Kun vanhempi ja lapsi eivät puhu samaa äidinkieltä

Itse monikielisenä, kolmikielisen lapsen äitinä olen kiinnostunut siitä, miksi jotkut vanhemmat ovat päättäneet olla puhumatta äidinkieltään lapsilleen. On olemassa paljon kirjallisuutta aiheesta, että lapselle pitäisi puhua hänen omaa äidinkieltään. Päinvastaisia näkemyksiä en juurikaan ole tavannut.

Sellainen valinta, että päättää olla puhumatta lapselleen omaa äidinkieltään, herättää paljon keskustelua. Se on myös erittäin mielenkiintoinen kielellisestä näkökulmasta. Tästä syystä olen tehnyt vähän tutkimusta vanhempien välillä, jotka ovat päättäneet tehdä niin.

Ensinnäkin meidän on pyrittävä tekemään selvä ero äidinkielen ja ensimmäisen kielen välillä. Täällä äidinkieltä pidetään periaatteessa kielenä, jota perheen kotona puhutaan. Tämä voi tarkoittaa yhtä tai useampaa kieltä. Ensimmäinen kieli voi viitata ensimmäiseen kieleen, jonka lapsi oppii koulusta tai ulkopuolisesta ympäristöstä. Tämä voi olla sama kuin äidinkieli, tai myös joku aivan muu kieli.

Ulkomaalaiset määrittelevät usein äidinkielekseen kotona puhuttavan kielen ja ensimmäiseksi kielekseen sen, jonka he oppivat kasvaessaan uudessa kotimaassa. Esimerkkinä voi olla tapaus, jossa lapsi syntyy Suomessa kahdelle ranskalaiselle vanhemmalle. Vanhemmat puhuvat kotona ranskaa. Kun vanhemmat asettuvat Helsinkiin, niin lapsi kasvaa oppien suomea. Lapsen etninen kieli ja äidinkieli on ranska, ja hänen ensimmäinen kielensä on suomi.

Useat monikieliset perheet päättävät kasvattaa lapsensa monikieliseksi. Toiset perheet sen sijaan päättävät puhua lapselleen vain yhtä kieltä, vaikka he olisivat kotoisin kahdesta eri kielellisestä taustasta. Saatetaan myös puhua kolmatta kieltä, joka ei ole kummankaan vanhemman äidinkieli. Joidenkin vanhempien mielestä on yksinkertaisesti helpompaa puhua kotona vain yhtä kieltä jokaisen perheenjäsenen kanssa. Jos on esimerkiksi useita vuosia puhunut kotona jotain muuta kuin omaa äidinkieltään, saatetaan kielen vaihto lapsen takia kokea vaikeaksi. Näin voi myös yrittää välttää sen, että lapsi ei pystyisi kertomaan tarpeitaan toiselle vanhemmalle, joka ei välttämättä ymmärrä lapsen vahvempaa kieltä.

Siirtyminen maasta toiseen ei aina ole ihmisen vapaa tahto. Pakotettu muutto pois kotimaasta saattaa kehittää ihmiselle trauman, eikä hän halua enää puhua äidinkieltään. Jotkut diasporista tulevat vanhemmat kokevat, että heidän lapsillaan on vaikeuksia samaistua vahempiensa synnyinmaahan, mutta myös uuteen kotimaahan.

Kirjailija Ijeoma Umebinyuo on sanonut: ”Tässä siis olet. Liian ulkomainen kotiin, liian ulkomainen tänne. Ei ole tarpeeksi kumpaakaan.” On myös ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti enää ole tunnesidettä synnyinmaahansa ja he tuntevat uuden maan enemmän kodikseen. Voi myös olla, että vanhemmilla ei ole mitään syytä palata kotimaahansa, joten he haluavat, että heidän lapsensa oppivat kielen, josta he voivat todella hyötyä. Ja se ei välttämättä ole vanhempien äidinkieli.

Erään käsityksen mukaan lapsille ei tulisi puhua muuta kuin omaa äidinkieltään, koska muutoin he oppivat epävirallisia tai epäidiomaattisia lauseita. Se, että joku puhuu muuta kuin äidinkieltään lapsilleen, ei välttämättä tarkoita, että hän opettaa sen keskinkertaisella tavalla. Monet ihmiset puhuvat useita kieliä äidinkielenään. Esimerkiksi kuurojen lasten tiedetään hyötyvän suuresti varhaisesta altistuksesta viittomakielelle, vaikka he saisivat altistuksen vanhemmiltaan, joille viittomakieli ei ole äidinkieli. Moni puhuu myös äidinkieltään heikosti; syntyperäisyys ei aina ole varmuus siitä, että kielitaito on täydellinen. Taito riippuu monista tekijöistä, kuten vanhemmista, peruskoulutuksesta ja ympäristöstä.

