Muistakaa isät!

Minulle jäi hyvin koskettavasti mieleen eräässä koulutuksessa näkemäni brittiläisen miehen haastattelu. Mies oli eronnut lapsensa äidistä lapsen ollessa vielä melko pieni. Kontakti lapseen oli kadonnut kokonaan äidin muuttaessa toisen miehen kanssa yhteen toiselle paikkakunnalle. Kun mieheltä kysyttiin, miten lapsi reagoi eroon isästään, mies selitti, että kontaktin päättyminen oli varmasti lapsen parhaaksi. Lapsi sai uuden perheen, hän olisi ollut tässä yhtälössä vain sekoittamassa pakkaa. Kun mieheltä kysyttiin, mitä hän menetti itse, kun ei enää ollut lapsensa elämässä, mies purskahti lohduttomiin kyyneliin. Menetys oli ollut miehelle valtava, mutta hän oli vähätellyt omassa mielessään omaa merkitystään lapselle. Mies oli häipynyt takavasemmalle ajatellen tekevänsä lapselleen palveluksen. Tällä tarinalla oli onnellinen loppu. Miehen isoksi kasvanut poika oli nähnyt haastattelun televisiossa ja ottanut pitkän eron jälkeen yhteyttä isäänsä.

Suomessakin on paljon isiä, jotka eron yhteydessä menettävät osittain tai kokonaan kontaktin lapsiinsa. Lapsen oikeus molempiin vanhempiin tai isän oikeus olla lastensa elämässä ei vieläkään toteudu tasavertaisesti. Yhä on niin, että erotilanteessa suurimmalta osin lapset jäävät äidille. Kuten brittiläisen miehen tarinassa, joskus isät itse saattavat pienentää omaa merkitystään lapselle, passivoituvat ja katoavat. Toisaalta äidit saattavat joskus uuden elämänsä ja rakkautensa kynnyksellä unohtaa tukea lasten ja isän suhdetta. Saattaa olla, että äidit ajattelevat uuden elämän paikkaavan isän puutteen. Isän merkitystä lapsen kehitykselle vähätellään. Perusteettomasti, kun katsoo mitä tutkimukset asiasta kertovat.

Isän merkitys lapsen elämässä näkyy jo seuratessa pieniä vauvoja. On havaittu, että ne vauvat, joiden isät ovat aktiivisesti mukana lapsensa arjessa, ovat turvallisesti kiinnittyneempiä, luottavat itseensä ja tutkivat ympäristöään aktiivisemmin kuin ne vauvat, joiden isät eivät osallistu hoitoon. Kun he kasvavat isommiksi, heillä on myös paremmat sosiaaliset taidot. Isän merkitys ei ylety vain lapsen kykyyn muodostaa sosiaalisia suhteita, vaan näkyy myös akateemisissa taidoissa. On havaittu, että lapset, joiden isät ovat runsaasti mukana lapsen elämässä ja välittävät heistä, menestyvät koulussa paremmin isäänsä vähemmän tapaaviin verrattuna. Tämä vaikutus näkyy jopa varhaisaikuisuuteen saakka. Nämä tulokset kertovat siitä, että lapsi hyötyy siitä, että hänellä on kaksi rakastavaa vanhempaa.

Mitä sitten tapahtuu, jos lapsi kokee tulleensa toisen vanhemman hylkäämäksi? Sosiaalipsykologi Ronald Rohnerin (2012) tutkimusprojektissa selvitettiin, minkälaista hyväksyntää aikuiset muistivat saaneensa lapsena vanhemmiltaan. Tässä metatutkimuksessa oli mukana 36 eri tutkimusta ja yli 10 000 vastaajaa. Tutkimuksessa kävi ilmi, että jos lapsi koki itsensä torjutuksi toisen tai molempien vanhempien taholta, sillä oli vaikutuksia aikuisuuteen. Torjutuksi itsensä kokeneet lapset kokivat aikuisuudessa ahdistusta, epävarmuutta ja heillä oli vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin. Jos lapsi koki torjuntaa vain toiselta vanhemmalta, oli isän torjunnalla tuhoisammat vaikutukset lapsen kehitykseen. Tutkijat pohtivat tämän johtuvan mahdollisesti siitä, että lapset ja nuoret kiinnittävät enemmän huomiota siihen vanhempaan, joilla on eniten vaikutusvaltaa perheessä ja ovat herkempiä tämän hyväksynnälle.

