Vauvan hoitaja antaa väsyneen äidin levätä

kotisisarblogiÄh, ei taas. Vauva äännähtää vieressäni. En halua edes katsoa kelloa, kuinka vähän se on. Tunnen kyllä, että on jo aamu ja uusi päivä valjennut. Olen taas tänäkin yönä mennyt laskuissa sekaisin, montako kertaa vauva heräsi. Kolme? Viisi? Kaksitoista? Kaikesta väsymyksestä ja uupumuksesta huolimatta olen selviytynyt vauvan hoidosta mielestäni hyvin. Jaksan leikkiä ja olla siinä kuuluisassa vuorovaikutuksessa vauvani kanssa.

Mutta tämä väsymys! Se on kuin harmaa sumu, joka peittää minut ympärilleen. Kunpa saisi edes joskus nukkua pari tuntia putkeen! Vauvan päiväunetkin ovat katkonaisia ja lyhyitä. Liikkuvissa vaunuissa vauva nukkuu parhaiten, mutta minä jään ilman omaa lepoa. Raitista ilmaa onneksi saan, mutta ei se korvaa katkonaisia ja lyhyitä yöunia.

Koti on kaamean sotkuinen ja tavarat hujan hajan. Tiedän, että pitäisi tehdä yhtä sun toista, mutta en vain väsymykseltäni jaksa. Ne lyhyet hetket, kun vauva nukkuu, haluan vain istua rauhassa ja levätä. Onhan meitä kaksi aikuista tässä taloudessa, mutta puolisoni työpäivät ovat pitkiä, uuvuttavia ja vaativia. Hän kyllä toisena vanhempana huolehtii hienosti yhteisestä vauvastamme ja kodistamme, mutta en halua vaatia häntä siivoamaan, kokkamaan ja huolehtimaan vauvasta heti sen jälkeen, kun hän on tullut kotiin.

Neuvolassa terveydenhoitajan kyseltyä vointiani purskahdan spontaaniin itkuun ja kerron kuinka väsynyt olen. Terkkari ottaa väsymykseni tosissaan ja kutsuu viereisestä huoneesta sosiaaliohjaajan paikalle. Sosiaaliohjaaja kertoo palvelusetelistä, jolla voisin saada kotiin apua. Toinnuttuani itkukohtauksesta ajattelen, etten minä mitään apua oikeasti tarvitse. Ihan hyvin me pärjäämme. Joku varmasti tarvitsee apua minua enemmän. Mitä jos vien joltain toiselta avun tarvitsijalta mahdollisuuden kotiapuun, joka tarvitsee sitä minua enemmän? Minulle kuitenkin vakuutetaan, että olen oikeutettu saamaan kotiini apua, joten kannattaa sitä kuitenkin yrittää.

Kerroin yhdelle läheiselle ystävälleni hieman nolostuneena, että minulla olisi mahdollisuus saada kotiini apua. Mietin, mitähän hänkin mahtaa ajatella siitä. Olenhan itse vauvani halunnut ja toivonut ja nyt en häntä jaksakaan. Ystäväni kertoo, että heidän perheessään on palvelusetelillä käynyt lastenhoitajia useamman kerran. Hän kehuu, miten ihanaa on, kun hoitaja tulee muutamaksi tunniksi ja itse voi sillä aikaa käydä kaupassa, nukkua tai mennä vaikka kampaajalle. Ehkä minäkin siis rohkaistun tilaamaan kotipalvelun itselleni.

Saan ymmärtävän vastaanoton, kun soitan saamaani numeroon ja kerron väsymyksestäni ja halustani saada vauvalle hoitoa. Minulle taataan, että saan kokeneen ja ammattitaitoisen hoitajan, joka ei pelästy itkevää vauvaa tai sotkuista kotia. Ensimmäinen kerta jännittää valtavasti, mutta jännitys menee nopeasti ohi, kun lämmin ja sydämellinen hoitaja tulee meille ja ottaa lapseni ja toiveeni heti huomioon. Minulle jää tunne, että tälle ihmiselle voin luottaa pienen vauvani hoitoon. Ajattelen, että ensimmäinen hoitovuoro aloitetaan kevyesti. Hoitaja vie vauvan vaunulenkille, jolloin minä voin jäädä kotiin lepäämään.

Herään herätyskelloon ja tajuan, että olen nukkunut jo yli kaksi tuntia. En kuule itkua, tai oikein muutakaan ääntä. Kun pääsen olohuoneeseen, vauva on edelleen nukkumassa vaunulenkin jäljiltä ja hoitaja on vauvan nukkuessa hoitanut tiskit, siivonnut keittiön ja laittanut valtavan pyykkiläjän ojennukseen. Vau! Kotimme näyttää uudistuneelta, kun siellä on aiempaa siistimpää. Myös oma oloni on muuttunut pienten unien jäljiltä. Päätän, että pyydän hoitajan myös ensi viikoksi.