Jotkut ovat kritisoineet, että kun vanhemmat jättävät puhumatta äidinkieltään lapselle, irrottavat he lapsensa omasta kulttuuristaan. Tämä ei välttämättä ole totta. On monia maita, joissa virallinen kieli on paikallisen kielen sijaan kolonialismin aikainen kieli. Ihmiset eivät kuitenkaan vieläkään pidä vanhaa kolonialistista kulttuuria omanaan. Hyvä esimerkki on Nigeria, jossa englanti on virallinen kieli, mutta tämä ei tarkoita sitä, että nigerialaiset jakaisivat brittiläisen kulttuurin.

Monikielisyys- ja kulttuurisuus on varsin monimutkainen asia, joten kielen valinta on hyvin riippuvainen olosuhteista ja ihmisistä. Samalla tavalla perheillä on paljon erilaisia tarinoita, jotka muokkaavat heidän tapojaan kasvattaa lapsia. Mikä toimii yhdessä perheessä, ei välttämättä toimi jossain toisessa.

Chiara Costa-Virtanen – Kulttuuritulkki
Keskityn ihmisten välisiin kulttuurieroihin, ja pyrin tiedonkeruun avulla ratkaisemaan haasteita kuten kotoutumista ja tasa-arvoa.

”Jos haluat astiaston suomeksi, paina 1” – sote, äidinkieli ja perustuslaki

shutterstock_271845803Eduskunta hyväksyi 13.12. mallin, jossa Vaasan keskussairaala luopuu sote-uudistuksen yhteydessä laajasta päivystysvastuusta. Sen potilaat ohjataan tarvittaessa Seinäjoelle. Kaikki oppositiopuolueiden edustajat äänestivät ehdotusta vastaan. Eduskuntakäsittelyä edeltänyt sosiaali- ja terveysvaliokunnan äänestys ratkesi äärimmäisen niukasti, äänillä 8-7. Useat eri tahojen laskelmat siitä, että Vaasan sairaalan nykyisen toimintatason säilyttäminen olisi ollut vähintään yhtä edullista kuin nykyinen malli, ohitettiin. Pohjanmaan poikkeuksellisen vilkkaan väestönkasvun seuraukset terveyspalveluille ohitettiin myös.

Perustuslakivaliokunta totesi sairaaloiden päivystyksestä, että Seinäjoella on turvattava terveydenhoito myös ruotsin kielellä. Hallitus ei ole kertonut, miten tämä käytännössä tapahtuisi. Epäilyt siitä, että perustuslakivaliokunnalle toimitetut mietinnöt ja potilaita koskevat luvut olivat olleet vaillinaisia ja suorastaan virheellisiä, ohitettiin. Lakioppineiden huoli siitä, että perustuslakivaliokuntaa käytetään poliittisesti tarkoituksenmukaisesti, ohitettiin myös. Arvatkaa, mitä tapahtui eduskunnassa ehdotukselle siitä, että Vaasan sairaalan toimintaa vielä käsiteltäisiin perustuslakivaliokunnassa?

En ole kuullut kenenkään ulkopuolisen asiantuntijan väittävän, että tässä olisi kyse sosiaali- ja terveydenhoidon laadusta tai tehokkuudesta. En ole kuullut kenenkään epäilevän, ettei kyse olisi pohjimmiltaan puolue- ja kielipolitiikasta.

Sosiaalitieteissä niin sanottu standpoint-teoria korostaa sitä, että eri väestöryhmillä on erilainen kokemus todellisuudesta. Naiset tietävät, miltä tuntuu olla näkymätön veljeilevien miesten keskuudessa, seksuaaliset vähemmistöt tietävät, miltä tuntuu katsoa rakkausleffoja, joita ei ole tehty heitä varten. Ja Suomessa asuva ruotsinkielinen tietää, miltä tuntuu kuin omaa äidinkieltä jatkuvasti latistetaan. Arki on täynnä pieniä, yhtä ärsyttäviä kuin käsittämättömiä puutteita. Helsingin kaupunki, Suomen Akatemia, Helsingin yliopisto, Korkeasaari: tässä sattumanvaraisesti ensiksi mieleen tulevia tahoja, joiden pitäisi toimia ruotsiksi mutta kuluneen vuoden aikana se ”unohtui”, näyttelystä, juhlapuheesta, kylteistä.

Kun soitat puhelinpalveluun, kysytään haluatko astiaston ruotsiksi? ”Vill du ha servis på svenska, tryck 2.” Service, eli palvelu, joka lausutaan eri lailla, ei tule silloin heti mieleen. Tästä ei kukaan ruotsia puhuva älähdä, tietenkään. Emme halua olla hankalia, ylimielisiä, vaivaksi. Jos myyjä, lääkäri tai virkailija puhuukin ruotsia, olet yllättynyt ja kiitollinen. Harvoin tulee edes mieleen vaatia ruotsinkielistä palvelua – ei edes silloin, kun se on perustuslaillinen oikeus.

Mutta en usko, että valtaväestö huomaa, saati ymmärtää, miltä tuntuu jatkuvasti arvailla mitä tarkoitetaan, niellä ärtymystä, olla kysymättä eikö virastoissa tosiaan löydy yhtään ihmistä joka hallitsee ruotsia ja voisi hoitaa käännökset? Miltä suomea puhuvilta tuntuisi, jos pulla olisi pula, auto olisi outo, ja hätä olisi heti – tai sanojen sijaan olisi vain aukko, jota kukaan ei huomaa, jos et siitä älähdä – joka päivä, mitä odottamattomimmissa ja, korostan, julkista palvelua tarjoavissa yhteyksissä.