Vaikka isien merkitys näin tutkimuksellisestikin on todettu, tilastoissa tämä ei näy. Suurin osa vanhemmista Suomessa (90 %) päätyvät yhteishuoltoon, mutta lapsista 82 prosenttia asuu pääosin äidin kanssa. Surullista on, että 90 prosenttia isistä haluaisi osallistua enemmän lapsensa elämään. Tämä kertoo siitä, että halua aktiivisempaan osallistumiseen olisi, mutta monet isät tyytyvät viikonloppuisyyteen. Äideillä on yhä etuoikeus lapsiin. Joskus tämä valta näkyy siinä, että isän ja lapsen yhteyttä sabotoidaan aktiivisesti vieraannuttamalla. Tällaisissa tilanteissa on yleensä taustalla kipeä, työstämätön ero tai äidin mielenterveysongelmat. Nämä ovat vaikeita tilanteita, joissa isät jäävät liian usein ilman tukea. Eerolan ja Mykkäsen (2014) kirjassa isien haastatteluissa tuli esiin, että isät hakevat eniten tukea vanhemmuuteensa omilta vanhemmiltaan tai sukulaisilta. Viranomaistahojen puoleen käännytään vain todella vaikeissa tilanteissa.

Isien asemaa erotilanteissa parantaisi isien aktiivisempi osallistuminen lapsien hoitoon lasten ollessa pieniä. Isien jääminen hoitovapaalle on Suomessa yhä melko harvinaista. Tilastoista tiedetään myös se, että pienten lasten isät tekevät kaikista työikäisistä kaikkein eniten töitä. Eron kohdatessa saattaakin olla niin, että isän suhde lapsiin ei ole niin läheinen kuin äidin. Yleensä lasten jäämistä äidille perustellaankin sillä, että liian pitkä ero ensisijaisesta kiintymyksen kohteesta, äidistä, on lapsille haitallista.

Olisi tärkeää, että tässä äitien maailmassa myös isät voisivat kokea olevansa korvaamattomia. Lastensa elämästä putoavat isät tarvitsisivat tukea ja arvostusta, jotta kykenisivät näkemään oman arvonsa lapsille. Oman arvon tunnistaminen isänä auttaisi pitämään esimerkiksi erotilanteessa kiinni suhteesta lapsiin.

Lue lisää:

 

 

Riittävä äiti

Äitienpäivä lähestyy ja mediassa pohditaan, minkälainen on oikeaa äitiyttä. Pohdin teemaa ja jään jumiin ajatukseen: Voisiko olla niin, että riittävä äitiys on riittävää? Se että äitiydessäni olen se, kuka olen?

Joskus toimeliaampi, joskus lievästi sanottuna vähemmän toimelias. Välillä muistini toimii kuin partaveitsi, välillä muistutukset ja post it laput täyttävät jääkaapin oven ja päiväkodin reppuun unohtuu pakata tarvittavat lapsen tavarat. Tiskipöytä saattaa välillä notkua astioista ja pyykkikori ajoittain pursuilee, mutta pyrin keskittymään asioihin, jotka ovat minulle tärkeitä ja joista haluan lapseni minut, äitinsä, muistavan, kun häneltä myöhemmin kysytään minkälainen äiti sinulla oli.

Kannan vastuun ja huolehdin lapsestani, antaen hänen kasvaa omana itsenään juuri sellaiseksi kuin hän on. Pyrin pitämään huolta myös itsestäni, sillä tätä kautta jaksan huolehtia myös läheisistäni. En ota paineita naistenlehtien naiskuvavaatimuksista, vaan oleellista on, että riitän itselleni mukiin menevänä ja arvostan itseäni sellaisena kuin olen. Pyrin vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa erilaisuuden kunnioittamiseen ja pyrin kohtelemaan ihmisiä arvostavasti.

En pyri tekemään lapsen syntymäpäiväkakkuun spidermanin hahmoa, kun minusta ei kertakaikkiaan ole siihen, mutta arvostan heitä, jotka kykenevät moisiin mestarisuorituksiin. En myöskään vaadi lapseltani täydellistä äitienpäiväkorttia itselleni, mutta toki ilahdun, mikäli minua muistetaan.

Minulle oleellista äitinä on, että huomioin lapseni joka päivä, annan hänelle tilaa tulla kuulluksi ja ilmaista itseään ja mielipiteensä, hulluttelen yhdessä hänen kanssaan ja olen kiinnostunut hänen maailmastaan samalla kun hoivaan ja annan hänelle turvaa. Voisiko olla niin että minunlaiseni äitiys onkin oikeanlaista ja riittävää, juuri minulle äitinä ja lapselleni?

Hyvää ja riittävää äitienpäivää kaikille äideille!