Anna Nupponen

Kirjoittaja on kotipalveluohjaaja Väestöliiton terapia- ja kotipalveluissa www.kotisisar.fi

Mielesi muuttuu kyllä vielä – vanhempien jakamat perhevapaat

”Mielesi muuttuu kyllä vielä”. ”Miksi nykyajan naiset hankkii lapsia ja sitten vasta miettii kuka ne hoitais?” ”Onpa hienoa, että isäkin osallistuu lasten hoitoon”. ”Onpa teillä nyt niin modernia”. ”Tämä on nyt ilmeisesti sitä nykyaikaa!”

Nämä olivat kommentteja, joita sain kuulla esikoistani odottaessani viisi vuotta sitten. Kerroin kaikille, että aion olla lapsen kanssa kotona perhevapailla yhdeksän kuukautta ja sitten lapsen isä jatkaa siihen asti, kunnes lapsi on 1 vuotta 1 kk ja aloittaa päiväkodin.

Sain tietenkin myös positiivia kommentteja, mutta yleensä aina jotain kommentteja. Tuntui kuin olisimme keksineet jonkin uuden mullistavan asian: isä hoitaa omia lapsiaan. Harmillisesti tästä oli kyse. No myönnetään, että meillä oli poikkeukselliset työnantajat, joiden työehdot helpottivat tasa-arvoista ratkaisuamme taloudellisesti. TES:ien ehdot ovat monesti erilaisia äideille ja isille, mikä ei suinkaan ole omiaan edistämään perhevapaiden jakamista ja tasa-arvoisten ratkaisujen yleistymistä.

Ei ollut suuri yllätys, että varsinkin edellisten sukupolvien edustajien oli vaikea ymmärtää ratkaisuamme. Sekin hämmästytti, että Kela jätti molempien lapsieni kohdalla huomioimatta merkkaamani ajan, jolle hain vanhempainvapaata ja laittoi tuen automaattisesti koko vanhempainvapaan kohdalta minulle, äidille.

Miten päädyimme tähän mullistavaan ratkaisuun? Samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin yhteisiin hommiin, sovittiin vaan että hoidetaan lapsi noin fifty-sixty. Perhevapaajärjestelmän jäykkyys asetti reunaehdot ja toimittiin niiden mukaan. Alusta asti päätimme, että jos näyttää siltä että meidän lapsi ei vielä sopeudu päiväkotiin niin tehdään muita ratkaisuja. Samaan ratkaisuun päädyttiin molempien lasten kanssa.

Mutta kaikki meni hyvin. Isän biologia ei asettanutkaan rajoitteita kodin pyörittämiselle. Myöhemmin lapsi viihtyi myös päiväkodissa ja minä sain nauttia työnteosta.

Toisen lapsen raskausaikana kommentit hoitojärjestelyistä olivat kadonneet. Mutta saimme yllättäen vahvaa painostusta päiväkodilta vähentää vanhemman lapsen päiväkotiaikaa. Se oli ahdistavaa. Mutta koska se tuntui melko yleiseltä käytännöltä, päätimme lyhentää lapsen viikkoa kahdella päivällä. Kotipäivät olivat välillä melko haasteellisia kaikille osapuolille. Oli aivan ihania päiviä. Ja sitten oli niitä päiviä kun en ollut nukkunut yhtään ja esikoinen sai katsella pädiä koko päivän. Tukiverkot tulivat tehokkaaseen käyttöön.

Hoidimme kuopusta hoitojakson lopuksi muutaman kuukauden osapäiväjärjestelyllä, niin että olimme puolison kanssa puoliksi töissä ja puoliksi kotona. Se onnistui, vaikka kaikki olikin aika sekavaa. Huolimatta loistavasta järjestelystä työnantajan kanssa oloni oli riittämätön. Ratkaisua kyllä helpotti, että koti, työpaikat ja päiväkoti ovat kaikki muutaman postinumeron sisällä. Se mahdollisti jouston joka suuntaan.

Kaiken kaikkiaan lasten kanssa kotona olo perhevapailla on mielenkiintoista aikaa ihmisen elämässä. Tuntuisi erikoiselta, että sen saisi kokea vain toinen vanhemmista.

Ja alun kommentteihin olisin halunnut sanoa: Vaikka mieleni olisikin muuttunut, sillä ei ole merkitystä. Isällä on yhtäläinen oikeus ja tarve olla lapsensa kanssa, päätökset tehdään yhdessä. On vain hyvä, että useammat kasvattavat lapsiani: koen että se on meidän lapsillemme parasta. Isä ei osallistu, vaan on täysin lastenhoitoon kykenevä henkilö. Ja jos tämä nyt onkin modernia, niin toivon sen huomenna olevan aivan tavallista.

