About Leena Anttila

ylilääkäri Väestöliiton Lapsettomuusklinikka Turku

Kiitos hyvästä

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kättelyn ja tervehtimisen jälkeen istumme tuokion hiljaa. Lähes kaksi vuotta sitten olimme hyvästelleet muutaman tuloksettoman hoitoyrityksen jälkeen. Laran munarajojen toiminta oli 30-vuotiaana lähes hiipunut. Pari halusi kutenkin yrittää hedelmöityshoitoa omilla sukusoluilla. Erilaisten stimulaatioyritysten tuloksena oli vain kolme alkiota ja yksi keskenmeno.

Odottaessani keskustelun heräämistä, mieleeni muistuu kortti, jonka Lara lähetti minulle jossain tutkimusten ja hoitoyritysten vaiheessa. Siinä oli siteeraus Helena Anhavan runosta:

”En voi katsoa tätä,
otan oikeuden olla pieni ja surkea,
menen kyyryyn itseni sisään
monen verhon taakse.
Näin ei luonto voinut tarkoittaa,
joku käsitti väärin, ihminen,
tiede, joka teki enemmän kuin voi.”

Muistan keskustelumme siitä, kuinka epäreilulle tuomio munasarjojen toiminnan hiipumisesta tuntui e-pillereiden lopettamisen jälkeen. Miksi kukaan ei varottanut? Rutiinikontrolleissa aina sanottiin kaiken olevan hyvin.

Ajatus luovutetuista munasoluista ei tuolloin tuntunut omannäköiselle ratkaisulle, ja pari päätti lopettaa hedelmöityshoidot. ”Jos asia olisi tiedostettu aiemmin ja munasolujen ennakoiva pakastaminen olisi ollut mahdollista, olisin ehkä voinut sitä harkita.” Lara pohti tuolloin tilannettaan.

Mieleeni nousee ajatus: Onkohan mieli muuttunut? Onneksi maltan olla hiljaa ja kuunnella.

”Haluttiin tulla tapaamaan ja kertomaan, että meillä on kaikki hyvin.” Otso avaa keskustelun. ”Päätimme vaihtaa suuntaa ja valita adoption. Muistat varmaan, että työmme puolesta olemme viettäneet paljonkin aikaa kehitysmaissa – sekin osaltaan vahvisti päätöstämme. Vaikka ensin oli vaikea hyväksyä Laran tilannetta, on pakko sanoa, että kohdallamme muutos on ollut mahdollisuus. Kaikki se hyvä mitä voimme tehdä, tuli näkyväksi kun uskalsi sulkea yhden oven ja päästää irti itse kirjoittamastaan elämän käsikirjoituksesta.”

Lara jatkaa: ”Haluttiin tulla kiittämään kaikesta. Oma diagnoosini oli shokki. Tilanteemme oli monin tavoin kurja ja elämä tuntui juuri tuolloin täydellisen epäreilulle. Täällä purimme aika näyttävästikin tunteita ja kotona käperryimme itsesääliin. Sitten vielä kieltäydyimme ”järkevästä” hoitotarjouksesta. Jaksoitte kuitenkin kaikissa tilanteissa myötäelää tunteitamme, välittää meistä ihmisinä ja tukea omia ratkaisujamme. Se antoi voimaa ja rohkeutta mennä eteenpäin, eheytyä.”

Keskustelussa nousee esille kerran jos toisenkin hoitajiemme tarjoama ”matalan kynnyksen” TUKI-toiminta ja sen mittava merkitys Laran ja Otson lapsettomuuskokemukselle: ”Koskaan emme jääneet ulkopuolelle, yksin tai pulaan.” Kuulumisten vaihtamisen jälkeen saattelen pari oman tutun hoitajan luokse: kiitoksen voima on valtaisa ja haluan sen tavoittavan oikean osoitteen!

Kävellessäni takasin työhuoneeseeni, tiedostan että on aika kirjoittaa piste tälle pari vuotta sitten aloittamalleni blogisarjalle. Tämäkin on hyvä lopettaa kiitoksiin. Kiitos potilailleni ja tiimille, jossa olen saanut työskennellä – ilman teitä tämä ja lukuisat muut kertomukset, jotka elävät sydämessäni, eivät olisi mahdollista. Kiitos lukijoilleni – vaikka kohta pudotan paperille sen viimeisen pisteen, jään miettimään muutosta ja mahdollisuutta: ehkä tapaamme jollain muulla foorumilla jonkun toisen otsikon alla.

Monesko kerta toden sanoo?