Mielikuvitusystävät

#mannankanssa

mannankanssa2Oltiin Mannan kanssa iltapalalla, kun hän kertoi yllättävän uutisen. Hänellä on uusi serkku, Salla. Salla aikoo tulla aika usein käymään meillä.

Perheessämme ovat vierailleet usein myös Ella ja Anna. Tutustuin Ellaan ensimmäisen kerran pitkällä mökkimatkalla. Isoveli ja -sisko jäivät sillä kertaa kaupunkiin, ja kuopuksen viihdyttäminen oli työn ja tuskan takana.

Jossain vaiheessa matkaa aloin ihmetellä, kenen kanssa lapsi juttelee takapenkillä. Kuvailee maisemia, vastaa kuulumattomiin kysymyksiin, nauraa äänettömille vitseille.

Ella piti Mannalle seuraa koko mökkiviikonlopun ajan. Hiekkaleikeissä teekupit katettiin kahdelle. Sisällä ei saanut istua tietylle tuolille, ettei vahingossa rusentaisi uutta ystävää. Itse asiassa pikkusiskoa, lapsi keksi. – Ella on mun yksivuotias pikkusisko! Ja sillä on isosisko Anna, joka myös on mun pikkusisko! Mutta niillä on eri vanhemmat! Anna on kohta kolme! Posket paloivat innosta.

Mietin, tikahtuuko tuo nyt tähän vallan, ja pitääkö minun lähteä leikkiin mukaan vai toitottaa reaalimaailman lainalaisuuksia. Ei ollut minusta toitottajaksi, ei kohonnut etusormi. Niin leppoisasti sujui reissu Ellan avustuksella.

Lapsen mielikuvitusystävä sai minut miettimään, miten on omien ystävyyssuhteitteni laita. Onko minulla enää ruuhkavuosien jäljiltä ystäviä, joita tavata in real life? En käy enää teatterissa tai leffassa kavereiden kanssa. Lasketaanko puoliso ystäväksi? Lasketaanko lounastreffit kavereiden kanssa muutaman kerran vuodessa? Ovatko Facebook-ystävät aikuisen mielikuvitusystäviä vai todellista sosiaalista elämää? Tukeeko aktiivinen some-elämä eristäytymistä vai sosiaalisuutta? Eli olenko yksin vai kavereiden ympäröimä, kun jutustelen netissä?

Ajan myötä Ellan kanssa alkoi tulla riitoja. Joskus Ella heittäytyi pikkuvauvaksi ja itki ja itki. Ellasta tuli kätevä syntipukki. Kuiski korvaan: Älä pese hampaita, älä suostu aamuisin mihinkään, juokse piiloon kun äiti hakee päiväkodista, ota äidin tavara ja piilota se kenkään, karju niille, kerro kakkavitsit ruokapöydässä, kaada lautanen, unohda nukkumaanmeno. #känkkäränkkäsoirepeatilla

Ei ollutkaan suuri yllätys, kun lapsi kertoi, ettei Ella käy meillä enää nyt kun Salla-serkku on tullut mukaan kuvioihin.
– Eikö? Miksi ei?
– Sen vanhemmat ei päästä sitä enää meille. Kun tää on niin kaukana.
– Harmittaako se sua?
– Ei. Sallalla on värjätty tukka, koska Salla on jo iso tyttö.

Saa nähdä, minkälaisiin vesiin sukellamme Sallan seurassa. Nykyään meillä asuu myös Pomo. Pomo on melko harkitseva. Manna tottelee Pomoa. Meidän vanhempien kannattaakin käydä Pomon juttusilla. Toivo elää, että hurlumhei-vuosien jälkeen sääntöjen noudattaminen nousisi nyt uuteen arvoon.

Olo on myös haikea. Vastahan se syntyi, kohta jo värjää tukkaa. Miten nopeasti haihtuvatkaan hauraan aurinkoiset lapsuuspäivät. Suljen silmät, näen järven välkkeen, tunnen karhean hiekan jalkapohjia vasten, kuulen linnut koivupuissa, moottoriveneet ulapalla ja lasten ilonkiljahdukset aitan edustalla. Vaikka Manna porhaltaa täyttä vauhtia eteenpäin, minä pysähdyn aina välillä ikävöimään ja kiittämään pientä Ella-ystävää.


#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Pikkujoulut – Viisikko pulassa!

#mannankanssa

Päätettiin Mannan kanssa järjestää minipikkujoulut. Sellaiset, joiden yläikäraja on 6 vuotta. Ja joissa pidetään hauskaa.