Riikka Kaukoranta on vaikuttamistyön asiantuntija, joka rakastaa sitä, että elämässä on balanssi. Silloin on hyvä, kun on sopivasti kaikkea.

Tärkeä, vaikea äitienpäivä

Ellille

Koulussa oli kivaa! Sai kavereita, seuraa, leppoisaa jutustelua. Oli toisia, saman ikäisiä lapsia, joilla ei ollut koko ajan kiire tai ”tärkeää tekemistä”. Naurettiin, leikittiin, pelattiin.

Lapsen haaste on pärjätä lapsijoukossa. Olisi kiva olla tykätty! Kuusikymmenluvulla olin kuitenkin kummajainen yksinhuoltajan lapsena. Ja vielä isä-yksinhuoltajan. Outo lintu. Selustassa vähemmän aikuisia, vähemmän voimaa ja hoivaa. Aina eväät, tumput, luistimet unohtuneina.

Äitienpäivänä opettaja puhui kauniita sanoja äideistä: miten ihania rakkaat äidit meille ovat ja miten he hoitavat meitä. Alettiin tehdä äitienpäiväkortteja, jokainen sai taitetun puhtaan kartongin. Minulle tuli pala kurkkuun.

Oli siitä ennenkin puhuttu, kaikkien piti se kyllä tietää. Äkkiä sellaiset seikat katoavat toisten lasten mielestä. Kaikilla kahdensanvuotiailla on äiti, lasten kokemuksessa. Itsestään selvä asia. Äiti on maailman keskipiste. Onhan se pakko olla? Mutta että opettajakin ohittaa sen.

Olin ihan hiljaa, kunnes joku havaitsi jumini. Ei minulla ole äitiä, mutisin. Ja ennen kuin opettaja ehtii sanoa mitään, kuuluu luokasta: Miten niin ei ole äitiä? Kaikilla on äiti! Ja niin pilasin koko luokan iloisen tunnelman. Se muuttui kireäksi, ärtyneeksi hämmennykseksi. Tuijotin pulpettia etten näkisi kasvoja ja odotin ensimmäistä ivaa. Ja minä kun niin halusin, että kaikilla olisi hyvä mieli.

Kelle minä tän kortin teen? Enkelille? Haudalle? Isälle? Oikeaa vastausta ei ollut. Mistä minä olisin tiennyt. Tarvitsin apua, enhän voinut tehdä korttia olemattomalle. Olisi kai ollut parasta tehdä niin ja säästää muut hämmennykseltä.

Mun äiti on kuollut, sanoin kuitenkin päättäväisesti. Kauhistuneita, inhon sekaisia ilmeitä, kuten aina. Ne viestivät että olen tyhmä ja tylsä kun puhun tällaisia. Kuka sua sitten muka hoitaa? sanoi joku, ja halusin paeta. Halusin unohtaa koko kahden vuoden takaisen kuoleman, äidin ja enkelit. Haluan olla kuin muut! Olen reipas. Keksin jotain.

Teen kortin Ellille, sanoin. Elli oli sukulaismummeli, joka oli tullut meille auttamaan. Elli sai korttinsa. Seuravana vuonna Elli oli lähtenyt. Sama näytelmä toistui. Jouduin kiemurtelemaan kiperistä ja satuttavista tilanteista yhä uudelleen.

Äitienpäivä on hieno päivä ja tärkeä juhla! Miten nautinkaan omien lasteni kanssa äitienpäivistä ja suloisista korteista. Äidit ovat upeita ja kiitoksensa ansainneet! Ja jos oma opettajani olisi heti alussa puhunut äitienpäivästä, että kiitetään jotakuta rakasta, läheistä, joka meistä huolehtii ja hoivaa, kuten äitiä, minulla ja kaltaisillani olisi ollut helpompaa. Lapsen vastuuksi ei jäisi olla ongelma ja ilonpilaaja, vaan asia olisi tehty normaaliksi.

Aikuiset unohtavat joskus erityislapset ja heidän näkökulmansa. Läheisenpäivä on ihan hyvä ajatus.

Koululaisen vanhemman arki -osa 2

Koululaisen koulunalkutaival on puolessa välissä. Minne ihmeeseen syksy oikein hurahti? Lapsi on puolessa kouluvuodessa oppinut lukuisat määrät uusia asioita, saanut uusia kavereita, oppinut lisää oma-aloitteisuutta ja rohkeutta.

Olenko minä oppinut jotain äitinä ja vanhempana? Aamuinen lapsen suusta tullut totuuden lause: ”Äiti, älä huolehdi liikaa, olen jo koululainen”, on kummitellut koko päivän päässäni. Ainakin olen oppinut siis sen, että lastani en voi enää samalla tavalla ympäröivältä maailmalta suojella ja pumpulia hänen ylleen kääriä, vaikka kuinka niin joskus haluaisinkin.