Lapsettomuuslääkärin mietteitäshutterstock_171251717

Unet ovat joskus hyvin todentuntuisia ja jäävät mieleen pitkäksi aikaa. Kuten uneni, jonka tässä kuvaan.

Unessani avasin joulukalenterin luukkua ja löysin sieltä kauniin sulkakynän. Mieleni valtasi kiitollisuus ja päätin heti kirjoittaa kirjeen. Eteeni ilmestyi tyhjä paperi eikä minun tarvinnut kuin hymyillä kynälle, niin ajatukseni piirtyivät yönsinisellä musteella paperille eheänä kaunokirjoituksena:

”Hyvä Joulupukki, olen Leena Lapsettomuuslääkäri Väestöliiton Turun klinikalta ja kirjoitan sinulle jälleen Joulun lähestyessä.

Miten voit? Vuosihan on jo pitkällä ja Joulu – lasten odottama juhla – lähestyy.

Olet varmaan pannut merkille kuinka syntyvyysluvut laskevat Suomessa. Lehdissä kirjoitetaan: ”Suomessa syntynyt tänä vuonna ennätysvähän lapsia”! Olen pohtinut, mahtaako lapsien loppumisen uhka jo näkyä Korvatunturilla tonttujen työmaalla lahjapajassa? Oletteko joutuneet pohtimaan tuottavuuskysymyksiä ja yhteistoimintaneuvottelukutsua?

Olet varmaan lukenut Väestöliiton perhebarometrin vuosimallia 2015 – siinä tutkija Anneli Miettinen pureutuu pohtimaan syitä syntyvyyden laskuun. Lastenhankinnan ”kulttuurisen maiseman” muutos osoittautui yhdeksi keskeiseksi tekijäksi. Monilapsinen perhe ei ole enää arvo eikä unelma.

Asiat eivät luonnollisestikaan ole mustavalkoisia – on myös suuri joukko perheitä, johon toivottaisiin lapsia, mutta toiveesta ei tunnut tulevan totta.

Kuten varmaan muistat, sydäntäni lähellä ovat juuri ne perheet, joissa lapsettomuus ei ole oma tietoinen valita vaan tahaton, ei toivottu elämäntilanne. Näiden perheiden vaiheita työssäni myötäelän ja haluni olisi tukea heitä parhaalla mahdollisella tavalla.

Hedelmöityshoidot ovat vuosikymmenien saatossa tehostuneet – valtaosaa lasta toivoista voidaan tuloksellisesti auttaa. Joskus lapsettomuus ratkeaa ilman lääketieteellistä hoitoa tai ihan kevyesti auttamalla, mutta joskus joudutaan tekemään useampia hedelmöityshoitoja. Niissä tilanteissa kuulen aika ajoin kysymyksen: ”Milloinhan tämä onnistuu? Monesko kerta toden sanoo?

Silloin olen neuvoton – minulla ei ole tiedossani oikeaa vastausta. Tiedän vain, että toivosta ei kannata luopua.

Toivoisinkin – jos Kovatunturin tiedeyksikkö on työssään edistynyt – tänne Turun klinikalle sitä kristallipalloa, joka kertoisi oikeat suuntaviivat. Kulkeako eteenpäin vai vaihtaisiko kokonaan suuntaa?”

Havahdu hereille ja pohdin: Unet ovat unia, sadut satua. Ja kaikki tietävä kristallipalloni jäänee edelleen haaveeksi.

Siitä huolimatta tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että voin olla mukana tässä työssä, jonka ansiosta monen perheen Joulujuhla on saanut uutta väriä, eloa ja näkökulmaa.

Levollista Joulun odotusta jokaiseen kotiin!

Miesten tekemää ruokaa

Lapsettomuuslääkärin mietteitä  shutterstock_246521713

Perheeni kesäperinteisiin on parinkymmenen vuoden ajan kuulunut rosvopaistin valmistus. Se on tapahtuma, josta riittää puhetta niin ennen kuin jälkeen h-hetken: se on suuri juhlapäivä, jolloin saadaan miesten tekemää ruokaa!

Kulunut kesä yritti livahtaa ohi ilman yhtään rosvoilua, mutta onneksi lokakuun viimemetreillä asia korjaantui. Saatiin kokoon oma ydinperhe ja vahvistukseksi puolisoni nuoremman tyttären sekä kummityttöni perheet. Lopulta kymmenen miehen joukko kolmesta sukupolvesta puuhasi lammaskuopan ympärillä.

Miesten viikko nostaa mieleeni tuon mieluisan tapahtuman rakkaat muistikuvat ja monimuotoiset aatokset.

