Isä rakastaa

Istun kovalla, hiostavalla penkillä reppu jaloissani, aurinkolasieni taakse piiloutuneena. Vieressäni istuu nuori mies sellokotelon kanssa. Seuraamme samaa tilannetta. Pienen suomalaisen kaupungin lentoaseman lähtöaula ei ole tavallista olohuonetta suurempi. Näen ja kuulen tahtomattani ihmisten puheet ja teot. Parin metrin päässä on kolmen hengen seurue. Ehkä 7-vuotias poika, isä ja isän uusi naisystävä. Näin tilanne antaa ymmärtää. Poika on palaamassa kotiinsa etäisän luona vietetyn loman jälkeen, isä ja nainen ovat saattamassa poikaa. Edessä on pitkä ero. Isä on kyykistyneenä pojan puoleen, heidän kasvonsa ovat vastakkain. Isä kuiskuttaa pojalle jotain, silittää pojan päätä, poskia. Poika nyökyttelee, nieleskelee kuuluvasti. He halaavat pitkään.

Poika matkustaa yksin, ja lentokenttävirkailija tulee hakemaan hänet saattaakseen tämän koneeseen ennen meitä muita matkustajia. Isä laskeutuu vielä polvilleen maahan ja ottaa pojan kokonaan syliinsä. Kyyneleet virtaavat, mutta isä on rauhallinen. Kuiskauksia korvaan. Nainen silittää pojan päätä ja hymyilee. Virkailija ottaa pojan laukun ja lähtee kävelemään pojan kanssa lentokoneeseen. Poika kääntyy ja vilkuttaa.

Näemme kaikki lasiseinän läpi, kun poika ja virkailija nousevat koneeseen ja katoavat näkyvistä. Isä painaa kämmenensä lasiin ja sanoo ääni voimistuen ”rakastan sinua, rakastan sinua”. Hän itkee ääneen.

Tuntuu kuin omakin sydämeni olisi rypistetty rusinaksi. Tilanne on ohi ja meidät muut matkustajat ohjataan koneeseen.

Saanko luvan?

mp

 

 

 

 

 

 

 

 

 

”Saanko kävellä kadulla tyttöystäväni kanssa käsi kädessä?”.  ”Saanko sanoa: En halua?”. ”Saanko nauttia tanssimisesta?”. ”Saanko tulla ulos tynnyristä?”. ”Saanko tuntea itseni kauniiksi naiseksi?”. ”Saanko rakastua äitiin hiekkalaatikon reunalla?”.  ”Saanko rakastua ex-puolisooni uudelleen?”.  ”Saanko olla kertomatta?”.  ”Saanko rakastella, vaikka en ole valmis yhdyntään?”. ”Saanko tuntea itseni ihan hyväksi ja riittäväksi?”.

Minulta kysytään usein, mitä siellä seksuaalineuvonnassa puhutaan. Siellä vastataan mm. em. kysymyksiin.  ”No, kuka semmoisessa neuvonnassa käy? ”

Siellä käy leskimies, joka on löytänyt tyttöystävän, 91-vuotiaan. Siellä käy mies, joka jännittää seksiä, jota avovaimo odottaa jälkiruoaksi kynttiläillallisen jälkeen. Siellä käy eläkeikäinen nainen, joka on tavannut ihanan miehen, miehen jonka kanssa tanssiminen tuntuu kuin silkki liukuisi käsissä.  Siellä käy opiskelija mies, joka on kasvanut uskonnollisessa yhteisössä. Siellä käy keski-ikäinen työssäkäyvä mies, joka tuntee itsensä kauniiksi pukeutuessaan peruukkiin ja naisten vaatteisiin. Siellä käy äiti hiekkalaatikon reunalta. Siellä käy eronnut pari, jotka ovat löytäneet toisensa uudestaan. Siellä käy nuori nainen, jolle jokainen yhdyntä on kivulias. Siellä käy työtön nuori mies, joka elää ensimmäistä seurustelusuhdettaan. Siellä käy ihminen, jonka ajatukset, kysymykset ja kokemukset ovat tärkeitä.

