Viikko

fr18.9Laskettuun aikaan on jäljellä viikko. Olisi vaikka mitä ääneen ihmeteltävää. Päällimmäinen on tämä:

Olen toivonut pitkän aikaa saavani lapsen. Koska se ei ole ollut helppoa, toivetta on joutunut perustelemaan (ensisijaisesti) itselle ja (joskus myös) muille (toisinaan siksi, että on kysytty suoraan, toisinaan siksi että olen – ehkä aiheetta – tuntenut että perustelua odotetaan).

En ole koskaan ajatellut, että just vauvat olis erityisen ihania. Olen halunnut lapsen kaiken sen takia, mitä tulee vauva-ajan jälkeen. Siksi, että vauvasta tulee ihminen, jonka olen saanut tuntea alusta saakka. Josta olen saanut huolehtia alusta saakka. Ja siksi että sen historian takia musta tulee ainoa ihminen, joka voi olla sen ihmisen äiti. Ja se tarvitsee mua aina – sitten paljon myöhemminkin, jonkun verran ainakin.

Miten voi olla mahdollista, että alan vasta nyt oikeasti ymmärtää, että pian mikään ei ole niin kuin ennen? Eikä se lopu.

Jos operoidaan oletuksella, että lapsi muuttaa kotoa heti täysi-ikäiseksi tultuaan, Susi ja minä asutaan seuraavan kerran kahdestaan, kun me ollaan 65 ja 57.

Pelottaa, niin kuin kaikki tuntematon. Osaanko? Minkälaista meidän arjesta tulee, kun me ollaan perhe? Eihän me edes tykätä reippailla yhdessä. Ja tosi harvoin syödään pöydän ääressä yhteisiä aterioita. Missä me asutaan – millä mantereella ja voiko mannerta vaihtaa ja koska? Entä millaiseksi Suden ja mun suhde muuttuu? Harrastetaanko me enää ikinä seksiä?

Ennen kuin äiti ja iskä tulee lankoja pitkin, täytyy todeta, ettei pelota silleen aktiivisesti, että vapisisin sängyssä tyyny pään päällä näitä ajattelemassa.

Silleen häilyvästi pelottaa.

***

Toisaalta kaikki tuntuu vieläkin tosi epätodelliselta. Sitä tarkoitin, kun kerroin viime bloggauksessa täydellisistä uupumuksen hetkistä.

Olo kuin maratoonarilla, joka tietää kohta tulevansa maaliin, mutta säästelee voimia, jos jotain odottamatonta vielä kuitenkin sattuisi. Ei tohdi ajatella, miten väsynyt on, ja miten lähellä kalkkiviiva on – mutta kun ajatus kuitenkin väistämättä pilkahtaa mielessä, tuntee pienen hetken hirveää uupumusta ja mieletöntä helpotusta samaan aikaan.

Tällä viikolla noita pilkahduksia on tullut lukiessa Maria-serkulta lainaksi saamaani Gro Nylanderin kirjaa Äidiksi ensi kertaa. Alan itkeä joka kerta, kun siinä kuvaillaan äidin ja vastasyntyneen ensi kohtaamista. Vaikka se on ihan asiaopus.

PS: Lyyleille kiitos tiistaisista vauvakutsuista. Paitsi Mini-Lyylille, jolle onnea samana yönä syntyneestä tytöstä.

PPS: Nyt lähdetään hakemaan käytettynä ostamaani TENS-laitetta, joka saattaa ehkä auttaa supistuskipuihin.

Kaksi viikkoa

fr21.9Terveisiä meidän rappukäytävästä. Ollaan asuttu tässä kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, ja vasta nyt unohdin avaimet kotiin. Susi on noin 40 minuutin matkan päässä.

Kahden viikon päästä meillä on ehkä vauva. Laskettu aika on lauantai 4.10.

Viime viikonloppuna tuli täyteen 37 raskausviikkoa. Siinä kohtaa vauva kait lasketaan täysiaikaiseksi. En ajatellut, että rajapyykillä olisi merkitystä, mutta oli sillä. Aloin nukkua tosi huonosti.