Aamuvarhaisella alkaa kuopan kaivuu. Kuopan pohjalle ja reunoille ladotaan tiilet, sitten arvokas tulen sytytys. Puolenpäivän tietämissä annetaan hiilloksen hiipua ja lammaspaketti lasketaan kuoppaan. Nuotion uudelleen sytytyksen jälkeen alkaa hidas ruuan valmistus, johon kuuluu myös makkaranpaisto, mutta ennen kaikkea tarinointi.

Ryhmän pääkokkina häärii puolisoni – suvun taata jo vuodesta 2005. Tällä kertaa apukokkikaartiin kuuluvat omat aikuiset poikamme. Lisäksi mukana ovat poikiemme lanko ja serkun puoliso – nämä isäihmiset ovat aikoinaan intensiivisesti osallistuneet lastenhoitorinkiimme ja toimineet tärkeinä miesesikuvina pojilleni. Viisi pikkuserkusta muodostaa avuliaan kokkipoikaryhmän, joka imee itseensä aikuisten tarinoita, puheenparsia ja pakinoita.

Apukokeista nuorin, kummityttöni 5-vuotias kuopus, mielii koululaisten taitoihin ja harjoittelee laskemista aina, kun se vain on mahdollista. Kun pohdimme ruuan valmistumisaikataulua, hän tuumailee: ”Tässä kokkijoukossa on kolme isää. Kymmenen miinus kolme on seitsemän.” Hetken hän katselee kummisetäänsä eli kuopustani sekä veljensä kummisetää, esikoistani ja jatkaa päätelmiään: ”Seitsemällä ei ole lapsia. Tässä on siis kolme isää, kaksi poikamiestä ja viisi poikaa.”

Samalla kun iloitsemme onnistuneesta joukko-opin tehtävästä, nousee mieleeni lapsettomuuden laskuopin aksiooma #yksiviidestä. Lapsettomuuslääkärinä tiedän, että lähestyvä isänpäivä on monelle miehelle raskas muistutus omasta tahattomasta lapsettomuudesta.

Yllä kertomani miesvoimainen tarina voi jopa vihastuttaa – pitäisihän lapsettomuuslääkärin tietää, että vanhemmuus ei ole itsestään selvyys ja ”yksi viidestä”-sääntö koskettaa myös miehiä. Juuri siksi halusinkin tarinan kertoa: tarina muistuttakoon, kuinka arvokkaita ovat sukupolvien ketjun voimallinen yhteenkuuluvuus, henkisen pääoman siirtäminen ja rakkaus. Kun tuosta kaikesta jää paitsi, kun toive isyydestä ei täyty, syntyy surua ja kipua.

Olen nähnyt tuon surun, mutta olen myös nähnyt sen muuttuvan iloksi. Älkää menettäkö toivoanne, älkää luopuko haaveestanne!

#miestenviikko #yksiviidestä #toiveisyydestä

Syyspuuhia

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_179388407Hedelmäpuiden sato on korjattu. Kurpitsojen hurja kasvu on taittunut ensimmäisiin yöpakkasiin. On hillottu, mehustettu, pakastettu. Lehdet on haravoitu kompostiin tuomaan kasvuvoimaa tulevan vuoden sadonkorjuulle. Ensimmäiset kynttilälyhdyt on sytytetty tervehtimään kaamoksen esiinmarssia – on aika antaa puutarhan levätä ja laatia kasvusuunnitelma tulevaan kevääseen.

Syksyn sydämessä Lapsettomuuslääkärin työmietteet suuntaavat myös tulevaisuuteen. Johdon katselmus lähestyy: on aika sinetöidä tulevan vuoden tavoitteet, toiminnan raamit sekä tarkistaa ”laivan kurssi”.

Puutarhapuuhiin verrattuna voi kuulostaa paperin makuiselle puuhastelulle.

Paperille tulevaisuuteen tuijottelu ehkä maistuisikin, jos antaisi esitäytettyjen lomakepohjien viedä mennessään. Ilokseni tiimi, jota luotsaan, on yhteistyöhakuinen, ennakkoluuloton ja osallistuva! Voin katsoa tulevaisuuteen luottavaisin mielin, koska ”toimin aina potilaan parhaaksi”- ja ”kaveria ei jätetä” -periaatteet näyttäytyvät kaikissa työntekemisen vaiheissa.

Lisäksi käytössämme on työkalut, jotka saavat ”paperinmakuisiinkin” pohdintoihin eloa.

Klinikan jokaisen työntekijän työkalupakin täkein instrumentti ammatillisen osaamisen ohella on organisaation arvot. Ne luovat kivijalan kaikelle toiminnalle. Arvoista on johdettu organisaation strategiset päämäärät ja vision tavoitteet. Niistä tulee voida johtaa myös ratkaisuja työpäivän päivittäisiin tekoihin ja valintoihin.