”Miksi joku kävisi seksuaalineuvonnassa?”

Keskustellakseen siitä, mitä seurustelu kulttuuri on 2000-luvulla, jos edellinen seurustelukokemus on 1920-luvulta, jolloin ei ollut ilman kihlojen vaihtoa soveliasta kuljeskella käsikkäin tyttöystävän kanssa kaupungilla. Siellä saa luvan pitää tyttöystävää kädestä.

Miettiäkseen miksi seksi jännittää tai pelottaa, mitä asialle voisi tehdä ja miten kumppanille asiasta puhua. Siellä saa luvan sano ”En halua”.

Keskustellakseen omista asenteistaan ja arvoistaan. Miten ne vaikuttavat elämäntilanteeseen, mahdollisuuteen solmia ihmissuhteita. Mistä saa iloa ja mistä nauttii. Mikä kiihottaa. Missä menevät rajat. Siellä saa luvan nauttia.

Kummastellakseen niitä  tunteita, joita herää kun omat arvot murenevat ja tilalle tulee uusia. Miltä maailma näyttää ja mitä se tarjoaa, kun avaa ummistetut silmänsä. Kysyäkseen voisiko se jumala, johon uskoo,  suuressa viisaudessaan luoda ihmiskehon, jonka koskettaminen olisi syntistä. Siellä saa luvan nauttia kosketuksesta ja omasta kehostaan.

Miettiäkseen mitä seksi tarkoittaa. Huomatakseen kuinka ihanaa on rakastella, vaikka ei ole vielä yhdynnän aika.

Todetakseen, kuinka rikasta onkaan seksuaalisuuden monimuotoisuus ja millä maustaa seksielämäänsä. Siellä saa luvan olla kaunis nainen.

Kertoakseen miten pelottavalta voi tuntua kun löytää itsensä vasta aikuisena tai uudelleen aikuisena. Siellä saa luvan rakastua ja rakastaa.

Hei, olen Mari, koulukiusaaja

BÄNG! Siinä se on Järkkymätön todistusaineisto läpsähtää vasten kasvojani. En voi perääntyä. Olen koulukiusaaja. Siinä se lukee omalla 10-vuotiaan käsialalla kirjoitettuna. ”Inhoan: Saddam Husseinia, sotaa, rasisteja, humalaisia ja Poikaa”. Sama toistuu seuraavassa ja sitä seuraavassa Ystävä-kirjassa.

Olemme kokoontuneet vuosien tauon jälkeen vanhojen luokkakavereiden kesken viettämään yhteistä viikonloppua. Mukana on tuotu muistoja, valokuvia ja niitä Ystäväni-kirjoja. Niitä luetaan ja nauretaan yhdessä haaveammateille ja lapsena ihailluille asioille. ”Asioita, joita inhoan” kohdassa toistuu Saddam Hussein, sota, rasismi ja tyttöjen kirjoittamana- Poika. Poika on päässyt aika kovaan seuraan. Vitsailemme siitä nytkin. Miksi ihmeessä olen kirjoittanut inhoavani Poikaa, vaikka en inhonnut? Siksikö, että niin vain piti kirjoittaa, koska kaikkien tyttöjen piti syystä tai toisesta inhota tätä yhtä Poikaa. En ole uskaltanut tai osannut sanoa omaa mielipidettäni. Olen lähtenyt mukaan porukkaan, en ole vaiennut. En ole puolustanut.