Pystyn siis antamaan lapselleni rakkautta, kunnioitusta, arvostusta ja tukea, mutta hänen on uskallettava itse alkaa tutustumaan ja löytämään elämässään omaa polkuaan. Minun tulee pyrkiä rohkaisemaan häntä saavuttamaan elämässään monenlaisia kokemuksia. Minun tulee pyrkiä antamaan hänelle turvaa. Minun tulee auttaa häntä ymmärtämään ja kunnioittamaan itseään, monenlaisia ihmisiä ja  erilaisuutta. Minun tulee pyrkiä tukemaan häntä olemaan kiinnostunut ja innostunut uusista asioista ja autettava häntä solmukohdissa. Ja minun on tuettava häntä, että hänellä on uskallusta tuoda maailmassa esiin omia mielipiteitään ja ajatuksiaan, ja uskallusta pitää puoliaan maailman epäoikeudenmukaisuutta vastaan.

Vanhempana olen saanut mahdollisuuden tutustua mielenkiintoiseen uuteen keskustelu- ja käsimerkkimaailmaan ”mineineen” (=minecraftit), ”dappeineen” ja ”oo mikä bränki”- kommentteineen (= pään yllä oleva käsimerkki ja lause jokaikisessä lapsen mielestä huvittavassa ja vitsikkäässä keskustelu- ja vuorovaikutustilanteessa, eli aika usein kun omasta mielestäni jotain fiksua yritän jutella).

Erityisesti olen kuitenkin oppinut, että minun tulee pyrkiä pitämään kivaa fiilistä ja huumoria arjessa yllä, se auttaa monessa solmukohdassa koululaisen kanssa! Varsinkin arkiaamuisin tämä taito on ollut moneen otteeseen tarpeen ja välillä todella hukassakin…

Tässä tuntuu olevan oppia kyllikseen, mutta koulumatkamme nyt siis jatkuu ja koululaisen vanhempana minun oppitieni onkin vasta alkutaipaleella. Tästä on hyvä jatkaa tähän uuteen vuoteen kasvattamaan vanhemmuuden kokemuksia!

Hän haluaakin olla tyttö – kunnioitetaan sitä

Olen sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen äiti. Lapseni täyttää juuri 9-vuotta. Kirjoitan tätä blogia vanhempana, äitinä. Blogissa on tarkoitus tuoda esille tuntemuksiani ja ajatuksiani, joita olen kokenut aiheesta lapseni rinnalla. Suurin syy tämän blogin kirjoittamiseen on tietoisuuden lisääminen. Toivon, että blogista olisi hyötyä samanlaisessa elämän tilanteessa oleville vanhemmille. Toivoisin blogin myös herättävän inhimillistä ymmärrystä asiaa kohtaan ja sitä kautta hyväksymään sukupuoliristiriitaa kokevat lapset samanlaisina ja yhdenvertaisina kuin kaikki muutkin lapset.

Olen huomannut, että nykyhetken lapset ja nuoret ovat paljon avarakatseisempia, kuin aiemmin. Enemmän olen törmännyt aikuisten hämmennykseen ja ikävä kyllä myös suvaitsemattomaan käytökseen. Toivon, että kirjoitukseni auttaisi myös tässä asiassa eli tuomaan ihmisille avointa mieltä kohtamaan jokaisen lapsen ja nuoren juuri sellaisena, kun hän haluaa olla ja kunnioittamaan jokaisen valintaa.

Muistan, että ensimmäisen kerran oman lapseni kohdalla muutin jokseenkin stereotyyppistä ajatteluani, kun lapsemme oli 3-4 –vuotias. Hän toi esille halunsa mm. käyttää koruja, pukeutua pinkkiin, hameisiin ja glitteriin, leikkiä barbeilla. Ajattelin, että mikäpäs siinä. Se mistä hän tykkää, sitä toivetta toteutetaan kotona. Kyllä me hänet vietiin jääkiekkoakin pelaamaan, mutta hyvin nopeasti kävi selväksi, että se ei ollut hänen juttunsa, joten lopetimme käynnin siellä. Myöhemmin hokkarit vaihtuivat lapsen omasta tahdosta kaunareihin.

Olen pyrkinyt tähän asti elämään sen mukaisesti, mitä lapsi itse haluaa tähän asiaan liittyen valita. Lapsen tahtisesti. Kuunnellen, kysellen ja aistien hänen toiveitaan ja sitten toimimaan sen mukaisesti. Tällä linjalla olen myös suunnitellut jatkavani.

♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥♥

Tämä blogi aloittaa uuden sarjan, jossa äiti kertoo ajatuksistaan, tuntemuksistaan ja elämästään vanhempana.

Muistakaa isät!