Näkyykö tämä potilaalle? Siihen minulla ei ole täsmällistä vastausta, mutta yritän luonnostella muutamalla lauseella, miten toivoisin arvojemme näyttäytyvän lapsettomuusklinikan kohtaamisissa.

Yhdenvertaisuus – kohtelen kaikkia tasapuolisesti.

Ennakkoluulottomuus – jotta kuulisin tarkasti, mitä toisella on sanottavanaan, minun tulee vaimentaa omat ennakkoluuloni.

Osallistaminen – otan asiakkaan mukaan päätöksentekoon. Hän on oman elämänsä paras asiantuntija.

Ihmisläheisyys olen tässä auttaakseni.

Luotettavuus – hankin parhaan mahdollisen tiedon ja avun asiakkaalle.

Yhteistyöhakuisuus – paras apu voi joskus löytyä sisarklinikalta, Väestöliiton muilta asiantuntijoilta tai muiden verkostojen kautta.

Tähän tapaan toimien täytämme parhaiten lupauksemme kulkea toivon, onnellisuuden ja ihmisoikeuksien asialla.

Ukkosenjohdattimena

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_229592650

Kesälomakausi on jäänyt taakse ja klinikoiden väki kokoontunut täysimääräisenä kuulostelemaan lomakokemuksia.

Yksi yhteisten lomakeskustelujen kestosuosikki on sää: oliko sopivasti aurinkoa, lämpöä, hellettä tai yöllisiä sateita? Suosivatko tuulet purjehtijoita? Jokaisella on oma kantansa siihen, mikä oli loman ihannesää. Toiselle hehkuva helle sopii hyvin, toiselle taas hieman maltillisemmat lämpötilat.

Sääilmiöistä ukkonen kerää yleensä melko samansuuntaiset arviot.

Sähköä ilmassa: joku saa päänsärkyä, toisella on vain muuten painostava ja levoton olo. Luonnon valtavien voimien edessä pelonsekainen kunnioitus valtaa mielen. Haetaan turvallinen paikka, sähkölaitteet irrotetaan verkkovirrasta.

Ukkoskuuron mentyä ilma tuntuu puhtaalle ja helpolle hengittää. Sateen kastelema maa tarjoaa runsaan kirjon tuoksuja, luonnon värit kirkastuva. Puistoihin ja puutarhoihin satanut vesi herättelee kasvillisuutta uuteen kasvupyrähdykseen.

Toisinaan ukkosta on ilmassa myös lapsettomuusklinikalla. Sen voi aistia tai nähdä pilvisalamointina. Joskus voi huomata jääneensä itse Faradin häkin suojiin. Tällaisessa tilanteessa tuntee olevansa voimaton: on suojassa suurilta tunteilta ja samalla avuton auttamaan.

Lapsettomuuslääkärille sopii paremmin ukkosenjohdattimena toimiminen: salama saa iskeä vaikka kirkkaalta taivaalta. Suunnaton, joskus vuosien saatossa kertynyt varaus pääsee purkautumaan. Se voi yllättää, hämmentää ja pelästyttää kaikkia osapuolia, mutta myös puhdistaa ilmaa.

Ukkosenjohdattimena toimiminen on joskus välttämätöntä ja kuuluu tähän työhön.

Tunteiden ukkosmyrskyssä vastaanottohuoneen pitäisi olla potilaan turvapaikka. Paikka jossa ollaan valmiita vastaanottamaan ja ohjaamaan turvallisesti sivuun kaikki negatiivinen varaus mikä mielen maiseman ukkospilviin on kertynyt.

Yksin äidiksi

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_227906563Ajanvarauslistalla on tuttu nimi. Vaikka tunnistan nimen, tiedostan samalla, että edellisestä yhteydenotosta on kulunut tovi aikaa.

Astrid tuli klinikalle ensimmäisen kerran elokuussa kolme vuotta sitten. Hän halusi pohtia omaa hedelmällisyyttään ja mahdollisuuksia perustaa perhe yksin.

Astrid oli juuri läpikäynyt rankan eron pitkästä parisuhteesta. Yhteistä taivalta oli kuljettu lähes kymmenen vuotta, mutta sitten mies oli ilmoittanut lähtevänsä. Ei lapsia tähän maailmaan, ei ikipäivänä. Oli käynyt varmistamassa tilanteen vasektomialla puhumatta asiasta mitään Astridille.

Suhde päättyi riitaisasti huutoon ja jyrinään. Vihaan, kaunaan, kiukkuun, itkuun.