Korostan myös, että häiritsevää tässä eivät ole eri murteet, korostukset tai pienet arkiset virheet. Teen niitä itse suomeksi koko ajan, eikä minua lainkaan vaivaa jos virkamies tai lääkäri, joka haluaa harjoittaa ruotsiaan, tekee samoin. Kaikki elävä, puhuttu ruotsi on osa ruotsin kieltä. Mutta typistetty, mukiloitu, paperista luettu anonyymi ”pakkoruotsi” on sen hauta.

Joskin hauska hauta: Facebook-sivusto Dåliga översättningar svenska-finska kokoaa parhaimmat helmet, kuten mainos: ”Fiksun ostamisen puolesta – Fittiga köp”. (Jos fiffiga-sanasta vaihtaa kaksi f-kirjainta t:ksi, sana fiksu muuttuu v-sanaksi.) Erheistä koottu kirja Tack för ditt förstånd! on myyntihitti ja hyvä joululahjavinkki.

Mutta vaikka kieli hautautuu, ihmiset eivät kuole ruotsinkieliseen astiastoon. Sairaaloissa sen sijaan kuollaan. Niissä myös kärsitään, pelätään ja tervehdytään. Kuumeisen, loukkaantuneen tai iäkkään ihmisen kielitaito heikkenee. Siksi myös aikuiselämänsä pitkälti suomeksi eläneillä ruotsinkielisillä on yleensä vahva tarve puhua lääkärin kanssa ruotsia. Silloin löytää itse sanoja ja ymmärtää, mitä lääkäri vastaa.

Isoäidilläni oli läheinen ystävä, joka 80-vuotiaana sairastui ihottumaan. Hän oli jo vanhainkodissa, ja lääkäri tuli käymään. Missä kutiaa, lääkäri kysyi suomeksi, kuten tavallista, koska ei halunnut, uskaltanut, osannut tai viitsinyt puhua ruotsia. Ystävä vaan ei millään muistanut oikeaa sanaa suomeksi. Kunnes se vihdoin tuli mieleen: hymyhuulet! Niissä sattuu. Vasta lääkärin lähdettyä hän tajusi virheensä. Piti sanoa häpyhuulet. Hän soitti valtavan nolona isoäidilleni, jolta tarina sitten lähti liikkeelle. Olen muistanut sen niin pitkään, koska se on paitsi surkuhupaisa myös niin kaunis. Iäkäs nainen, joka vahingossa muuntaa kieltä hieman aistillisempaan suuntaan.

Ruotsinkielisiä asuu Pohjanmaalla melkein 100 000. Miten Seinäjoella aiotaan heitä kuunnella ja heidän kanssaan kommunikoida? En ole ollut potilaana Seinäjoella, enkä siis tiedä, voihan olla että siellä, toisin kuin pääkaupunkiseudulla, saa hienosti palvelua molemmilla kotimaisilla kielillä. Ja vielä niillä Pohjanmaan murteilla, joita itse en millään ymmärrä. Ei, en kadehdi niitä seinäjokisia terveysalan ihmisiä, jotka saavat närpesiskaa puhuvan potilaan hoidettavakseen omalla kouluruotsilla!

Päätöksestä ei näytä vielä nousseen sen suurempaa mekkalaa suomenkielisten kesken. Ministerit puhuvat kauniisti perheiden moninaisuuden huomioimisesta, mutta ruotsin- ja kaksikielisten perheiden peruspalvelut eivät tunnu sisältyvän tähän ”moninaisuuteen”. Sen sijaan sellaisilla vaikuttajilla, kuten Osmo Soinivaara, on pokkaa väittää, että jos Seinäjoen kielivaatimuksen muodollisesti täyttävät lääkärit ja hoitajat eivät pohjanmaalaisille kelpaa, niin kannattaisi luopua koko ruotsin kielitaidon vaatimuksista.

Näin puhuu vain ihminen, jonka pulla ei ole pula, jolta lääkäri ei käännä katsetta pois ilmoittaakseen suuttuneesti seinälle: en sitten puhu äidinkieltäsi ja joka ei eläintarhassa joudu keksimään lapselle eläinten nimiä omasta päästään, koska perustuslaissa taattu käännös sattui taas kerran unohtumaan. Jolle ei tule mieleen, että voisihan sitä myös vaatia, että kielivaatimus ja perustuslaki täyttyisivät ihan oikeasti, eikä vain vastentahtoisen muodollisesti.

Vaasan sairaalan päivystysvastuun suhteen tarvitaan nyt laajakatseista, Suomen historiaa, väestörakennetta, ja tulevaisuutta ajattelevaa valtionpäämiestä. Tasavallan presidentillä olisi esimerkiksi mahdollisuus pyytää, että perustusvaliokunta perehtyy eduskunnan päätökseen tarkemmin.