Minulle jäi hyvin koskettavasti mieleen eräässä koulutuksessa näkemäni brittiläisen miehen haastattelu. Mies oli eronnut lapsensa äidistä lapsen ollessa vielä melko pieni. Kontakti lapseen oli kadonnut kokonaan äidin muuttaessa toisen miehen kanssa yhteen toiselle paikkakunnalle. Kun mieheltä kysyttiin, miten lapsi reagoi eroon isästään, mies selitti, että kontaktin päättyminen oli varmasti lapsen parhaaksi. Lapsi sai uuden perheen, hän olisi ollut tässä yhtälössä vain sekoittamassa pakkaa. Kun mieheltä kysyttiin, mitä hän menetti itse, kun ei enää ollut lapsensa elämässä, mies purskahti lohduttomiin kyyneliin. Menetys oli ollut miehelle valtava, mutta hän oli vähätellyt omassa mielessään omaa merkitystään lapselle. Mies oli häipynyt takavasemmalle ajatellen tekevänsä lapselleen palveluksen. Tällä tarinalla oli onnellinen loppu. Miehen isoksi kasvanut poika oli nähnyt haastattelun televisiossa ja ottanut pitkän eron jälkeen yhteyttä isäänsä.

Suomessakin on paljon isiä, jotka eron yhteydessä menettävät osittain tai kokonaan kontaktin lapsiinsa. Lapsen oikeus molempiin vanhempiin tai isän oikeus olla lastensa elämässä ei vieläkään toteudu tasavertaisesti. Yhä on niin, että erotilanteessa suurimmalta osin lapset jäävät äidille. Kuten brittiläisen miehen tarinassa, joskus isät itse saattavat pienentää omaa merkitystään lapselle, passivoituvat ja katoavat. Toisaalta äidit saattavat joskus uuden elämänsä ja rakkautensa kynnyksellä unohtaa tukea lasten ja isän suhdetta. Saattaa olla, että äidit ajattelevat uuden elämän paikkaavan isän puutteen. Isän merkitystä lapsen kehitykselle vähätellään. Perusteettomasti, kun katsoo mitä tutkimukset asiasta kertovat.

Isän merkitys lapsen elämässä näkyy jo seuratessa pieniä vauvoja. On havaittu, että ne vauvat, joiden isät ovat aktiivisesti mukana lapsensa arjessa, ovat turvallisesti kiinnittyneempiä, luottavat itseensä ja tutkivat ympäristöään aktiivisemmin kuin ne vauvat, joiden isät eivät osallistu hoitoon. Kun he kasvavat isommiksi, heillä on myös paremmat sosiaaliset taidot. Isän merkitys ei ylety vain lapsen kykyyn muodostaa sosiaalisia suhteita, vaan näkyy myös akateemisissa taidoissa. On havaittu, että lapset, joiden isät ovat runsaasti mukana lapsen elämässä ja välittävät heistä, menestyvät koulussa paremmin isäänsä vähemmän tapaaviin verrattuna. Tämä vaikutus näkyy jopa varhaisaikuisuuteen saakka. Nämä tulokset kertovat siitä, että lapsi hyötyy siitä, että hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa.

Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi kokee tulleensa toisen vanhemman hylkäämäksi? Sosiaalipsykologi Ronald Rohnerin (2012) tutkimusprojektissa selvitettiin, minkälaista hyväksyntää aikuiset muistivat saaneensa lapsena vanhemmiltaan. Tässä metatutkimuksessa oli mukana 36 eri tutkimusta ja yli 10 000 vastaajaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että jos lapsi koki itsensä torjutuksi toisen tai molempien vanhempien taholta, sillä oli vaikutuksia aikuisuuteen. Torjutuksi itsensä kokeneet lapset kokivat aikuisuudessa ahdistusta, epävarmuutta ja heillä oli vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin. Jos lapsi koki torjuntaa vain toiselta vanhemmalta, oli isän torjunnalla tuhoisammat vaikutukset lapsen kehitykseen. Tutkijat pohtivat tämän johtuvan mahdollisesti siitä, että lapset ja nuoret kiinnittävät enemmän huomiota siihen vanhempaan, joilla on eniten vaikutusvaltaa perheessä ja ovat herkempiä tämän hyväksynnälle.