Nyt huoneeseen kävelee levollinen, hymyilevä nainen. Mitä on tapahtunut ensitapaamisemme jälkeen?

Astrid kertoo: ”Elämässäni ei ollut mitään, kun viimeksi tapasimme. Olen niin kiitollinen, kun ohjasit minut keskusteluihin hoitajanne kanssa. Hän sai minut oivaltamaan, että tuossa tilanteessa lapsen hankkiminen ei ollut se oikea ratkaisu. Minulla ei olisi ollut voimia vanhemmuuteen.”

Astrid oli eron jälkeen jättänyt koko vanhan elämänsä: muuttanut Turkuun saatuaan hyvän työpaikan ja viihtyisän, tilavan asunnon. Vapaat illat kuluivat yksinäisyyttä itkiessä. Ei ystäviä, ei sukulaisia lähimainlaakaan. Ei pienintä halua pariutua, mutta valtava tarve olla vahva itsellinen supernainen. Voimat vain puuttuivat.

Nyt kolme vuotta myöhemmin terapeutin tukeman itsetutkiskelun jälkeen Astrid kertoo näkevänsä asiat uusin silmin. Myötätunto itseä ja entistä kumppania kohtaan on löytynyt. Sydämessään hän on sanonut anteeksi hyvin monille asioille.

Haave perheen perustamisesta kypsyi, yksin vanhemmuuteen ryhtymisen realismi kirkastui.

”Ensin kuvittelin olevani täysin yksin lapsihaaveeni kanssa, mutta löydettyäni vertaistukea Simpukka-järjestön kautta, voimaannuin. Vertaisiani löytyi muualtakin! Vertaiskeskustelujen kautta oivalsin, kuinka tärkeä vahva tukiverkosto on.”

Reilu vuosi sitten Astridin naapuriin muutti pääkaupunkiseudulta perhe, joka kertoi hyvin avoimesti omasta perheellistymisestään. Tyyne ja Alisa olivat olleet hedelmöityshoidoissa Helsingin Väestöliiton Lapsettomuusklinikalla. Perheen esikoinen oli nelivuotias ja Alisan laskettu aika oli muutaman kuukauden päästä. Ja luovuttajan siittiöitä oli edelleen varattuna mahdollista kolmatta lasta ajatellen.

Kuulosteltuaan naapuruutta jonkin aikaa, Astrid kertoi oman tarinansa ja haaveensa tulla äidiksi. ”Tervetuloa mukaan meidän perheen tukijoukkoihin. Pääset näkemään lapsiperheen arkea läheltä. Tuo meidän esikoinen voi kyllä kertoa, miten monella tapaa vauvoja tehdään!” oli Tyyne sydämellisesti todennut. Ystävyys Tyynen, Alisan ja lasten kanssa vahvisti ratkaisua aloittaa hedelmöityshoidot.

Saatellessani Astridin tapaamisen jälkeen hoitajan luo, tapasin myös osan hänen ”lähiturvaverkostostaan”: Alisa ja lapset odottelivat aulassa.

Mitäkö lapsettomuuslääkäri tässä kohdin miettii? Mainion mainio työpäivä jälleen!

Taistele tai pakene!

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_151516067Pakastetun alkion sulatus ja siirto onnistuivat. Ellin ja Vilin elämässä alkoi uusi jakso kahden lapsen kanssa. Kun koko perhe kävi lapsettomuusklinikan väkeä tervehtimässä, mieleeni palautui heidän kanssaan käydyt pohdinnat pelon tunteesta. Eikä Elli ole ainut lapsettomuuden kokenut nainen, joka on siitä minulle kertonut.

Elli kertoi, kuinka pelon tunne valtasi mielen joskus silloinkin, kun sille ei ollut mitään selkeää kohdetta. Silti tunne oli voimakas, jopa kehollinen, ja vaikutti arjen elämiseen.

Kun kertasimme rohkeasti lapsettomuuskokemuksen kipeitä kohtia, mielen maiseman väri avautui uudella tapaa. Oli helpompi nähdä, kuinka ohi kulkeneet synkät pilvet olivat herkistäneet mielen ilmapuntarin matalapaineelle. Jostain syystä elämän mukanaan tuomat ilot ja aurinkoiset päivät unohtuivat helpommin, ja niiden valovoima väheni huonoa säätä odotellessa. Piti surra saapuvaa ukonilmaa.