20161204_130414Siispä tuumasta toimeen. Laadimme laajan ja kattavan neljän hengen kutsulistan ja lähetimme kutsut perille nykyaikaisesti mobiiliviestinnän keinoin. Emme askarrelleet kutsukortteja, ettei kenellekään sellaiselle mini-ihmiselle, jota emme kutsuneet, tulisi päiväkodissa paha mieli.

Seuraavaksi suunnittelimme monipuolisen ja runsaan menun. Mitäs suolaista siellä pikkujouluissa voisi tarjota? Manna ehdotti sipsejä. Menu alkoi hahmottua. Sipsien lisäksi tarvittaisiin jotakin makeaa. Leivotaan piparkakkuja tietenkin senkin höpsö, Manna lähes karjaisi. Näin päätettiin. Ostin marketista valmistursokkeita, valkoista, vihreää ja vaaleanpunaista.

Entä voisimmeko tehdä yhdessä vieraiden kanssa joulukortteja ja viedä niitä päiväkotikavereille ja sukulaisille? Ehdotus hyväksyttiin. Käväisin askartelupuodissa ostamassa korttipohjat ja huopakangasta. Helppo homma. Iloisesti kohti pikkujouluiltaa.

Vaan ei matkaa ilman mutkaa. Ensin iski jouluflunssa, sitten toinen jouluflunssa. Vai olivatko ne kaikki sitä samaa tänä syksynä riehunutta. Isosiskolla ja isoveljellä oli päivisin kokeita ja iltaisin harrastusmenoja. Töissä oli pitkiä päiviä, kotona kaikki olivat väsyneitä ja kireitä. Pimeys laskeutui, ja aamuisin oli lähes mahdotonta kampeutua ylös sängystä. Mieleen hiipi ajatus luovuttamisesta. Viisikko pulassa!

Otin Mannan kainaloon ja olin juuri kertomassa, että pikkujoulut on peruttu, koska äiti on rikki poikki, kaikki muut kipeitä eikä mistään tule mitään. Mutta Manna ehti puhua ensin; höpöttää siitä, miten kivaa tulee, miten kaikki jo odottavat minipikkujouluja, miten hän aikoo kuorruttaa piparkakku-ukoille peppuja *räkänauru* ja näyttää oman huoneen lelut kavereille.

Kun Tärkeä Päivä koitti, ne tupsahtivat sisään punaposkisina kuin satujen tontut. Iloiset ja innokkaat touhuajat. Joululevy soimaan, tonttulakki päähän, essu vyötäisille ja – rip rap tip tap – leivontahommiin! Nuo valloittavat pienet ihmiset ja joulumielemme pelastajat upottivat kätensä taikinaan ja mussuttivat huippuleipureiden tapaan ison osan siitä raakana, lainasivat kohteliaasti kuorrutetta kaverillekin. Leikkasivat, liimasivat, raksuttivat tyytyväisinä sipsejä. Kodissamme oli yhtäkkiä kaikki hyvän fiiliksen ainekset: leikkiä, sotkua ja naurua.

20161204_125833

20161204_141321

Illan päätteeksi lösähdin sohvalle ja kirjoitin kännykän memoon kolmen kohdan muistilistan itselleni: Kuuntele lasta. Pidä kiinni sovituista asioista. Kohtaaminen kannattaa. Näillä mennään kohti joulua ja sen yli.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Joulupukin terveiset: Lapsille ja vanhemmille aikaa olla yhdessä

joulupukki-vilkuttaa-reessa

Joulupukki toivottaa kaikille perheille oikein hyvää Joulun aikaa.

Olen vuosien ja vuosikymmenten aikana tavannut lukemattoman määrän eri kokoisia ja erilaisissa elämäntilanteissa olevia perheitä ja perheenjäseniä, jotka ovat tulleet tervehtimään minua talooni Joulupukin Pajakylässä.

Olen oppinut näiltä vierailta paljon. Usein koen, että opin enimmäkseen lapsilta. Tämä johtuu tietysti siitä, että juttelen enemmän lasten kuin aikuisten kanssa. Mutta lasten ilmeet ja äänensävyt puheessa kertovat paljon siitä miltä heistä tuntuu; ovatko he iloisia, onnellisia tai innoissaan.

Hyvin usein lapset ovat tulleet luokseni toisen vanhemman kanssa. Keskustelussa on käynyt ilmi, että toisella vanhemmalla on työreissu Rovaniemelle ja on päätetty ottaa lapsi/lapset mukaan ja tehdä heille ja toiselle vanhemmalle mukava lomapäivä. Hyvä ajatus.