Uni noudattaa nyt samaa kaavaa kuin neljä vuotta sitten niinä öinä, kun jouduin nukkumaan yksin meidän Macholandian kodissa keskellä sellaista ajanjaksoa, jolloin naapurustossa sattui useita yöllisiä murtoja: 1) Säpsähtelevää koiranunta aamun sarastukseen saakka. 2) Koiranunessa tehty ”tänä yönä ei taida tapahtua mitään” -havainto. 3) Autuas vajoaminen muutaman tunnin sikeään uneen.

Huonoista yöunista huolimatta olo päivisin on euforinen kuin joulukuinen Macholandia. Eteläisellä pallonpuoliskolla joulu ja vuoden pisin loma, noin kuukauden mittainen kesäloma, osuvat nimittäin samaan kohtaan. Ja kaikilla samaan aikaan. Vaikka vapaa alkaa vasta joulukuun puolivälissä, yleishöveli tunnelma on aistittavissa jo kuun alussa. Kaikki ovat pikkuisen rennompia, pikkuisen iloisempia ja pikkuisen ystävällisempiä kuin muina vuodenaikoina.

Megamaha aiheuttaa samantapaisia juttuja. Sen kanssa voi poiketa pissalle lähimmän ruokaravintolan vessaan, eikä kukaan osoita ”vain asiakkaille” -kylttiä. Ja kun kävelen kadulla, aika moni porttikongien päivystävistä alkoholisteista kysyy laskettua aikaa tai vauvan sukupuolta ja toivottaa onnea. Samoin tekevät ihmiset, joiden eteisissä käyn hakemassa kierrätysryhmistä bongaamiani ilmaisia tai tosi edullisia käytettyjä vauvan juttuja. Töissäkin kaikki varmaan vaan koko ajan hymyilisi, mutta sinne ei tarvi mennä!

Kaikesta keveydestä huolimatta olen kokenut myös muutaman täydellisen uupumuksen hetken. Viimeisin sattui torstai-iltana Hakaniemessä. Ylitin suojatietä kädessäni muovikassillinen vauvan lakanoita, kun yhtäkkiä tajusin, että kohta, ihan kohta, olen saavuttanut pitkän matkan pään.

 

 

PS: Yhden yllä kuvaillun macholandialaisen koiranuniyön jälkeen Susi löysi mun penaalin kukkapenkistä. Joku oli käynyt pihalla ja keplotellut penaalin työhuoneen pöydältä huoneen ikkunassa olevista kaltereista huolimatta, mutta hylännyt saaliin huomattuaan sen arvottomuuden. Vauva ei ehkä pääse tulemaan samalla tavalla huomaamatta.

One comes, one goes

Life as we understand it is a magical experience filled with emotions and feelings and life consists of an eternal learning process.  Life is a long journey of ups and downs, sunrises to sunsets and we all hope to be able to lead a long and successful life. The long and the success is measured and interpreted by different people differently and what one might perceive as success could be considered by another in a vastly opposite or different light.

I started my blog today this way because unfortunately I have a family member that currently is ill and the prognosis is not good. So, while one the one hand we are expecting a baby and eagerly await the arrival, our joy is overshadowed with the knowledge that my stepfather is not long of this world anymore.

I must admit that all is not as terrible as it at first might seem. Stepdad is almost 82 years old and certainly has led a long, hard and fruitful life. As a farmer he spent most of his life on the land in the harsh sun with his sheep, cattle and game. He had grown up in what some might term a somewhat poor household. Thus, from an early age he knew the importance of hard work and never shied from it either.

His labour, dedication, determination and his uncanny skill at understanding business in his region soon saw him and his farming endeavours flourish. When he could afford to, he bought livestock when the price was low, tended them and the land until the price was right for him and then sold these animals again at a healthy profit. Of course it did not pan out favourably every time, but he was persistent, patient and soon his wealth started to show and grow. From small and humble beginnings grew a little pool of wealth.

Stepdad wouldn’t let it lie here either. If anything, his success fuelled an even bigger hunger. Call it ego, call it industrialism, call it what you like, but it certainly never was greed. He simply was a hard worker, a shrewd businessman and he continued in much the same manner as when he had started. He shifted his focus slightly from farming to property and became an astute property owner as well as small-scale property developer. All this whilst still maintaining full control over the farming side of the businesses.