Ihmisen mielellä on tapana toimia noin, eli sillä on taipumus suosia negatiivisuutta. Imupaperin tapaan vaarat, huolet ja uhat rekisteröidään, jotta niihin osattaisiin tarpeen tullen reagoida nopeasti. Se laittaa taistele tai pakene -moodin päälle ja stressihormonit hyrräämään. Ja on valppaana: kyllä kohta jotain kurjaa ja hurjaa sattuu. Ilon ja onnen hetket voivat kohdata tehokaan teflonpinnoitteen, joihin positiivisten kokemusten tunteet vaivoin kiinnittyvät.

Miksi mieli toimii näin? Vaaran uhatessa kehossa käynnistyy salamannopea stressivaste – juuri tuo taistele tai pakene –vaihde. Tämä samainen stressivaste on evoluution aikana auttanut lajiamme selviytymään hengissä. Ilman jättiläisen voimaa, gepardin nopeutta, sekä huippuun viritettyä näkö-, kuulo- ja hajuaistia olemme nousseet Telluksen herroiksi.

Tämän lisäksi ihmislajilla on erityinen ominaisuus – puhuttu kieli. Puhutun kielen jatkeena on verbaalinen mieli. Se varottaa vaaroista, moittii, murehtii menneitä tai tulevia, vertailee, arvostelee. Tämä ainutlaatuinen ominaisuus on korvaamaton ongelmanratkonnassa, mutta joskus se tekee meille kepposia. Se saa meidät uskomaan kaiken tuottamansa melun.

Kun elämässä sama tai samaan viitekehykseen kytkeytyvä vastoinkäyminen toistuu, sen aiheuttama imupaperijälki vahvistuu. Ellin kohdalla lapsettomuus ja sen hoidon aikaiset raskaat kokemukset. Mielen melu alkaa muistuttaa vaarasta heti kun jotain hiemankaan samaan vivahtavaa tapahtuu; TV:ssä pyörii vauvanvaippamainos, marketissa kuukautissuojien tilalle on tullut raskaustestejä, oma raskaustestipäivä lähestyy. Aivot asettuvat hälytystilaan ja sisäinen pelkotila on valmis.

Muistan hyvin, kun Elli soitti kertoakseen, että raskaustesti näytti pakastussiirron jälkeen plussaa. ”Miten ihmisen pää voi toimiakin näin? Olen onnellinen ja iloinen, mutta jostain ihmeen syystä pintaan kumpuavat ne samat pelon tunteet, joista juttelimme ennen alkion siirtoa”, Elli kertoi tunnelmistaan puhelimessa. Tähän todettiin lähes yhteen ääneen, että ”taitavat taas olla näitä aivojen vääriä hälytyksiä!”

Stressivaste on ollut ja on edelleen ihmislajille elintärkeä, sen ei ole syytä ”surkastua” hännästä häntäluuksi. Väärät vaarahälytykset on mahdollista oppia tunnistamaan, kun uskaltautuu kohtaamaan oman pelkonsa historian. Samalla voi löytyä jotain ainutlaatuista. Ellikin sen sanoi: ”Pelkoon tutustuminen oli mielenkiintoinen tutkimusmatka. Taisin samalla löytää sisältäni oven ja avaimen hyvinvointiin!”

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Lapsettomuuteemme on selitys

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

Kuva: Katja Tähjä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Palataanpa vielä Ellin ja Vilin tarinaan. Samalla kun kertasimme parin pitkää lapsettomuushistoriaa, oli tarkoitus pohtia mitä tehtäisiin, jos pakastetun alkion siirto ei tuottaisi toivottua tulosta. Samalla kuulosteltiin matkalla koettuja onnistumisia ja ilontunteita.

Vaikka alkututkimuksista oli kulunut aikaa, pari kertoi muistavansa hyvin sen helpotuksen ja toiveikkuuden tunteen, joka valtasi mielen, kun selkeitä selityksiä ja hoitovaihtoehtoja oli tarjolla raskauden viipymiseen.

Elli kertoi, että PCO-diagnoosi tuli juuri oikeaan aikaan. Se toimi vahvana kannustimena vaikuttaa itse elämäntapamuutoksilla hedelmöityshoidon onnistumisen mahdollisuuteen.

”Onneksi diagnoosi ja siihen liittyvä ohjeistus tuli noin nuorella iällä – tuolloin tehdyistä elämäntapamuutoksista on nyt tullut tapa ja tottumus, palaamista vanhaan ei ole!” Elli toteaa ja jatkaa: ”Vaikken koskaan ollutkaan lihavan lihava, nykyinen painoindeksi 24 ja hyvä lihaskunto ovat minun juttuni. Suvussani on lihavuutta ja aikuistyypin diabetesta. Haluan tehdä kaiken sen mitä itse voin siirtääkseni sairauden puhkeamista.”