Kävin Japanissa muutama viikko sitten. Eräs vierailun isännistä oli elintarviketeollisuusalan yritys. Se tuki useita vammaisten työpajoja ja hoito- ja päiväkoteja, joissa minulla oli suuri ilo vierailla. Vierailin myöskin päiväkodissa, joka oli yrityksen pääasiallisen toimitalon vieressä. Se päiväkoti oli yrityksen työntekijöiden lapsille. Erään lapsen isä oli juuri hakemassa lasta hoidosta ja juttelin hänen kanssaan hetken. Isä oli erittäin tyytyväinen, koska lapsen hoitoon tuominen oli niin vaivatonta.

Työn ja perheen yhteensovittaminen ei varmasti ole aina helppoa mutta se on mielestäni asia, jonka eteen kannattaa toimia aktiivisesti. Sen onnistuessa siinä on vain voittajia.  Enemmän aikaa lapsille ja läsnäolon lisääntyminen on henkinen investointi joka kantaa runsasta hedelmää hyvin kauas tulevaisuuteen.

Toivotan kaikille perheille oikein Hyvää Joulun aikaa. Olkoon se täynnä rakkautta ja hyvää ja rauhallista yhdessäoloa.

Rakkain terveisin
Joulupukki

Kuoleman kysymysten äärellä

#mannankanssa

20160930_181317Oltiin Mannan kanssa laskemassa läheisen ihmisen uurnaa hautaan. Manna seisoi ringissä hiljaisena ja vakavana. Olin odottanut pientä hyppelehtimistä ja häiriköintiä, kovaäänisiä Milloin syödään -kysymyksiä, pitkästymistä. Mutta ei. Siinä seistä tökötti paksussa talvihaalarissaan ja puristi kädessään valkoisia ruusuja.

Oman itkuni läpi vilkuilin tunteiden liikkeitä lapseni kasvoilla. Hän tarkkaili mummia, katsoi maahan, vilkaisi ukkia, katsoi taas maahan. Näin hän kävi läpi sukulaisten tunnereaktiot ja arvioi tilannetta. Hänen kasvoillaan kävi kysymyksiä, vastauksia, jännitystä ja jotakin ihan uutta jota en aikaisemmin ollut niillä nähnyt.

Kotimatkalla oli Mannan kysymysten aika. Miksi hän kuoli, miltä kuoleminen tuntuu, missä hän nyt on, mihin ihminen menee kuollessaan, voiko sinne nähdä, mitä siinä laatikossa oli, miksi sen päälle lapioitiin hiekkaa. Voiko kuolleille puhua. Nähdäänkö me häntä vielä joskus.

Mitä siinä laatikossa oli.

Sanonko tuhkaa ­– mitätöinkö silloin vainajan hautaamisen merkityksellisyyden? Sanonko muistoja – äh tunnehöttöä joka herättäisi lisäkysymyksiä siitä, mitä materiaalia muistot ovat. Sanonko maalliset jäännökset – eihän se tarkoita lapselle mitään, vaan on aikuisjäykistelyä. Voisiko lapsen ajattelu ulottua ruumiin tuhkaamisen kaltaisiin asioihin? Aiheuttaisiko se vain painajaisia? Lapsen konkreettisimpaan kysymykseen oli kaikkein vaikeinta vastata.

2016-05-08-15-56-06

Mummin haudalla äitienpäivänä

Kuolema ei ole perheessämme uusi asia eikä uusi puheenaihe. Olin pettynyt itseeni ja pohdin, mihin sanat katosivat. Onhan toki niin, ettei vainajaa enää pestä ja pueta sukulaisvoimin. Arkkua ei nikkaroida itse eikä pidetä avoimena siunaustilaisuudessa. Tämä puoli kuolemasta on ulkoistettu asiantuntijoille. Kansi on kiinni.

Yleisesti kuitenkin tiedostamme, että konkretia, kuten kuolleen omaisen näkeminen, auttaa ymmärtämään, mitä on tapahtunut. Hautajaisjärjestelyt pakottavat toimimaan. Kuoleman avoin kohtaaminen ja arkiset askareet voivat kuntouttaa surevaa mieltä ja elvyttää lamaantunutta toimintakykyä.

Kuolemasta puhuminen on tärkeää, sillä sanat muovaavat ajattelua ja ajattelu toimintaa. Onko minulla riittävän laaja sanavarasto? Osaan perustaa someen In memoriam -sivun ja postata osanoton, mutta osaanko puhua läheisensä menettäneelle ystävälle tai olla arjessa tukena hänen ehdoillaan? Osaanko sanoittaa lapselle sen, mistä uurnan tuhka on peräisin?

