimelias. Välillä muistini toimii kuin partaveitsi, välillä muistutukset ja post it laput täyttävät jääkaapin oven ja päiväkodin reppuun unohtuu pakata tarvittavat lapsen tavarat. Tiskipöytä saattaa välillä notkua astioista ja pyykkikori ajoittain pursuilee, mutta pyrin keskittymään asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haluan lapseni minut, äitinsä, muistavan, kun häneltä myöhemmin kysytään minkälainen äiti sinulla oli.

Kannan vastuun ja huolehdin lapsestani, antaen hänen kasvaa omana itsenään juuri sellaiseksi kuin hän on. Pyrin pitämään huolta myös itsestäni, sillä tätä kautta jaksan huolehtia myös läheisistäni. En ota paineita naistenlehtien naiskuvavaatimuksista, vaan oleellista on, että riitän itselleni mukiin menevänä ja arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Pyrin vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa erilaisuuden kunnioittamiseen ja pyrin kohtelemaan ihmisiä arvostavasti.

En pyri tekemään lapsen syntymäpäiväkakkuun spidermanin hahmoa, kun minusta ei kertakaikkiaan ole siihen, mutta arvostan heitä, jotka kykenevät moisiin mestarisuorituksiin. En myöskään vaadi lapseltani täydellistä äitienpäiväkorttia itselleni, mutta toki ilahdun, mikäli minua muistetaan.

Minulle oleellista äitinä on, että huomioin lapseni joka päivä, annan hänelle tilaa tulla kuulluksi ja ilmaista itseään ja mielipiteensä, hulluttelen yhdessä hänen kanssaan ja olen kiinnostunut hänen maailmastaan samalla kun hoivaan ja annan hänelle turvaa. Voisiko olla niin että minunlaiseni äitiys onkin oikeanlaista ja riittävää, juuri minulle äitinä ja lapselleni?

Hyvää ja riittävää äitienpäivää kaikille äideille!