Vaikka isien merkitys näin tutkimuksellisestikin on todettu, tilastoissa tämä ei näy. Suurin osa vanhemmista Suomessa (90 %) päätyvät yhteishuoltoon, mutta lapsista 82 prosenttia asuu pääosin äidin kanssa. Surullista on, että 90 prosenttia isistä haluaisi osallistua enemmän lapsensa elämään. Tämä kertoo siitä, että halua aktiivisempaan osallistumiseen olisi, mutta monet isät tyytyvät viikonloppuisyyteen. Äideillä on yhä etuoikeus lapsiin. Joskus tämä valta näkyy siinä, että isän ja lapsen yhteyttä sabotoidaan aktiivisesti vieraannuttamalla. Tällaisissa tilanteissa on yleensä taustalla kipeä, työstämätön ero tai äidin mielenterveysongelmat. Nämä ovat vaikeita tilanteita, joissa isät jäävät liian usein ilman tukea. Eerolan ja Mykkäsen (2014) kirjassa isien haastatteluissa tuli esiin, että isät hakevat eniten tukea vanhemmuuteensa omilta vanhemmiltaan tai sukulaisilta. Viranomaistahojen puoleen käännytään vain todella vaikeissa tilanteissa.

Isien asemaa erotilanteissa parantaisi isien aktiivisempi osallistuminen lapsien hoitoon lasten ollessa pieniä. Isien jääminen hoitovapaalle on Suomessa yhä melko harvinaista. Tilastoista tiedetään myös se, että pienten lasten isät tekevät kaikista työikäisistä kaikkein eniten töitä. Eron kohdatessa saattaakin olla niin, että isän suhde lapsiin ei ole niin läheinen kuin äidin. Yleensä lasten jäämistä äidille perustellaankin sillä, että liian pitkä ero ensisijaisesta kiintymyksen kohteesta, äidistä, on lapsille haitallista.

Olisi tärkeää, että tässä äitien maailmassa myös isät voisivat kokea olevansa korvaamattomia. Lastensa elämästä putoavat isät tarvitsisivat tukea ja arvostusta, jotta kykenisivät näkemään oman arvonsa lapsille. Oman arvon tunnistaminen isänä auttaisi pitämään esimerkiksi erotilanteessa kiinni suhteesta lapsiin.

Lue lisää:

 

 

Riittävä äiti

Äitienpäivä lähestyy ja mediassa pohditaan, minkälainen on oikeaa äitiyttä. Pohdin teemaa ja jään jumiin ajatukseen: Voisiko olla niin, että riittävä äitiys on riittävää? Se että äitiydessäni olen se, kuka olen?

Joskus toimeliaampi, joskus lievästi sanottuna vähemmän toimelias. Välillä muistini toimii kuin partaveitsi, välillä muistutukset ja post it laput täyttävät jääkaapin oven ja päiväkodin reppuun unohtuu pakata tarvittavat lapsen tavarat. Tiskipöytä saattaa välillä notkua astioista ja pyykkikori ajoittain pursuilee, mutta pyrin keskittymään asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haluan lapseni minut, äitinsä, muistavan, kun häneltä myöhemmin kysytään minkälainen äiti sinulla oli.

Kannan vastuun ja huolehdin lapsestani, antaen hänen kasvaa omana itsenään juuri sellaiseksi kuin hän on. Pyrin pitämään huolta myös itsestäni, sillä tätä kautta jaksan huolehtia myös läheisistäni. En ota paineita naistenlehtien naiskuvavaatimuksista, vaan oleellista on, että riitän itselleni mukiin menevänä ja arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Pyrin vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa erilaisuuden kunnioittamiseen ja pyrin kohtelemaan ihmisiä arvostavasti.

En pyri tekemään lapsen syntymäpäiväkakkuun spidermanin hahmoa, kun minusta ei kertakaikkiaan ole siihen, mutta arvostan heitä, jotka kykenevät moisiin mestarisuorituksiin. En myöskään vaadi lapseltani täydellistä äitienpäiväkorttia itselleni, mutta toki ilahdun, mikäli minua muistetaan.

Minulle oleellista äitinä on, että huomioin lapseni joka päivä, annan hänelle tilaa tulla kuulluksi ja ilmaista itseään ja mielipiteensä, hulluttelen yhdessä hänen kanssaan ja olen kiinnostunut hänen maailmastaan samalla kun hoivaan ja annan hänelle turvaa. Voisiko olla niin että minunlaiseni äitiys onkin oikeanlaista ja riittävää, juuri minulle äitinä ja lapselleni?

Hyvää ja riittävää äitienpäivää kaikille äideille!

Mielikuvitusystävät

#mannankanssa

mannankanssa2Oltiin Mannan kanssa iltapalalla, kun hän kertoi yllättävän uutisen. Hänellä on uusi serkku, Salla. Salla aikoo tulla aika usein käymään meillä.

Perheessämme ovat vierailleet usein myös Ella ja Anna. Tutustuin Ellaan ensimmäisen kerran pitkällä mökkimatkalla. Isoveli ja -sisko jäivät sillä kertaa kaupunkiin, ja kuopuksen viihdyttäminen oli työn ja tuskan takana.

Jossain vaiheessa matkaa aloin ihmetellä, kenen kanssa lapsi juttelee takapenkillä. Kuvailee maisemia, vastaa kuulumattomiin kysymyksiin, nauraa äänettömille vitseille.