Stepdad was hard-working as well as generous. He was by no means a philanthropist, but he was no miser either. I think his most endearing feature probably was that for all the wealth he had, he had both feet firmly grounded and his head square on his shoulders. He fathered five children and has numerous grandchildren too. I guess you could say that Stepdad had done very well for himself. He was always willing to listen, willing to lend a helping hand or offer advice and guidance. I most appreciate that he never was forceful or demanding. His method was more one of suggestion and offering the listener the chance to take the advice or leave it.

So whilst Stepdad is withering away in a hospital 15 000km from here, we are hoping to receive a new bundle of joy in our lives any moment. One new life is about to begin and on the other side of the world in the same family another life seems to be coming to an end.

I would like to thank my stepfather for all he has done for me and my mother. Before he walks out into his African bushveld for the last time, I want him to know that he is a very special man. I will miss him. He has been an inspiration, a pillar of support and a strong guide and influence for the last 15 years. Thank you very much and I wish you all the best and strength for the next part of the journey and the adventures to come.

Mörkö

morko

Ystävä oli pahoittanut mielensä blogipostauksesta, jossa olin kuulemma sanonut olevani vihainen ihmisille, jotka pitävät lapsia itsestäänselvyytenä.

Miten saatan ajatella, että helposti alkunsa saanut lapsi olisi vanhempien mielestä itsestäänselvyys? Enkö ymmärrä, että esimerkiksi hänelle jokainen lapsi on ihme, jonka hyvinvoinnista, turvallisuudesta ja tulevaisuudesta hän vanhempana kantaa hirveää huolta?

Apua, tarkoitukseni ei ole ollut kyseenalaistaa kenenkään äidinrakkautta.

Päinvastoin, juuri äidinrakkauden ilmeisyys tekee lapsettomuudesta niin vaikeaa. Olen tuntenut itseni Tove Janssonin möröksi. Seisoin yksin pimeässä lämpiminä tuikkivien äidinrakkauksien keskellä niin kauan, että aloin lopulta kantaa pimeyttä mukanani.

Oli pakko tarkistaa, mitä oikein olin kirjoittanut. Lapsettomien päivän aatolta löytyi tällainen lause: ”Pistää vihaksi, miten vanhemmuutta pidetään itsestäänselvyytenä.”

Tarkoitan sitä, miten helposti lapsettomuus ilmiönä ja lapsettomat ihmisinä jätetään ottamatta huomioon.

Lapsettomuus jätetään ottamatta huomioon samaan tapaan kuin se, etteivät kaikki ole mieleltään ja ruumiiltaan terveitä, vähintään keskituloisia kantasuomalaisia heteroja. Ei pahalla, vaan siksi, ettei tulla ajatelleeksi. Ja varmaan myös siksi, että on vaikea kuvitella tunteita, joita ei itse ole kokenut.

Ystävä kysyi myös jotain sen tapaista kuin miksi rakennan vastakkainasettelua lapsettomien ja muiden välille.

En koe rakentavani mitään. Se pimeys, missä seisoin mörkönä, oli todellista. Siitä huolimatta, että ystäväni ja perheeni ovat olleet tosi hyviä ottamaan huomioon lapsettomuuteni – niin hyviä kuin lapsettomuutta itse kokemattoman on mahdollista olla.

Ready?

It would appear as though just about everything is ready for the new arrival. We have received the large cardboard box from Kela. We have been to classes to prepare us for the actual event. We and now we have also been to the hospital to see what goes on there. What else is missing, I wonder?

We now have clothing for the baby. We have a mattress and bedding too. We do not have a perambulator or stroller yet. We must get a car seat too. And let’s not forget about the nappies – oh my – dem nappies! I understand though that the pram and car seat are available on loan from friends and family. But will anyone loan us nappies? Ha – just remembered – we don’t have a carry cot either. Still some work to do there then.

