Tahattomasti lapsettomien suru

Olarin seurakunta järjesti lapsettomien lauantain viime viikonloppuna. Oli yksi ensimmäisiä upeita, aurinkoisia viikonloppuja. Töihin lauantaina? Eiiiii!
Mutta tilaisuus osoittautui paljon, paljon tärkeämmäksi kuin auringon palvominen. Minä sain järisyttävän kokemuksen siitä, mitä on osallistua toisten suruun.

Tilaisuudessa kirjailija Pirre Saario kertoi oman tarinansa lapsettomuudesta, sen kylmäävästä ilmoituksesta lääkärin suusta, ja sitä seuranneesta epätoivosta. Miten kerron? Kenelle kerron? Miksi kertoisin? Kirjailija etsi myös kirjoja lapsettomuudesta, muttei löytänyt. Siksi hän kirjoitti omansa, kirjan nimeltä Haikara lentää ohi.  Hän teki myös sen päätöksen, että kertoi kaikille: olemme lapsettomia, emmekä tule saamaan lasta. Tämä helpotti. Kyselyt ja utelut loppuivat ja muuttuivat normaaliksi, ystävälliseksi puheeksi sukulaisten ja työtovereiden kesken.

Olemme hiljattain kirjoittaneet Väestöliiton parit ja sinkut-sivustolla tutkimustuloksesta, jonka mukaan lapsettomien naisten hyvinvointi kohenee iän myötä. Tätä samaa sanoi myös Pirre Saario: tuntuu paremmalta, eikä vauvojen katseleminen tai tuuditteleminen enää satu. Perhe-elämä on löytynyt myös ihan uudella tavalla aikuisella iällä. Kirjailija on varaäitinä nuorelle turvapaikanhakijalle, joka ei ole nähnyt omaa äitiään kolmeen vuoteen. Sukulaislapsia käytetään vierailuilla ja ulkomaillakin – silloin hulinaa riittää! Tulee mieleen ajatus, miten ihana täti Pirre Saario onkaan. Antaa aikaansa ja ottaa mukaan!

Valokuvaaja Raisa Kyllikki Ranta oli tehnyt valokuvakirjan nimeltä Odotus. Viiden vuoden ajan hän kuvasi lapsettomuudesta kärsiviä naisia aina samassa, kuvattavalle tärkeässä paikassa. Usein se oli paikka, missä oli toimitettu parin vihkiminen. Vuodet vierivät, mutta pysähdyttävissä kuvissa nainen oli aina yksin. Valokuvaaja kertoi, että hänelle oli tärkeää vangita kuviinsa ajan kuluminen. Sillä aika on monelle lapsettomalle vihollinen. Eikä kukaan lapsettomista naisista silti tiedä, miten itse kunkin koettelemukset, hoidot tai vaikkapa adoptioprosessi tai lahjasoluihin turvautuminen päättyvät.

Keskustelimme tilaisuudessa myös lapsenlapsettomuudesta, ja siitä huolesta, joka tulee, kun ihminen vanhenee mutta ei ole lasta, tai sitä näppärää lapsenlasta, johon turvautua. Myös Pirre Saario kertoi tästä ajatuksesta. Hän soittaa nykyään monta puhelua ja hoitaa monta asiaa iäkkäiden vanhempiensa puolesta. Kuka sitten joskus hoitaa ne hänen puolestaan? Mieleeni tuli ajatus, millainen tragedia on jäädä lapsenlapsettomaksi. Mitä voit sanoa, kun ihmiset esittelevät lapsenlastensa kuvia ja kertovat tytärtensä ja poikiensa vauva-uutisia? Sillä lapsettomuuden ja lapsenlapsettomuuden kipu voi olla joillekin ihan hallittava elämän tosiasia, mutta toisille kuin veitsen sivallus kahvilassa, kampaajalla, työpaikalla.

Tyhjän sylin rukoushetki sulki pienen piirin tämän maailman tietämättömiin. Oli vain kirkkomusiikki, jostakin kaukaa kuuluvat rukoukset ja kynttilöiden lepatus. Tuntui, että tämä jumalanpalvelus todella puolusti paikkaansa, sillä tämä määrä tuskaa todella huusi lohtua! Yleisössä monet pyyhkivät kyyneleitä ja niin minäkin. Kauppakeskuksen kappelin hämärässä sain osallistua toisten suruun ja surin siinä samassa hartaassa tunnelmassa omanikin, paljon pienemmät surut. Jäljelle jäi nöyrä tunne ihmisyydestä, tuen tarpeesta ja tarpeeseen vastaamisesta.