Ella piti Mannalle seuraa koko mökkiviikonlopun ajan. Hiekkaleikeissä teekupit katettiin kahdelle. Sisällä ei saanut istua tietylle tuolille, ettei vahingossa rusentaisi uutta ystävää. Itse asiassa pikkusiskoa, lapsi keksi. – Ella on mun yksivuotias pikkusisko! Ja sillä on isosisko Anna, joka myös on mun pikkusisko! Mutta niillä on eri vanhemmat! Anna on kohta kolme! Posket paloivat innosta.

Mietin, tikahtuuko tuo nyt tähän vallan, ja pitääkö minun lähteä leikkiin mukaan vai toitottaa reaalimaailman lainalaisuuksia. Ei ollut minusta toitottajaksi, ei kohonnut etusormi. Niin leppoisasti sujui reissu Ellan avustuksella.

Lapsen mielikuvitusystävä sai minut miettimään, miten on omien ystävyyssuhteitteni laita. Onko minulla enää ruuhkavuosien jäljiltä ystäviä, joita tavata in real life? En käy enää teatterissa tai leffassa kavereiden kanssa. Lasketaanko puoliso ystäväksi? Lasketaanko lounastreffit kavereiden kanssa muutaman kerran vuodessa? Ovatko Facebook-ystävät aikuisen mielikuvitusystäviä vai todellista sosiaalista elämää? Tukeeko aktiivinen some-elämä eristäytymistä vai sosiaalisuutta? Eli olenko yksin vai kavereiden ympäröimä, kun jutustelen netissä?

Ajan myötä Ellan kanssa alkoi tulla riitoja. Joskus Ella heittäytyi pikkuvauvaksi ja itki ja itki. Ellasta tuli kätevä syntipukki. Kuiski korvaan: Älä pese hampaita, älä suostu aamuisin mihinkään, juokse piiloon kun äiti hakee päiväkodista, ota äidin tavara ja piilota se kenkään, karju niille, kerro kakkavitsit ruokapöydässä, kaada lautanen, unohda nukkumaanmeno. #känkkäränkkäsoirepeatilla

Ei ollutkaan suuri yllätys, kun lapsi kertoi, ettei Ella käy meillä enää nyt kun Salla-serkku on tullut mukaan kuvioihin.
– Eikö? Miksi ei?
– Sen vanhemmat ei päästä sitä enää meille. Kun tää on niin kaukana.
– Harmittaako se sua?
– Ei. Sallalla on värjätty tukka, koska Salla on jo iso tyttö.

Saa nähdä, minkälaisiin vesiin sukellamme Sallan seurassa. Nykyään meillä asuu myös Pomo. Pomo on melko harkitseva. Manna tottelee Pomoa. Meidän vanhempien kannattaakin käydä Pomon juttusilla. Toivo elää, että hurlumhei-vuosien jälkeen sääntöjen noudattaminen nousisi nyt uuteen arvoon.

Olo on myös haikea. Vastahan se syntyi, kohta jo värjää tukkaa. Miten nopeasti haihtuvatkaan hauraan aurinkoiset lapsuuspäivät. Suljen silmät, näen järven välkkeen, tunnen karhean hiekan jalkapohjia vasten, kuulen linnut koivupuissa, moottoriveneet ulapalla ja lasten ilonkiljahdukset aitan edustalla. Vaikka Manna porhaltaa täyttä vauhtia eteenpäin, minä pysähdyn aina välillä ikävöimään ja kiittämään pientä Ella-ystävää.


#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Pikkujoulut – Viisikko pulassa!

#mannankanssa

Päätettiin Mannan kanssa järjestää minipikkujoulut. Sellaiset, joiden yläikäraja on 6 vuotta. Ja joissa pidetään hauskaa.

20161204_130414Siispä tuumasta toimeen. Laadimme laajan ja kattavan neljän hengen kutsulistan ja lähetimme kutsut perille nykyaikaisesti mobiiliviestinnän keinoin. Emme askarrelleet kutsukortteja, ettei kenellekään sellaiselle mini-ihmiselle, jota emme kutsuneet, tulisi päiväkodissa paha mieli.

Seuraavaksi suunnittelimme monipuolisen ja runsaan menun. Mitäs suolaista siellä pikkujouluissa voisi tarjota? Manna ehdotti sipsejä. Menu alkoi hahmottua. Sipsien lisäksi tarvittaisiin jotakin makeaa. Leivotaan piparkakkuja tietenkin senkin höpsö, Manna lähes karjaisi. Näin päätettiin. Ostin marketista valmistursokkeita, valkoista, vihreää ja vaaleanpunaista.

