Riittävä äiti

Äitienpäivä lähestyy ja mediassa pohditaan, minkälainen on oikeaa äitiyttä. Pohdin teemaa ja jään jumiin ajatukseen: Voisiko olla niin, että riittävä äitiys on riittävää? Se että äitiydessäni olen se, kuka olen?

Joskus toimeliaampi, joskus lievästi sanottuna vähemmän toimelias. Välillä muistini toimii kuin partaveitsi, välillä muistutukset ja post it laput täyttävät jääkaapin oven ja päiväkodin reppuun unohtuu pakata tarvittavat lapsen tavarat. Tiskipöytä saattaa välillä notkua astioista ja pyykkikori ajoittain pursuilee, mutta pyrin keskittymään asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haluan lapseni minut, äitinsä, muistavan, kun häneltä myöhemmin kysytään minkälainen äiti sinulla oli.

Kannan vastuun ja huolehdin lapsestani, antaen hänen kasvaa omana itsenään juuri sellaiseksi kuin hän on. Pyrin pitämään huolta myös itsestäni, sillä tätä kautta jaksan huolehtia myös läheisistäni. En ota paineita naistenlehtien naiskuvavaatimuksista, vaan oleellista on, että riitän itselleni mukiin menevänä ja arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Pyrin vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa erilaisuuden kunnioittamiseen ja pyrin kohtelemaan ihmisiä arvostavasti.

En pyri tekemään lapsen syntymäpäiväkakkuun spidermanin hahmoa, kun minusta ei kertakaikkiaan ole siihen, mutta arvostan heitä, jotka kykenevät moisiin mestarisuorituksiin. En myöskään vaadi lapseltani täydellistä äitienpäiväkorttia itselleni, mutta toki ilahdun, mikäli minua muistetaan.

Minulle oleellista äitinä on, että huomioin lapseni joka päivä, annan hänelle tilaa tulla kuulluksi ja ilmaista itseään ja mielipiteensä, hulluttelen yhdessä hänen kanssaan ja olen kiinnostunut hänen maailmastaan samalla kun hoivaan ja annan hänelle turvaa. Voisiko olla niin että minunlaiseni äitiys onkin oikeanlaista ja riittävää, juuri minulle äitinä ja lapselleni?

Hyvää ja riittävää äitienpäivää kaikille äideille!

Yhden nuoren äidin tarina

marinawNepalPäässäni risteili ajatuksia ja oletuksia. Olin matkalla Nepaliin, ensimmäistä kertaa. Faktatietoa maasta ja sen väestön tilanteesta minulla oli vaikka muille jakaa. Silti en aivan tiennyt, mitä perillä odottaa. Olin kuullut paljon tarinoita upeista vuorista ja ystävällisistä nepalilaisista, mutta tiesin myös heidän ahdingostaan. Olin tietoinen, että Nepalissa tullaan nuorena äidiksi, ja huomasin ajattelevani erityisesti näitä nuoria äitejä ennen matkaani. Kuinka nuori on nuori äiti Nepalissa? Miten heihin suhtaudutaan? Miten he pärjäävät arjessa ja mitä he toivovat tulevaisuudelta?

Saadessani oman esikoiseni 20-vuotiaana, olin suomalaisessa mittakaavassa nuori äiti. Koin, että minuun suhtauduttiin ennakkoluuloisesti. Sain toisen lapseni ennen kuin täytin 23 vuotta, ja sitten vasta kummajainen olinkin. Meillä Suomessa oli jo silloin harvinaista, että lapset hankitaan parikymppisenä.

Tapasin Nepalissa äidin, jolla oli 20-vuotiaana jo kolme lasta. Ensimmäisen hän oli saanut 15-vuotiaana ja seuraavat kaksi tasaisesti tämän jälkeen. Hän oli aikanaan karannut rakkaansa kanssa kun he olivat vain 14-vuotiaita. Tyttö oli korkeammasta kastista kuin poika, eikä tytön suku hyväksynyt heidän suhdettaan.

Nyt äiti on 30-vuotias ja hän asuu lapsineen köyhässä kylässä keskellä Chitwanin kansallispuistoa, jossa pääelinkeino on maanviljely. Perheellä on omaan tarpeeseen kanoja, puhveli ja pari vuohta. Kylä on täysin eristyksissä muusta maailmasta ja kansallispuiston villieläimet ovat uhkana kylän asukkaille ja heidän eläimilleen. Silti äidin elämässä on kaikki hyvin. Hän pitää pientä bed&breakfast -tyyppistä yritystä WWF Nepalin avustuksella, ja hänen lapsensa ovat mukana sekä WWF:n että nepalilaisen perhejärjestön toiminnassa. Perhejärjestö järjestää nuorille erilaista terveyskasvatukseen liittyvää toimintaa sekä tuo kylään terveyspalveluita mobiiliklinikan muodossa.

Väestöliitto työskentelee tyttöjen ja äitien puolesta Nepalissa. Sinäkin voit tukea tätä työtä lahjoittamalla Väestöliiton lahjoitustilille.
Saaja:           Väestöliitto
Pankkitili:      Nordea FI63 1745 3000 0979 58
Viesti:           Väestöliiton työ kehitysmaiden naisten ja tyttöjen terveyden hyväksi

Tyhjä syli

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_249465919

Kevät on juhlien aikaa.
Jokunen viikko sitten pääsi mukaan iloiseen kevään juhlaan. Pitkään seurustellut kihlapari sanoin toisilleen ”tahdon”. Sain olla mukana todistamassa tuota yhteisen avioliiton solmimisen hetkeä.

Vihkimisen jälkeen siirryttiin juhlahuoneeseen. Iloinen puheensorina ja lasten leikkien äänet täyttivät tilan. Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, morsian ja sulhanen esittelevät vieraat. Suuren ystäväjoukon lisäksi onnen toivottajia löytyi neljästä sukupolvesta.