Huono-onnisen hedelmöityshoidon jälkeen ei lannistuttu. Toinen hoito tehtiin julkisella puolella ja kun se ei tuottanut tulosta, päädyttiin poistamaan huonokuntoiset, nestettä keräävät munanjohtimet. Senkin kerrottiin parantavan hoidon ennustetta – optimistikoriin saatiin lisäpisteitä!

Mutta miksi se kolmas hoito sitten siirtyi ja siirtyi? Elli ja Vili katsovat toisiinsa. Tuli tarve saada tilaa hengittää, olla oma itse, elää muutakin kuin lääkepistoksia ja annoslaskureita, olla terve, olla normaali. Oli myös pelko epäonnistumisesta. Pelko, että joku sanoisi: ”Se oli nyt tässä – kiitos ja näkemiin.” Lähetä ja sulkea ovi syli tyhjänä.

”Niin, mutta olihan sillä ajankululla lääketieteellisesti hyvätkin puolensa!” Vili toteaa ja jatkaa: ”Muistan hyvin, kun kerroit tarjolla olevista uusista vaihtoehdoista hyperstimulaation estoon kolmatta hoitoa suunniteltaessa! Se loi turvallisuuden tunnetta ja rohkaisi edelleen yrittämään.”

Turvallinen lääkehoito ja aimo annos yhteistä optimismia otettiin käyttöön. Kolmannen hoidon lopputulos oli juuri se oikea ja odotettu!

Elli säteilee: ”Suurin onni ja ilo olivat sittenkin meille varattuna: nyt meillä on kotona pikkuisemme! Ja nyt on edelleen mahdollisuus raskauteen pakastealkion siirrolla.” Vili ehdottaa: ”Jospa jätetään sen mahdollisen tulevat lääkehoidon suunnittelu tuonnemmaksi ja koitetaan elää tässä ja nyt.” Ehdotus hyväksyttiin yhteistuumin!

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Tyhjä syli

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_249465919

Kevät on juhlien aikaa.
Jokunen viikko sitten pääsi mukaan iloiseen kevään juhlaan. Pitkään seurustellut kihlapari sanoin toisilleen ”tahdon”. Sain olla mukana todistamassa tuota yhteisen avioliiton solmimisen hetkeä.

Vihkimisen jälkeen siirryttiin juhlahuoneeseen. Iloinen puheensorina ja lasten leikkien äänet täyttivät tilan. Kun kaikki ovat asettuneet paikoilleen, morsian ja sulhanen esittelevät vieraat. Suuren ystäväjoukon lisäksi onnen toivottajia löytyi neljästä sukupolvesta.

Etuoikeutetusti sain istua pöydässä, jossa olivat myös morsiamen äiti ja isä puolisoineen. Sulhasen vanhempien pöydässä istui myös Telluksen toiselta puolen paikalle matkustaneet vaihto-oppilasvuoden vanhemmat.

Kuultiin ihania puheita, joissa tarinat kietoutuivat nuorenparin elämään, tapaamiseen ja yhteisen elon alkuun. Itseäni kosketti vaihto-oppilasperheen isän puhe, jonka hän lopetti vanhemmille ja isovanhemmille suunnattuihin kiitoksiin: Ilman vanhempiamme meitä ei olisi, jokaisella meillä on äiti ja isä.

Katson pöydän vastapuolella istuvaa ystävääni, morsiamen hyvää äitipuolta, ”bonusäitiä”. Hän on kuunnellut puheita valppaana, mutta pää on painunut alas. Toinen käsi suojaa kevyesti kasvoja. Otsassa ja silmien ympärillä on jännitystä – jossain menneisyydessä opittu ”pakko pitää kyyneleet sisällä” muuttaa kasvot hieman kireiksi – ja silti näen silmien kostuvan. Toinen käsi lepää tyhjässä sylissä. Tyhjä syli. Tyhjää.

Muistoni palaavat ystävyytemme alkuun, ihan ensimmäiseen tapaamiseen. Puolisomme olivat löytäneet toveruuden työn kautta ja oli meidänkin aika tavata. Kerroin itsestäni, perheestäni, lapsistani ja työstäni lapsettomuuslääkärinä. Ystäväni kertoi olevansa tahattomasti lapseton, hedelmöityshoidot oli lopetettu tuloksettomina. Hän kertoi myös rakastavasti ja lämpimästi kummilapsistaan, sisarusten lapsista, puolison lapsista ja lapsen lapsista. Ihaillen pohdin, kuinkin onnekkaita ovat lapset, jotka saavat tällaisen ”bonusäidin”, ”bonustädin”, ”bonusmummon”!