Last week we attended a yoga class in which the entire process was explained to us. What a really great evening that was. The presenter was very good too. She explained how over the decades the process has changed and how we only now are starting to properly understand more complex issues such as the trauma the poor child must be experiencing. I must admit, that is something I never considered. To me it was all just part of this natural process. But now that I have been taught this, I understand and realise that this occurrence must be highly traumatic for the new-born.  Another new revelation was the water breaking. I always thought that the moment the water broke the real action starts. At least that is what happened when my two sons were born. Now I learnt that the mother could actually still carry the child for several hours after that and not expose the baby to any danger. So thank you very much for your most insightful and enlightening presentation.

After the educational part was done we were presented with an array of tools and methods to help ease the pain of the mother while going into labour and while giving birth. I suppose these lessons are after all quite important for expecting parents to attend. The tools that are applied are also quite novel. I did not realise that a simple exercise ball would be so helpful (now that I have been shown it appears almost logical, but that’s just it with me – if you don’t show me I don’t learn). And that wooden curved chair. It looks like a potty with the sides missing. Wish I had thought up some of these.

Yesterday we attended a gathering at the local hospital. Now we know where to go, when to go, but not quite how to go. Taxi? Car? Reckon bus is a possibility too, but not quite what we’ll use. Here in Finland you have so many more choices. Would you like a single room? Would you like a family room? Would you like a bath with that? What medicines would you prefer? Back home it is a case of arrive at the hospital. Get admitted. Be wheeled into the semi-sterile theatre. Pray the mid-wife has at least a vague idea of what to do. Have the baby. Get wheeled off to the ward where several other expecting mothers and mothers who have just very recently given birth are congregated in an overfilled ward with way too many beds. People milling everywhere. Screaming kids running around. No peace anywhere. Of course there are the private hospitals where you have a little more peace and quiet, but even they cannot guarantee you a single room, even though you paid through your ears for their facilities and will be indebted the rest of your poor life.

Thankfully we are currently going through relatively stress-free experience. Yet during these preparatory stages, people burst my bubble. It is pretty normal when strangers gather for people in similar situations to open up to each other and start up impromptu conversations. Yes, that can happen in Finland too! That is most likely to happen if I am around. I can’t help myself, I am too talkative. And of course the subject of the sex of the baby will most certainly be one of the topics. What about the sex of the baby? Standing amongst these other pregnant couples, people were quite convinced that our baby will be a boy. They can tell this by looking at the shape of the mother’s belly. Really??? I just see a big lump that occasionally moves and makes me feel all giddy. Wait a minute – Does that mean I have to re-paint the room? Do we now have to toss out all the cute little clothes we’ve bought and collected? The toys? Oh brother!

Kertomatta jäänyt

Olen mainostanut palaavani yhteen New Yorkissa kesällä sattuneeseen asiaan. Siihen, että pelkäsin loukanneeni yhtä kurssikaveria. No nyt palaan.

Tämä liittyy myös edelliseen blogipostaukseeni, jonka otsikko oli Miten otan lapsettomat huomioon nyt kun olen raskaana? Siinä elvistelin, ettei tunnu hyvältä kohkata raskaudesta, jos mukana saattaa olla vasten tahtoaan lapsettomia.

Kohkaamatta oleminen voi kuitenkin olla yllättävän vaikeaa.

New Yorkin -kurssilla kävi näin: Kun reilu kymmenen toisilleen ennalta tuntematonta, eri kulttuureista tulevaa ihmistä viettää päiväkausia yhdessä, ryhmäytyminen aloitetaan universaaleista asioista, joihin tuntuu liittyvän mahdollisimman pieni riski loukata ketään.

Tässä tapauksessa yksi niistä oli mun mahassa oleva vauva. Vauva oli näkymätön ja äänetön kurssilainen, jonka vointia kyseltiin ja jonka kustannuksella vitsailtiin enemmän kuin kenenkään muun.

Pakko myöntää että raskauden osakseen saama huomio hiveli. Ja toisaalta otin asian vähän velvollisuudenkin kannalta. Olen tottunut olemaan uusien sosiaalisten tilanteiden klovni.

En ymmärrä, miten en tajunnut ajatella. Ryhmässä oli toinenkin lapseton.