Heli Vaaranen, Väestöliiton parisuhdetiimin esimies,  psykoterapeutti

Kiitos hyvästä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kättelyn ja tervehtimisen jälkeen istumme tuokion hiljaa. Lähes kaksi vuotta sitten olimme hyvästelleet muutaman tuloksettoman hoitoyrityksen jälkeen. Laran munarajojen toiminta oli 30-vuotiaana lähes hiipunut. Pari halusi kutenkin yrittää hedelmöityshoitoa omilla sukusoluilla. Erilaisten stimulaatioyritysten tuloksena oli vain kolme alkiota ja yksi keskenmeno.

Odottaessani keskustelun heräämistä, mieleeni muistuu kortti, jonka Lara lähetti minulle jossain tutkimusten ja hoitoyritysten vaiheessa. Siinä oli siteeraus Helena Anhavan runosta:

”En voi katsoa tätä,
otan oikeuden olla pieni ja surkea,
menen kyyryyn itseni sisään
monen verhon taakse.
Näin ei luonto voinut tarkoittaa,
joku käsitti väärin, ihminen,
tiede, joka teki enemmän kuin voi.”

Muistan keskustelumme siitä, kuinka epäreilulle tuomio munasarjojen toiminnan hiipumisesta tuntui e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Miksi kukaan ei varottanut? Rutiinikontrolleissa aina sanottiin kaiken olevan hyvin.

Ajatus luovutetuista munasoluista ei tuolloin tuntunut omannäköiselle ratkaisulle, ja pari päätti lopettaa hedelmöityshoidot. ”Jos asia olisi tiedostettu aiemmin ja munasolujen ennakoiva pakastaminen olisi ollut mahdollista, olisin ehkä voinut sitä harkita.” Lara pohti tuolloin tilannettaan.

Mieleeni nousee ajatus: Onkohan mieli muuttunut? Onneksi maltan olla hiljaa ja kuunnella.

”Haluttiin tulla tapaamaan ja kertomaan, että meillä on kaikki hyvin.” Otso avaa keskustelun. ”Päätimme vaihtaa suuntaa ja valita adoption. Muistat varmaan, että työmme puolesta olemme viettäneet paljonkin aikaa kehitysmaissa – sekin osaltaan vahvisti päätöstämme. Vaikka ensin oli vaikea hyväksyä Laran tilannetta, on pakko sanoa, että kohdallamme muutos on ollut mahdollisuus. Kaikki se hyvä mitä voimme tehdä, tuli näkyväksi kun uskalsi sulkea yhden oven ja päästää irti itse kirjoittamastaan elämän käsikirjoituksesta.”

Lara jatkaa: ”Haluttiin tulla kiittämään kaikesta. Oma diagnoosini oli shokki. Tilanteemme oli monin tavoin kurja ja elämä tuntui juuri tuolloin täydellisen epäreilulle. Täällä purimme aika näyttävästikin tunteita ja kotona käperryimme itsesääliin. Sitten vielä kieltäydyimme ”järkevästä” hoitotarjouksesta. Jaksoitte kuitenkin kaikissa tilanteissa myötäelää tunteitamme, välittää meistä ihmisinä ja tukea omia ratkaisujamme. Se antoi voimaa ja rohkeutta mennä eteenpäin, eheytyä.”

Keskustelussa nousee esille kerran jos toisenkin hoitajiemme tarjoama ”matalan kynnyksen” TUKI-toiminta ja sen mittava merkitys Laran ja Otson lapsettomuuskokemukselle: ”Koskaan emme jääneet ulkopuolelle, yksin tai pulaan.” Kuulumisten vaihtamisen jälkeen saattelen pari oman tutun hoitajan luokse: kiitoksen voima on valtaisa ja haluan sen tavoittavan oikean osoitteen!