Vuosien varrella, olemme useat kerrat taivaltaneet Suomen luonnossa ja istuneet saunan lauteilla pohtien niitä näitä, mutta usein myös lapsettomuuden kokemusta. Olen päässyt näkemään mikroskooppisen läheltä, miten lapsettomuuden suru muuttaa muotoaan, muttei koskaan häviä.

Huomenna Suomen liput liehuvat äideille, mutta tänään Lapsettomien lauantaina meidän on hyvä muistaa, että vanhemmuus ei koskaan ole itsestäänselvyys. Lapsettomien lauantaina on hyvä muistaa, että tahaton lapsettomuus kokemuksena jättää jälkeensä surun, joka voi tulla näkyväksi eri elämänvaiheissa. Tämä päivä muistuttakoon meitä siitä, että ystävää, ymmärtäjää, tukijaa tarvitaan vuoden jokaisena päivänä.

Kiitos rakas ystäväni, kiitos rakkaat morsian ja sulhanen, että sain luvan kertoa tämän tarinan.

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.

Ellin ja Vilin tarina jatkuu

Lapsettomuuslääkärin mietteitä

shutterstock_211654111Elli pohti vastaanotolla pelon tunnetta: Juuri siinä hetkessä pelottavin muisto kumpusi kymmenisen vuotta aiemmin tehdystä ensimmäisestä koeputkihedelmöityshoidosta, josta alkoi kohdunulkoinen raskaus. Elli joutui sairaalahoitoon myös munasarjojen hyperstimulaation vuoksi.

”En oikein osaa sanoa, mikä silloin eniten pelotti. Ensin todettiin hyperstimulaatio – maha oli turvonnut kuin potkupallo, janotti ja kuvotti yhtä aika. Olo oli niin tuskallinen, että tieto positiivisesta raskaustestistäkään ei jaksanut innostaa. Aloin pelätä, että koko raskausaika olisi yhtä vaikea!”

Hyperstimulaatio kuitenkin helpottui vähitellen, mutta muutaman viikon päästä todettiin, että raskaus on väärässä paikassa. Elli joutui uudelleen sairaalaan: lääkärit pohtivat, tehdäänkö tähystys vai ei. ”Onneksi mitään toimenpiteitä ei tarvittu”, Elli muistelee. Kokemus oli kuitenkin niin raskas, että seuraavaan hoitoon lähteminen askarrutti.

”Itseasiassa tuolloin voimakkaana tunteena oli häpeä ja syyllisyyden tunne. Olihan munanjohdinten tukokset ja lantion kiinnikkeet, jotka todettiin heti alkututkimuksissa, pitkittyneen klamydiatulehduksen aiheuttamia”, pohti Elli.

Mitä tapahtui tätä ennen? Palataanpa tuohon ”PCOS”-työdiagnoosiin. Hormonimääritykset tukivat monirakkulainen oireyhtymä diagnoosia, joka on sangen tavallinen vaiva: oireyhtymää potee jopa viidestä kymmeneen prosenttia kaikista naisista – osa tietämättään. Se on hyvin tavallinen löydös, kun selvitellään munasolun kypsymishäiriöitä.

Elli naurahtaa: ”No löytyyhän näitä pelon tunteita. Muistan kyllä, kuinka selitit minulle, miten moninainen häiriö tuo PCO on ja kuinka sen pohjimmaiset syntymekanismit ovat epäselvät. Tietenkin surffasin netistä aiheeseen liittyvää ja hyvin nopeasti näin itseni sirkuksen lihavana parrakkaana naisena. Se oli musertavaa.” Muistutan tässä kohdin Ellille, että näen edessäni hoikan, urheilullisen naisen. Elli vastaa hymyillen: ”Niinpä – paljon hyvääkin tästä seurasi! Sokerihiirestä ja sohvaperunasta tuli vihanneksia rakastava sporttityttö!”

Perheellistymisen polun aikajanalle löytyi kuitenkin monta kipukohtaa: kevyemmistä munasolun kypsytyshoidosta jouduttiin luopumaan munanjohdinhäiriön vuoksi, ensimmäisessä hoidosta munasarjojen hyperstimulaatio ja kohdunulkoinen raskaus, toisen hoidon epäonnistuminen ja sen jälkeen vetäytyminen vuosiksi pois lapsettomuushoidoista.

Elli toteaa: ”Eipä oikeastaan ihme, että aivot antavat ”hälytyksiä vaarasta”, kun alan pohtia lapsettomuushoitoja.”

Tietoa lapsettomuudesta ja lapsettomuushoitoja Väestöliiton klinikoilta.