Onneksi se tuli ilmi jo toisena päivänä, kun S kosketti mun mahaa ja kysyi ”monesko?” Kerroin että ensimmäinen, ja kysyin – niin kuin vasta nyt tajuan aina kysyväni S:n kaltaisilta, yli kolmekymppisiltä afrikkalaisilta naisilta – and how many do you have? None, ei yhtään, S puisti päätään.

Kerroin S:lle hoidoista. Hän kertoi omistaan. Hänen kotimaansa pääkaupungissa oli keinohedelmöityksiä tekevä klinikka, mutta IVF oli pitänyt käydä tekemässä Intiassa. Kallista. Eikä tulosta. Lopulta mies oli kyllästynyt ja ottanut toisen vaimon S:n rinnalle. Nuoremman, jonka kanssa sai pian kaksi lasta. S on 42.

Tunsin itseni totaali-idiootiksi. Tietysti tiesin, että lapsettomuutta on kaikkialla maailmassa. Afrikassa sitä on Eurooppaa vähemmän, koska moni ei lykkää lapsen yrittämistä niin pitkään kuin täällä helposti lykätään, mutta ihan pakosti mun on täytynyt kahdeksan Afrikan-vuoteni aikana tavata tahattomasti lapsettomia afrikkalaisia. Afrikassa vaan on niin paljon lapsia, eikä elämä ole niin ydinperhekeskeistä kuin Euroopassa, että sivullisesta tuntuu helposti siltä, että ihan kaikilla on lapsia.

(Huom, nämä Afrikkaa koskevat rivit ovat karkeita yleistyksiä. Afrikassa on viitisenkymmentä maata. Olen asunut niistä vain kahdessa, ja läheisimmät ystäväni ovat aina olleet suhteellisen hyvin toimeen tulevia, korkeasti koulutettuja kaupunkilaisia, joiden elämä on tosi samantapaista kuin elämä Suomessa.)

S:n kanssa käymästäni keskustelusta lähtien yritin olla lähtemättä mukaan vauvajuttuihin. Se oli kuitenkin vaikeaa, koska vauvasta oli jo tullut ryhmän turvallinen kestopuheenaihe.

Osaksi siksi päätin pitää kurssiohjelmassa vaaditun harjoituspuheen lapsettomien huomioon ottamisesta. Noin yleensä, kiinnittämättä huomiota siihen, että tässäkin ryhmässä saattaa olla muitakin lapsettomia kuin minä. Se olisi ollut ihan hyvä puhe, ellei se olisi mennyt plörinäksi. Niin kuin kerroin, jäin jumiin omasta elämästäni ruikuttamiseen.

S lähti heti puheen jälkeen vessaan.

Seuraavana aamuna koputin S:n ovelle ja pyysin anteeksi. S näytti hämmästyneeltä. Olin kuulemma koskettanut, en loukannut.

Juteltiin pitkään S:n sängyllä. Ja itkettiin. Meillä oli paljon samoja ajatuksia ja kokemuksia. Vaikka niiden lisäksi oli myös juttuja, joista ei ajateltu samalla tavalla, päällimmäiseksi jäi vahva tunne lapsettomuuden surusta kokemuksena, joka on tosi samanlainen kulttuurista riippumatta – varmaan aika samalla tavalla kuin vanhemmuus, minkä takia raskauskohkaus oli ollut niin luonnollinen ”valinta” ryhmäytymistä vahvistavaksi kestopuheenaiheeksi.

 

Miten otan lapsettomat huomioon nyt kun olen raskaana?

fr27 8Tältä näyttää työpöytä päivää ennen äitiyslomalle lähtöä. Ihan hyvä suoritus minusta. Mutta sitten asiaan. Sain sähköpostiin aihetoiveen. Kiitos T! Toive kuului näin:

Olisi kiva lukea blogistasi, miten olet nyt oman raskautesi aikana ottanut huomioon sen, että ympärilläsi voi olla lapsettomuudesta kärsiviä. Oletko omalla taustallasi pystynyt olemaan avoimesti onnellinen raskaudestasi, vai onko tullut sellaisia ”anteeksi, olen raskaana” -fiiliksiä? Jos esim. joku on kahvipöydässä alkanut jutella raskaudestasi, ja seurassa on ollut (syystä tai toisesta) lapsettomia naisia, oletko tarttunut teemaan vai pyrkinyt nopeasti vaihtamaan puheenaihetta? Entä miten olet ajatellut lähteä äitiyslomalle: matalalla profiililla vai järjestämällä kunnon läksiäiskakkukahvit? Muistelen, kuinka kerroit sinulle olleen vaikeaa osallistua kollegan äitiyslomakahveihin. Vai onko kaiken kaikkiaan tullut sellainen asenne, että olen raskaana ja niiiiin ansainnut sen – muiden tunteista viis! Ja miltä nyt tuntuu muistella tunteita, joita muiden raskaanaolo aikonaan aiheutti? Muistan, kuinka teiltä joogassa vietiin tyynyt äitiysjoogalaisille, ja jupisit tekstissäsi hiukan katkerana, kuinka raskaana olevat tietysti tarvitsevat niitä enemmän… Niin, miten se nyt mahtaa olla. 😉

Yllättävän vaikea kysymys. Olisi mielenkiintoista kuulla myös muiden – sekä lapsettomien että raskaaksi tulleiden lapsettomien – ajatuksia samasta asiasta.

En ole ollut raskauden aikana kovin monessa tilanteessa, jossa ympärillä on ollut ihmisiä, joiden lapsitoivestatusta en tiedä. Se johtuu kahdesta asiasta:

  • En ole liikkunut uusissa ympyröissä – paitsi jumpassa, missä en koskaan puhunut kenellekään mitään, ja nyttemmin äitiysjoogassa (missä käytän tyynyjä suurella antaumuksella).
  • Vanhoissa ympyröissä olen aika hyvin perillä ihmisten lapsitoiveista, koska olen puhunut avoimesti omasta lapsettomuudestani.

Epävarmoissa tilanteissa olen huomannut noudattavani samaa periaatetta kuin englannin kielen pilkkusäännössä: when in doubt leave it out. Ei tunnu hyvältä kohkata raskaudesta, jos mukana saattaa olla vasten tahtoaan lapsettomia.

Lapsettomien huomioonottamista on helpottanut, että raskauden ja vauvantarvikehankintojen käytännön yksityiskohdat eivät minusta ole kovin mielenkiintoisia kahvipöytäkeskustelun aiheita, jos muuta puhuttavaa on. Ja koska vierastan kaikenlaista pakkojuhlintaa, olen pyytänyt ettei mulle järjestetä koko talon niin sanottuja mammakahveja. Poistun perjantaina matalalla profiililla, ja musta on edelleen aivan ufo ajatus, että kutsuisin itseäni mammaksi tai äitiyslomaa mammalomaksi.

[Muuten, hankala sanoa, missä kohti kiinnostavan raja kulkee päässäni. Raskaudessa ja jopa niissä hankinnoissa on myös paljon sellaista, mistä saatan välillä kysellä aika maanisestikin. Esim. esinaisellani olisi tänään puoli tuntia ennen kotiinlähtöä ollut tähdellisempääkin tekemistä kuin vastata kysymykseen: ”Voiko olohuoneeseen hankkia vaalean pörröisen villamaton juuri ennen vauvan syntymää?” Varsinkin kun olin jo eilen saanut yhden Lyyleistä vakuuttamaan, että kyllä se käy, koska ”voihan sen laittaa pahimmassa ‘syön kaiken lattialta’ -vaiheessa vähäksi aikaa syrjään”. Samantapaisia kyselykierroksia olen suorittanut vauvan tarvitsemista vaatteista (Suteen ei voi tässä luottaa, koska se ei ymmärrä, miten vauvan nukuttaminen ulkona pakkasessa voi olla kansalaisvelvollisuus) ja tarvikkeista ja olen ikikiitollinen käytännöllisistä listoista, joita jotkut kanssabloggaajat ovat koonneet. Itse käytän Winnien listaa (Winnie, sun listalta puuttuu valkoinen karvainen villamatto!).]

Läheisen ihmisen kanssa kahdestaan ollessa on mahdotonta olla puhumatta raskaudesta. Tulossa olevaan elämänmuutokseen liittyvät ajatukset ja tunteet ovat niin isoja, että niistä vaikeneminen olisi minusta falskia, vaikka ystävä olisi lapseton. Toivon, että olen osannut pitää puheen siedettävällä tasolla.