Entä voisimmeko tehdä yhdessä vieraiden kanssa joulukortteja ja viedä niitä päiväkotikavereille ja sukulaisille? Ehdotus hyväksyttiin. Käväisin askartelupuodissa ostamassa korttipohjat ja huopakangasta. Helppo homma. Iloisesti kohti pikkujouluiltaa.

Vaan ei matkaa ilman mutkaa. Ensin iski jouluflunssa, sitten toinen jouluflunssa. Vai olivatko ne kaikki sitä samaa tänä syksynä riehunutta. Isosiskolla ja isoveljellä oli päivisin kokeita ja iltaisin harrastusmenoja. Töissä oli pitkiä päiviä, kotona kaikki olivat väsyneitä ja kireitä. Pimeys laskeutui, ja aamuisin oli lähes mahdotonta kampeutua ylös sängystä. Mieleen hiipi ajatus luovuttamisesta. Viisikko pulassa!

Otin Mannan kainaloon ja olin juuri kertomassa, että pikkujoulut on peruttu, koska äiti on rikki poikki, kaikki muut kipeitä eikä mistään tule mitään. Mutta Manna ehti puhua ensin; höpöttää siitä, miten kivaa tulee, miten kaikki jo odottavat minipikkujouluja, miten hän aikoo kuorruttaa piparkakku-ukoille peppuja *räkänauru* ja näyttää oman huoneen lelut kavereille.

Kun Tärkeä Päivä koitti, ne tupsahtivat sisään punaposkisina kuin satujen tontut. Iloiset ja innokkaat touhuajat. Joululevy soimaan, tonttulakki päähän, essu vyötäisille ja – rip rap tip tap – leivontahommiin! Nuo valloittavat pienet ihmiset ja joulumielemme pelastajat upottivat kätensä taikinaan ja mussuttivat huippuleipureiden tapaan ison osan siitä raakana, lainasivat kohteliaasti kuorrutetta kaverillekin. Leikkasivat, liimasivat, raksuttivat tyytyväisinä sipsejä. Kodissamme oli yhtäkkiä kaikki hyvän fiiliksen ainekset: leikkiä, sotkua ja naurua.

20161204_125833

20161204_141321

Illan päätteeksi lösähdin sohvalle ja kirjoitin kännykän memoon kolmen kohdan muistilistan itselleni: Kuuntele lasta. Pidä kiinni sovituista asioista. Kohtaaminen kannattaa. Näillä mennään kohti joulua ja sen yli.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Joulupukin terveiset: Lapsille ja vanhemmille aikaa olla yhdessä

joulupukki-vilkuttaa-reessa

Joulupukki toivottaa kaikille perheille oikein hyvää Joulun aikaa.

Olen vuosien ja vuosikymmenten aikana tavannut lukemattoman määrän eri kokoisia ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä ja perheenjäseniä, jotka ovat tulleet tervehtimään minua talooni Joulupukin Pajakylässä.

Olen oppinut näiltä vierailta paljon. Usein koen, että opin enimmäkseen lapsilta. Tämä johtuu tietysti siitä, että juttelen enemmän lasten kuin aikuisten kanssa. Mutta lasten ilmeet ja äänensävyt puheessa kertovat paljon siitä miltä heistä tuntuu; ovatko he iloisia, onnellisia tai innoissaan.

Hyvin usein lapset ovat tulleet luokseni toisen vanhemman kanssa. Keskustelussa on käynyt ilmi, että toisella vanhemmalla on työreissu Rovaniemelle ja on päätetty ottaa lapsi/lapset mukaan ja tehdä heille ja toiselle vanhemmalle mukava lomapäivä. Hyvä ajatus.

Kävin Japanissa muutama viikko sitten. Eräs vierailun isännistä oli elintarviketeollisuusalan yritys. Se tuki useita vammaisten työpajoja ja hoito- ja päiväkoteja, joissa minulla oli suuri ilo vierailla. Vierailin myöskin päiväkodissa, joka oli yrityksen pääasiallisen toimitalon vieressä. Se päiväkoti oli yrityksen työntekijöiden lapsille. Erään lapsen isä oli juuri hakemassa lasta hoidosta ja juttelin hänen kanssaan hetken. Isä oli erittäin tyytyväinen, koska lapsen hoitoon tuominen oli niin vaivatonta.

Työn ja perheen yhteensovittaminen ei varmasti ole aina helppoa mutta se on mielestäni asia, jonka eteen kannattaa toimia aktiivisesti. Sen onnistuessa siinä on vain voittajia.  Enemmän aikaa lapsille ja läsnäolon lisääntyminen on henkinen investointi joka kantaa runsasta hedelmää hyvin kauas tulevaisuuteen.

Toivotan kaikille perheille oikein Hyvää Joulun aikaa. Olkoon se täynnä rakkautta ja hyvää ja rauhallista yhdessäoloa.

Rakkain terveisin
Joulupukki