Kuolema on ollut tämän syksyn puheenaihe monissa medioissa. Se on mielestäni hyvä asia. Elämän ja kuoleman rajaviivasta on käyty vilkasta julkista keskustelua viiden entisen kansanedustajan alettua kerätä nimiä kansalaisaloitteeseen eutanasian laillistamiseksi. Perhenäkökulmaa esitteli monipuolisesti Marja Hintikka Liven jakso, joka avasi katsojille mm. lastenpatologin ja lastaan saattohoitavan äidin ajatuksia ja neuvoi, miten lasten kanssa voi puhua kuolemasta. Videolla lapsilta kysyttiin Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen? ”No siltä lähtee se iho kokonaan.” ”Kaivetaan iso kuoppa ja sitten se ihminen laitetaan sinne.” ”Jotkut laitetaan tuleen!”

No niin. Lapset osaavat edelleen suhtautua myös kuoleman konkreettisiin puoliin hyvin luontevasti, vaikka aikuiset ovat iät ajat hämänneet heitä kummallisin kiertoilmaisuin. Pelko pois.

Illalla kysyin Mannalta, miltä hautaaminen oli tuntunut. “Surulliselta”. Tuntuiko se surulliselta siksi, että kaikki ympärillä itkivät? Tyttö kääntyi kiivaasti minua kohti näyttäen Pikku Myyltä. “Ei! Olin surullinen, koska hän oli mun oma setä ja nyt hän on kuollut!” Manna itki.

Suru. Se siis oli se tunne jonka näin lapseni kasvoilla haudan äärellä. Se, jota ihmettelin, jota en tunnistanut. Hän on vielä pieni, mutta se ei tarkoita ettei hän voisi surra omaa suruaan. Eikä se tarkoita, ettei hänellä olisi valmiuksia ymmärtää kuoleman konkreettisuutta tai abstraktiutta. Hän tuntee, tietää ja tajuaa. Hänellähän on taito kysyä kaikki oikeat kysymykset.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Älä jätä äitiä yksin!

shutterstock_59907739Esikoiseni syntyi keskosena ja pääsi kotiin vasta parin viikon kuluttua synnytyksestä. Pian kotiuduttuamme puolisoni joutui lähtemään parin päivän työmatkalle. Oli tammikuu ja kova pakkanen, joten en voinut viedä vauvaa ulos lainkaan. Pieni esikoiseni nukkui paljon, joten minulla oli kyllä omaa aikaa. En vain omassa suuressa epävarmuudessani osannut siitä nauttia. Tunsin itseni aika yksinäiseksi ja turvattomaksi. Onneksi toisena päivänä ystäväni tuli työmatkallaan käymään meitä tervehtimässä. Muistan vieläkin, yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen, sen helpotuksen ja ilon tunteen, kun sain jutella ystäväni kanssa kasvotusten.

Kotona olevien äitien yksinäisyys on noussut viime aikoina usein pinnalle mediassa. Niissä mietitään keinoja ja kanavia, miten yksinäiset äidit löytäisivät toisensa. Äitien yksinäisyys ei ole uusi ilmiö. Se tuli esiin jo vuonna 2008 Väestöliiton tekemässä tutkimuksessa, jossa selvitettiin äitiyden vaikeita ja kiellettyjä tunteita. Silloinkin kotona lastaan hoitavat äidit puhuivat yksinäisyydestä. Parisuhde ei helpota tilannetta, jos puoliso on töissä pitkät päivät ja poissa arjen pitkinä tunteina. Parisuhde voi olla myös koetuksella lapsen syntymän jälkeen. Henkinen ja tunnetason yhteys saattaa olla kadoksissa, eivätkä kumppanit aina osaa olla toistensa tukena vaikeuksissa.

Haluaisin tässä kohtaa haastaa meidät kaikki, sinut ja minut, katsomaan ympärillemme. Onko tuttavapiirissäsi kotona vauvaa hoitava vanhempi? Voisitko sinä soittaa hänelle ja kysyä, mitä hänelle kuuluu? Tai voisiko käydä pyytämässä päiväkävelylle? Kuuluuko sinun rappukäytävässäsi vauvan itkua? Näetkö nuoren äidin työntelemässä rattaitaan? Onko mahdollista, että sinä hänet kohdatessasi sanoisit jotakin? Kysyisit jotakin? Kokemuksesta tiedän, että joskus ystävällinen hymy ja muutama sana ventovieraaltakin voi olla merkityksellinen. Eihän jätetä äitejä yksin!