Ihan viime viikkoina olen ulottanut raskaudesta puhumisen myös Facebook-päivityksiin. Enkä ole koskaan tuntenut syyllisyyttä raskaudestani, kun liikun julkisilla paikoilla vieraiden ihmisten keskellä.

Syyllisyyttä on ollut aika helppo olla kokematta ehkä siksi, että raskaana olevien naisten, lastenvaunujen tai vauvojen näkeminen tai vauvauutisten kuuleminen (paitsi ex-miehen vauvauutisten) ei ollut mulle koskaan se tosi voimakas surua aiheuttava ärsyke. Surin vauvavaiheen jälkeen tulevista asioista paitsi jäämistä.

Silti sellaisia ”anteeksi, olen raskaana -fiiliksiä” tulee: Kun piti kertoa raskaudesta ystävälle, joka on joutunut luopumaan lapsitoiveestaan. Ja nyt huoli saman ystävän kohtaamisesta. Ja se yksi tarina, joka on vielä kertomatta New Yorkin kurssilta.

Ja sitten joskus tätä blogia kirjoittaessa. Tuntuu hölmöltä, että bloggaan yhä lapsettomuus-otsikon alla, vaikka onhan se tavallaan loogista, että koko matka hedelmöityshoidoista äitiyden alkuun löytyy samasta paikasta. En ole viime aikoina kirjoittanut ollenkaan lapsettomuudesta, sillä se ei ole ollut mielen päällä. Toisaalta mulla ei ole myöskään mitään siitä kirjoittamista vastaan, en vain tiedä mitä sanoa.

Luulen, että mielelle tulee tarve käsitellä lapsettomuutta joskus lapsen syntymän jälkeen. Tai ehkä piankin. Viime viikolla oli ensimmäistä kertaa semmoinen olo, että halusin vihdoin katsoa yli vuosi sitten ostamani Hiljaa toivotut -dokkarin. En kuitenkaan vielä tehnyt sitä.


PS: Sähköpostiosoite on hilkka.susinen@gmail.com. Myös alalaidan kommentiboksin kautta saa kiinni. Olisi kivaa kuulla mahdollisimman monesta.

This world

I can’t help but wonder if we are being selfish or not. We are bringing a child into this world and what a terrible world it has become. Oh, I know, our parents probably thought the same – or it probably was just as bad back then – but I remember growing up in a world that was safer and freer and healthier. Or am I just being way too paranoid?

My mother and my grandmother knew that I was a busy and adventurous boy. They also understood that boys need to run and jump and bicycle and explore and do what boys do (after all, my one uncle was called Tarzan for very good reasons). I had relatively few limitations. Obviously the ethical and legal ones, but more importantly I was told to be home by sunset. In Africa we worked (and I guess my system still does) that work, or play for that matter, started when the sun came up and ended when the sun went down. This then also determined when we ate (ha ha ha – I get really hungry during the summertime in Finland when sunset is so far away).

Anyway, I’d be out and about in the bushes and on the streets and I often got home after sunset. My mother and gran worried of course and I was reprimanded constantly. This is something we in today’s age just cannot allow our children to do any more – it just is not safe to do that now.

As a kid my biggest worries were snakes, honey badgers and thorns. Now we have thieves, rapists, psychos, sickos, weirdoes and a list of other threats. As a kid the nights were probably the more dangerous times. Today you are likely to be attacked at any moment.

But I guess that all will work out in the end anyway. Doesn’t it always? I am just getting older. I am most likely going on just like parents did when I was born. I hope I am just overreacting.

I am very happy that we are having our child in Finland though. The social system here seems to be better thought out and more operative too. The people certainly are more accommodating and supportive. I am confident our child will have a very good start in life here and I sincerely hope that as a species we very soon learn to live in peace and harmony.

Remonttiepätietoa

torni

Neuvolan täti kysyi, näyttääkö meillä kotona jo siltä, että meille on tulossa vauva.