Kävellessäni takasin työhuoneeseeni, tiedostan että on aika kirjoittaa piste tälle pari vuotta sitten aloittamalleni blogisarjalle. Tämäkin on hyvä lopettaa kiitoksiin. Kiitos potilailleni ja tiimille, jossa olen saanut työskennellä – ilman teitä tämä ja lukuisat muut kertomukset, jotka elävät sydämessäni, eivät olisi mahdollista. Kiitos lukijoilleni – vaikka kohta pudotan paperille sen viimeisen pisteen, jään miettimään muutosta ja mahdollisuutta: ehkä tapaamme jollain muulla foorumilla jonkun toisen otsikon alla.

Äitiyslaki varmistaa vastasyntyneelle kaksi vanhempaa

AulaMaria-Kaisa_004Äitiyslain säätämistä ehdottava kansalaisaloite on hyvässä vauhdissa. Kuukauden sisällä allekirjoittajia on tullut noin 9000. Viidenkymmenentuhannen allekirjoittajan raja olisi saavutettava puolen vuoden sisällä, jotta aloite etenisi eduskuntaan.

Miksi olen yksi äitiyslakia koskevan kansalaisaloitteen vireillepanijoista? Mitä epäselvää äitiydessä on? Eikö se ole ihan selvä asia muutenkin, että lapsen synnyttänyt nainen on lapsen äiti.

Valtaosalle lapsia, miehiä ja naisia asia onkin täysin selvä. Ihmisten seksuaalisen suuntautumisen paremman tunnistamisen, erilaisten aiempien lainsäädäntömuutosten ja lapsen ihmisoikeuksien paremman ymmärtämisen seurauksena äitiyden määräytymisessä on kuitenkin ”aukkopaikka”. Se koskee vuosittain noin 150 naisparille syntyvää lasta. Heillä ei ole syntymästä lähtien kahta oikeudellista vanhempaa.

Naisparin tilanteessa toki synnyttänyt nainen on lapsen äiti mutta toisen naisen vanhemmuus on tunnustettava ns. sisäisen adoption kautta. Adoptio edellyttää, että naispariskunnan tulee olla rekisteröidyssä parisuhteessa tai jatkossa avioliitossa. Adoptioprosessi eli neuvonta ja paperityö vievät aikansa. Se maksaa myös veronmaksajille. Toisen vanhemman oikeudellisen aseman vahvistumista odotellessa voi tulla yllättäviä tilanteita. Pariskunta voi erota tai toinen puoliso voi kuolla.

Naisparille syntyvän lapsen aseman ja tulevaisuuden kannalta olisi parempi, että hänellä olisi syntymästä asti kaksi oikeudellista vanhempaa. Tähän kahden vanhemman tilanteeseen pyritään eri sukupuolta olevien vanhempien tilanteissa isyyslain velvoitteiden kautta. Toinen vanhempi pyritään etsimään vaikka ns. kissojen ja koirien kanssa. Tämä toki liittyy myös lapsen oikeuteen tuntea biologinen alkuperänsä.

Äitiyslakiehdotuksessa otetaan huomioon sekä lapsen oikeus tuntea alkuperänsä että oikeus molempiin vanhempiin. Sisäisen adoption prosessista ehdotetaan luovuttavaksi tilanteissa, joissa naispari on hankkinut lapsen yhteisymmärryksessä hedelmöityshoitoklinikalla. Silloin myös lapsen biologinen alkuperä on selvillä. Klinikalla on hallussaan siittiöiden luovuttajan tiedot.  Näissä tilanteissa naispari voisi toimia samoin kuin avopari nykyisen isyyslain mukaan. Vanhemmuuden voi tunnustaa jo neuvolassa ennen lapsen syntymää.

Vanhemmuus olisi vahvistettava edelleen adoption kautta, jos lapsi on saanut alkunsa ns. kotikonstein. Tämä on perusteltua, koska silloin esimerkiksi biologisesta isästä ei ole varmaa tietoa.

Laki myös mahdollistaisi sen, että naispari voisi yhdessä asioida jo hedelmöityshoitoklinikalla ja alusta asti hoitaa asiaansa yhteisesti. Nykyinen hedelmöityshoitolaki mahdollistaa hoidot yksinäiselle naiselle mutta ei ota tässä kohtaa mitenkään huomioon mahdollista toista vanhempaa. Lapsen edun kannalta olisi parempi toimia niin, että yksinhuoltajia olisi mahdollisimman vähän.