Etuoikeutetusti sain istua pöydässä, jossa olivat myös morsiamen äiti ja isä puolisoineen. Sulhasen vanhempien pöydässä istui myös Telluksen toiselta puolen paikalle matkustaneet vaihto-oppilasvuoden vanhemmat.

Kuultiin ihania puheita, joissa tarinat kietoutuivat nuorenparin elämään, tapaamiseen ja yhteisen elon alkuun. Itseäni kosketti vaihto-oppilasperheen isän puhe, jonka hän lopetti vanhemmille ja isovanhemmille suunnattuihin kiitoksiin: Ilman vanhempiamme meitä ei olisi, jokaisella meillä on äiti ja isä.

Katson pöydän vastapuolella istuvaa ystävääni, morsiamen hyvää äitipuolta, ”bonusäitiä”. Hän on kuunnellut puheita valppaana, mutta pää on painunut alas. Toinen käsi suojaa kevyesti kasvoja. Otsassa ja silmien ympärillä on jännitystä – jossain menneisyydessä opittu ”pakko pitää kyyneleet sisällä” muuttaa kasvot hieman kireiksi – ja silti näen silmien kostuvan. Toinen käsi lepää tyhjässä sylissä. Tyhjä syli. Tyhjää.

Muistoni palaavat ystävyytemme alkuun, ihan ensimmäiseen tapaamiseen. Puolisomme olivat löytäneet toveruuden työn kautta ja oli meidänkin aika tavata. Kerroin itsestäni, perheestäni, lapsistani ja työstäni lapsettomuuslääkärinä. Ystäväni kertoi olevansa tahattomasti lapseton, hedelmöityshoidot oli lopetettu tuloksettomina. Hän kertoi myös rakastavasti ja lämpimästi kummilapsistaan, sisarusten lapsista, puolison lapsista ja lapsen lapsista. Ihaillen pohdin, kuinkin onnekkaita ovat lapset, jotka saavat tällaisen ”bonusäidin”, ”bonustädin”, ”bonusmummon”!

Vuosien varrella, olemme useat kerrat taivaltaneet Suomen luonnossa ja istuneet saunan lauteilla pohtien niitä näitä, mutta usein myös lapsettomuuden kokemusta. Olen päässyt näkemään mikroskooppisen läheltä, miten lapsettomuuden suru muuttaa muotoaan, muttei koskaan häviä.

Huomenna Suomen liput liehuvat äideille, mutta tänään Lapsettomien lauantaina meidän on hyvä muistaa, että vanhemmuus ei koskaan ole itsestäänselvyys. Lapsettomien lauantaina on hyvä muistaa, että tahaton lapsettomuus kokemuksena jättää jälkeensä surun, joka voi tulla näkyväksi eri elämänvaiheissa. Tämä päivä muistuttakoon meitä siitä, että ystävää, ymmärtäjää, tukijaa tarvitaan vuoden jokaisena päivänä.

Kiitos rakas ystäväni, kiitos rakkaat morsian ja sulhanen, että sain luvan kertoa tämän tarinan.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Äitienpäiväjatkumo

4611018810_0f3b5200fe_z
Kuva: Teemu Lehtinen

Nyt se taas on – äitienpäivä. Mitä toivon äitienpäivältä? Kaipaan hieman salaista suhinaa, itsetehtyjä kortteja ja valkovuokkoja. Se on ehkä parasta, mitä tiedän. Tuttavani sai äitienpäivänä kukkakimpun ja shampanjaa ja oli silti tyytymätön; jotain tärkeää oli jäänyt puuttumaan. Naapurit taas syövät omien äitiensä kanssa aina lounaan tai brunssin. Ystäväni perheessä riittää vain onnittelusoitto äidille ja mummille. Mitkä odotukset täyttävät ajatuksemme ja mitä merkityksiä lataamme päivään?

Miksi itse toivon juuri sitä mitä toivon?

Lapsena tarhassa ja koulussa liimattiin sormet erikeepperissä silkkipaperikukkia pahville ja raapustettiin kieli keskellä suuta korulauseita korttiin. Kortti jemmattiin sitten vaatekaappiin tai verhon taakse äitienpäivää odottamaan. Oma äitikin toivoi aina valkovuokkoja ja niitä käytiin etsimässä aamulla yöpaitasillaan.

Äitini taas kertoi omasta lapsuudestaan, että äitienpäivänä mummini sai iltapäiväkahvit ja purkkiruusun. Purkkiruusu istutettiin äitienpäivän jälkeen kukkapenkkiin muiden purkkiruusujen viereen. Vintiltä, omasta Beatles-kuvilla liisteröidystä ullakkokammaristaan, äiti kävi vielä hakemassa koulussa askarrellun äitienpäiväkortin. Purkkiruusu ei äitiäni enää lapsuusvuosien jälkeen inspiroinut ja oma toive oli vaihtunut purkkiruususta valkovuokkoihin. 

Kun omat lapseni lähtivät ensimmäistä kertaa ulos äitienpäiväaamuna, ajattelin, että minäkin saisin nyt niitä valkovuokkoja, oikeita äitienpäivävalkovuokkoja! Ulko-ovi kävi useaan otteeseen. Lopuksi minua tulivat herättämään 3- ja 5-vuotiaat lapseni silmät sädehtien. Mieheni seisoi makuuhuoneen ovella hieman anteeksipyytävä hymy kasvoillaan. Ruokapöydällä minua odottivat ne ihanan erikeepperiltä tuoksuvat äitienpäiväkortit ja kaksi 10 litran siivousämpäriä.

Ne olivat täynnä valkovuokkoja.