Öö. Meillä näyttää tältä. Tuo ylimmäinen on äitiyspakkaus. Susi haki sen postista päivää ennen kun lähdin kahden viikon evakkoon helteen, flunssan ja talon julkisivuremontin takia. Palasin sunnuntaina, mutta en ole jaksanut vielä avata laatikkoa.

Hyvät uutiset:

  • Ilmojen viileneminen on viilentänyt kodin lämpötilan asumiskelpoiseksi.

Huonot uutiset:

  • Aamuisin viimeistään klo 7.30 alkaa infernaalinen julkisivuremontista aiheutuva melu. Se kestää noin kello 17 saakka.
  • Julkisivuremontti kestää helmikuun puoliväliin saakka.
  • Parveke on poissa käytöstä ehkä remontin loppuun asti.

Kestän yleensä stressiä ja epätietoa aika hyvin. Nyt tuntuu siltä, etten kestä mitään.

En tajunnut, että meteli voisi olla näin infernaalinen. Onko se yhtä infernaalinen vielä lokakuun alussa, kun vauva tulee? Ja miten pitkään sen jälkeen? Olen ollut puhelimessa lähes sadan Jorma-nimisen miehen kanssa, enkä saa selkeää vastausta.

Pahempia on kuitenkin ne kysymykset, joita Jormilta ei voi kysyä: Jos meteli on yhtä infernaalinen lokakuussa kuin nyt, kestääkö vauva sen? Entä minä?

Pitääkö alkaa miettiä vaihtoehtoista asumisratkaisua? Ja miten sellainen rahoitettaisiin?

Mutkun mä en halua mitään vaihtoehtoista asumisratkaisua. Haluan olla kotona.

PS: Eilen neuvolassa selvisi, että vauva on mennyt jo lähtökuoppiin, eli kaivautunut pää alaspäin syvälle mun lantioon. Kuulemma vähän aikaista, mutta ei kuulemma tarkoita, että aikoisi tulla ulos ennen aikojaan.

Väsyttää ja huolestuttaa

Jos väsyttää ihan hirveesti 33. raskausviikolla, väsyttääkö ihan hirveesti loppuun saakka?

Nukun huonosti. Toisinaan nukun kuitenkin kohtalaisesti, mutta sellaistenkin öiden jälkeen tunnen itseni zombieksi.

Keskittymiskykyä on vain juoniromaanien lukemiseen, ja niidenkin kanssa on käynyt vähän huono tuuri.

Ensimmäisessä romaanissa oli sivujuonteena iäkkään naisen raskaus. Se tuntui olevan ihan minipieni sivujuonne. Loppua kohti kävi kuitenkin ilmi, että juonen kannalta olikin tärkeää, että vauva kuoli kohtuun reilu kuukausi ennen laskettua aikaa.

Toivon, etten olisi lukenut koko kirjaa. En nyt.

Tässä vaiheessa raskautta on kai aika normaalia olla huolestunut, miten vauva pärjää. Normaaliuden tiedostaminen ei kuitenkaan kevennä huolta. Mitä jos vauva on kuolemassa mun sisällä juuri nyt, enkä huomaa mitään? Jos luonto kerran ei katsonut sopivaksi laittaa raskautta alulle, niin eikö se tarkoita, että mussa on jotain vikaa, minkä takia jotain pahaa ehtii vielä tapahtua?

Tiedän, että sikiölle on paras kehittyä äidin sisällä, enkä kadehdi keskosvauvojen vanhempia. Mutta silti: Tulispa se sieltä pois, niin se laitettaisiin läpinäkyvään kaappiin, missä sen hyvinvointia tarkkailtaisiin jatkuvasti kaikenlaisilla vempaimilla.

Toinen romaani on vielä kesken. Sen koko juoni perustuu siihen, että päähenkilön äiti kuoli päähenkilön ollessa pieni, eikä isääkään ollut.

Ihan kamalaa ajatella, että me kuoltais ennen kun Lily ehtii aikuiseksi. Nipsu (joka ei yleensä tulevaisuutta liikoja murehdi) muistutti viime viikolla, että monet varautuu sellaiseen.

Kenen te haluaisitte ottavan Lilyn, jos teille tapahtuu jotain? Apua, en kenenkään. Eihän sillä voi olla kenenkään kanssa niin hyvä kuin meidän.