Mutta viedäänkö tässä lapsilta mahdollinen isä ja tieto alkuperästä? Ei viedä. Nimittäin miehet voivat luovuttaa siittiösolujaan hedelmöityshoitoihin kahdella tavalla. He voivat mahdollistaa biologisen isyyden tunnustamisen tai he voivat kieltää sen. Isyyden vahvistaminen on edelleen mahdollista niiden lasten kohdalla, joissa hedelmöityshoidon hakijana on ollut synnyttävä nainen yksin.

Silloinkin, kun lapsi saa alkunsa naispariskunnan yhteisesti sopimien hedelmöityshoitojen kautta ja hänelle vahvistetaan kaksi äitiä, hän voi kuitenkin myöhemmin saada selkoa biologisesta alkuperästään, koska tiedot ovat klinikalla. Oikeudellisia vanhempia voi jatkossakin olla enintään kaksi.

Olin lapsiasiavaltuutettuna mukana tämän vuoden alusta voimaan tulleen isyyslain valmistelun ohjausryhmässä. Mielestäni äitiyslain säätäminen on johdonmukaista jatkoa uudelle isyyslaille. Äitiyslaki ei muuta mitään valtaosan lasten tai äitien kannalta. Pienelle lasten ryhmälle se kuitenkin antaa syntymästä asti oikeuden kahteen vanhempaan. Tähän on pyritty isyyslailla kaikkien muidenkin lasten kohdalla. Samalla vähenee byrokratia ja tarpeeton paperityö.

Eli siitä vaan allekirjoittamaan kansalaisaloite!

Maria Kaisa Aula

DSC_1769

 

 

Ikiomaksi

Eikä, päänsärky alkoi taas. Meidän piti blogata Sutena. Tai siis Susi olisi miettinyt englanniksi blogin, jonka olisin kääntänyt suomeksi. Nyt sen sijasta yksi teksti, jonka kirjoitin pari viikkoa sitten:

***

”Jos ei synny vatsasta ikinä, niin sitten voi mennä hakemaan jostain muusta maasta sellaisen, jonka haluaa.”

Sitaatti on pieneltä Suomeen adoptoidulta tytöltä, joka esiintyy Saara Cantellin Ikiomaksi-dokumenttielokuvassa.

Katsoin dokkarin heti, kun olin bongannut sen kaverin Facebook-seinältä. Ylen Elävässä arkistossa se on ollut jo kaksi vuotta. Suosittelen, hyvä teos.

Musta tuntuu selvältä, että haluan ensi sijassa itsestäni tulleen lapsen. Ja tuntuu yhtä selvältä, että jos en voi saada omaa lasta, haluan adoptoida.

Tunnen tuohtumuksen ja syyllisyyden sekoitusta kohdatessani ihmisiä, joiden mielestä maailmassa on niin paljon lapsia vailla perhettä, että kaikkien lasta haluavien – ja varsinkin lapsettomien – pitäisi ensisijaisesti adoptoida.

(Oikeasti olen kohdannut näitä ihmisiä vain lehdissä, mutta olen antanut lukemani painella syyllisyysnappejani niin täysillä, että niitä tuntuu hiihtävän vastaan joka käytävällä. Ne ei välttämättä sano mitään, mutta tunnistan ne siitä, että ne hymyilee silleen pienesti tietäväisen ja ylhäisen näköisinä.)

Susi ei halua adoptoida. Ei myöskään, että tehtäisiin lapsi jonkun toisen siemenistä.

”Se olisi epäreilua kaikille. En usko, että voisin rakastaa kenenkään toisen lasta yhtä paljon kuin omiani.”

Tunnustus: Aika monen Suteen liittyvän asian suhteen ajattelen niin kuin kuvittelen Matti Nykäsen vaimojen ja tyttöystävien ajatelleen. Kyllä se vielä muuttuu. Tai kyllä se vielä muuttaa mielensä.

Tän asian suhteen en ajattele niin.

Se tarkoittaa, että jos me ei onnistuta saamaan lasta, jolla on meidän kummankin geenit, meidän pitää erota. Se tuntuu ihan kamalalta, enkä halua ajatella sitä nyt.