Kristiina Janhunen & Minna Oulasmaa (toim.) Äidin kielletyt tunteet. 2008. Väestöliitto

Miten paljon oletkaan auttanut minua

#mannankanssa

Käytiin Mannan kanssa Lastenklinikalla magneettikuvauksessa joka tehtiin nukutuksessa. Molempia jännitti. Toinen meistä teeskenteli reipasta ja toinen oli oikeasti reipas. Toinen meistä jännitti kuvauksen tuloksia, toinen unikorkin laittamista.

Unikorkki2Perillä päälle puettiin marjapuuron värinen pyjama, jossa oli valkoiset muovinapit. En jaksanut kovasti keskittyä arvioimaan sairaalan sukupuolittuneita värivalintoja, mutta huomasin ne kyllä.
Toivottavasti Uuden Lastensairaalan unisex-pyjamakuoseina nähdään muumimaailmojen metsät, saaristot, tähdet ja avaruus.

Yritin kiinnittää lapsen huomion leluihin ja värikkäisiin kuviin seinillä. Odotushuoneessa olikin upea härveli: lelujen magneettikuvauslaite. Siihen sai laittaa otuksen kuvattavaksi. Samalla kun otus liukui putken sisään, se ilmestyi tv-ruudulle ja esitteli itsensä. Mahtava vekotin, joka auttoi unohtamaan jännityksen.

Nukuttamista varten käteen laitettiin puuduttavaa geeliä ja unikorkki eli kanyyli. Lapsi pelkäsi kipua niin että veti itsensä jäykäksi pötköksi. Kynnet, joiden alla oli runsaasti muovailuvahaa, painautuivat kämmenselkääni, mutta eivät tehneet kipeää. Sain olla tukena, kelpasin auttajaksi. Se on hyvä tunne. Unikorkkiin valutettiin unimaitoa, ja Manna lysähti sylini kautta uneen toimenpidepöydälle.

Kuvauksen ajan istuin odotushuoneessa syvälle omiin ajatuksiini uppoutuneena. Sairaalaympäristö nosti pintaan kovia muistoja. Huomasin toivovani, että Mannakin jonakin päivänä ymmärtäisi, miten ratkaisevan paljon hän on auttanut ja tukenut minua. Minun lääkärikäynneilläni, hoidoissani, pelon hetkillä, arjen ylivoimaisuuden pyörteissä. Olemme Mannan kanssa kulkeneet yhdessä melkoisen matkan.

Kun vanhempi sairastuu vakavasti lapsen ollessa pieni, ihmiset saattavat surkutella tilannetta. Oi ei juuri nyt, kun on vauva ja kaikki. Kyllä, edessä on erilainen vauva-aika, jota meilläkin värittivät onnen hetkien lisäksi karut totuudet ja epätoivon lohduttomat kyyneleet. Samalla pikkulapsivaiheen touhukkuus kuitenkin myös kannattelee sairastunutta ja kiinnittää tiukasti arkisiin asioihin ja tähän hetkeen. Elämään. Toivoon. Kakkavaippoihin. On lähes mahdotonta murehtia katsoessaan vauvan ilosta sädehtiviä kasvoja. Oman pelkonsa ja pahoinvointinsa pimeyteen ei ehdi upota kovinkaan syvälle, kun jo kuuluu vaativa huuto tai hurmaava kikatus.

– Mammaaaaa! Sain mehujään JA pillimehun! Nyt oon apina ja istun täällä häkissä! (sairaalasängyssä).

Selvästikin on aika havahtua ajatuksista ja tarttua lämpimään, pulleaan käteen. Hyvin sujui, mahtava juttu!

härveli

Kumeja ja purukumeja

#mannankanssa

shutterstock_108585317Käytiin Mannan kanssa ruokakaupassa. Se sujuu nykyään jo hyvin. Ei enää mahasyöksyjä lattialle pudonneiden irtokarkkien perään, ei kovaäänistä laulua ostoskärryissä istuen ”Ostakaaa makkaraaa, markalla ja kahdella jo paljon saaa!”, ei itkupotkuraivareita.

Tv:n Super Nannyn oppien mukaisesti annan kaupassa lapselle pieniä tehtäviä: hae kurkku, punnitse parsakaali, otatko pikkukärryt. No okei, lupaan joskus mehujään jos kauppareissu sujuu mallikkaasti.

Yleensä suunnittelen jo kotona ostoslistaa, maltan matkalla odottaa kun Manna poimii tuskastuttavan hitaasti voikukkia, neuvottelen herkkuhyllyjen luona rauhallisesti siitä, mitä ostetaan ja etenkin siitä, mitä ei osteta, asetun lööppien eteen jos tikkukirjain-otsikot ovat karmaisevia. Harrastan ennaltaehkäisevää riskienhallintaa ja koen pieniä onnistumisen tunteita. Homma sujuu tälläkin kauppareissulla, kunnes kassajonossa.

– Äiti mikä toi on?
– Ai mikä? Mitä sä näytät?
Pieni päättäväinen sormi osoittaa kondomipakettia. Aivoissa käynnistyy pikakelaus. Mitä pitikään sanoa, aina on oltava rehellinen, mutta puhuttava lapselle ikätasoisesti, mitä asiantuntija neuvoisi, totakin naista hymyilyttää, odottaa että sanon jotain tyhmää, ei kun nyt aikuisen rauhallisesti, valehtelen, enkä valehtele, kiertoilmaus tai ohitus – joo se on hyvä suunnitelma.

– Ai tää? Nää on semmosia kurkkupastilleja. (Jes. Hyvä hämäys.)
– EI ku toi! Mä haluun kattoo. Onks se purkkaa? (Äh, ei toiminut.)
– Ei…kuule purkat on tuolla, käydäänkö kattomassa, löytyiskö sieltä semmonen pikkupaketti… Lapsen huomion ja askelten suunta on muuttunut. Liukuvin sivuaskelin siirryn pois kassajonosta mumisten kohteliaasti hymyillen ”Menkää vaan ohi” ja seuraan Mannaa purukumien luo.

Palaamme takaisin jonoon xylitoliemme kanssa.
– Äiti, sä oot nelkytneljä, nelkytneljä!
– Joo-o, oon, miten niin?
– Ku sä oot nelkytneljä (No niin, kiitos. Ikäni tuli jo selväksi ihan kaikille.) ni saatko pelata noita pelejä?
– Saan pelata, ne on yli 18-vuotiaille.
– Aha. Mikä tää on?
– Se on semmonen jolla voi poistaa karvoja, vaikka kainalosta.
– Kainalosta! Ei kainalossa oo karvoja! Onko sulla? Näytä!
– Monilla on, kuule tuus auttamaan mua. Laitetaan tavarat hihnalle. Nosta sä ne kevyemmät. Just noin, hienosti sujuu.

#mannankanssa on blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.

Päiväkodin action-aamu

#mannankanssa

Oltiin Mannan kanssa päiväkodin kevätjuhlassa. Kutsussa luki ”Liikunnallinen kevätjuhla ulkoilmassa. Seitsemän toimintapistettä. Ohjelma alkaa klo 7:30.” #runforyourlife

Johan siinä keski-ikäisen ihmisen rytmihäiriöt käynnistyivät jo pelkästä kutsun lukemisesta. Ensimmäinen ajatus oli, että näin mua rangaistaan; iltatähti nelikymppisenä ja siinähän pompit aamuseitsemältä laululeikkien tahdissa ja potkit palloa maaliin. Pitäis saada lapset nuorena, kun vielä jaksaa herätä aikaisin, kumartua pyyhkimään peppua, lähteä työpäivän jälkeen pyöräilemään ja innostua Pikku Kakkosen postin tunnarista.

Aurinko paistoi jo aamulla kuumasti. Päiväkodin pihapiiriin oli koottu monenlaista tekemistä tarkkuusheitosta esterataan. Lajitovereiden hikisillä kasvoilla näkyi huonosti nukutun yön uurteita, pian alkavan työpäivän paineita, mutta myös iloa.

Siellä sitä mentiin pöydän yli ja renkaan läpi kohti palkintoa: lapsen onnesta hehkuvia kasvoja. Olimme yhdessä hänen reviirillään. Jokaisella sympaattisella solullaan pieni ihmiseni viestitti, että Kiva kun oot täällä. Pysy mun lähellä. Ollaan yhdessä. Tuu kattomaan, mitä meillä täällä on! Tehtiin ite.

20160528_161130
Sydän suli kuin munavoi lasten leipomien karjalanpiirakoiden päällä. Kuinkas muutenkaan. Olen varma, että päiväkoti oli vanhempien osallistamisstrategiassaan ovelasti määritellyt tämän sydänten sulattamistavoitteen.

Pisteet päiväkodille.

Pusujen ja halausten jälkeen lähdin töihin vaatteet hiekan ja siitepölyn peitossa, toki umpiväsyneenä, mutta myös umpionnellisena.

 

#mannankanssa on uusi blogisarja, jossa pienen lapsen ja aikuisen maailmat kohtaavat arkisissa tilanteissa.