Poikaa verrattiin tuon tuostakin Vaahteramäen Eemeliin. Sen leiman hän sai jo ensimmäisellä luokalla. Ei hän pahaa tehnyt tai ollut ilkeä. Hän keksi uusia ideoita, jotka aina ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Hän oli verbaalisesti lahjakas, huumorintajuinen ja innostunut. Ominaisuuksia, joita aikuisena arvostetaan työmaailmassa verhoten samat asiat termein ”innovatiivinen, oma- aloitteinen, työtä pelkäämätön…”

Poika oli myös jo ensimmäisiltä luokilta asti pakahtua ihastukseensa. Luokan Johanna oli hänen silmissään kauneinta ja ihaninta mitä maa päällään kantoi. Sen sijaan, että toiset pojat tyytyivät ilmaisemaan ihastuksensa ruokajonossa tönäisemällä tai letistä vetäisemällä, Poika teki kaikille selväksi, että hän oli palavan rakastunut Johannaan. Epäilemättä se oli kiusallista Johannalle. Kovin pahaa kaunaa siitä Johanna ei kanna, sillä hän on nyt aikuisena nimennyt oman poikansa Pojan kaimaksi.

Tämän kaiken toteaminen, tajuaminen ja tunnustaminen vielä kahden vuosikymmenen jälkeen on niin hämmentävää, etten uskalla edes ajatella, miltä Pojasta mahtaa tuntua. Olla vuodesta toiseen luokan pelle, leimaansa ei saanut pyyhittyä pois. Kun luokassa oli meteliä tai häirintää oppitunnilla- Poika sai kantaa vastuun. Oli vuodesta toiseen massan silmätikku.

Olen pitänyt itseäni aina kilttinä tyttönä ja ollut ylpeä tästä statuksesta. Olen kertonut rehvastellen ympärilleni, että olen saanut kasvaa ainutlaatuisessa koululuokassa, jossa ei ollut kiusaamista. En ole itse kokenut koulukiusaamista enkä varsinkaan itse kiusannut ketään. Tämä uskomus on nyt romutettu. Olen koulukiusaaja. Ja tavattoman pahoillani siitä.

– Poika on lukenut tämän tekstin ja antanut luvan julkaisemiselle

Lisää aiheesta:

Ohjeita vanhemmille: Kiusaaminen
Nuorten netiketti
Puutunko kiusaamiseen?
Kevyttä kiusaa netissä?

Riittävän painavaa

”Kolme viikkoa tiukkaa treeniä ja herkuttomuutta ja vasta viisi senttiä kadonnut vyötäröltä”

”Olen aina ollut kokoa 36. Se on mun koko ja mun pitää pysyä siinä”

”Kunhan mä laihdun 10 kiloa, niin sitten mä oon tyytyväinen”

”Mun paino ei saa olla yli 50 kg”

Nämä kaikki lauseet olen kuullut ystävieni suusta ihan vähän ajan sisällä. He kaikki ovat olleet raskaana ja synnyttäneet kukin 2-3 kertaa. Heillä on siis jokaisella lapsia. He ovat iältään lähempänä 40- kuin 30 -vuotiaita.

Ensimmäisen kommentin takana on liikunan ja terveyden ammattilainen. Toisen kommentin sanojan en ole koskaan nähnyt syövän kunnolla tai koskaan herkuttelevan. Kolmas, jos laihtuu 10 kg, on sairaalassa. Ehkä sitten on tyytyväinen. Neljäs, alipainoinen äiti hiki-urheilee kaiken vapaa-aikansa.

Tekisi mieleni karjua päin naamaa HERÄÄ PAHVI! Te olette roolimalleja lapsillenne! En osaa tai en halua jatkaa keskustelua heidän kanssaan aiheesta.

Miksi minua suututtaa tämä? Olenko kateellinen, koska itse en pysty elämään yhtä kurinalaisesti? Tunnenko paremmuutta näyttäessäni mielestäni terveempää mallia lapsilleni? Keräävätkö nämä naiset pikkulasten tavoin kehuja vähättelemällä itseään? Mitä se kertoo heidän parisuhteistaan vai kertooko mitään? Pelkäänkö, miltä minä, tavallinen tallaaja, näytän näiden äärimmäisyyksiä tavoittelevien ihmisten silmissä?

Vai kumpuaako vihastumiseni surusta – nämä naiset kurittavat ystäviäni? Ei ystäviäni saa kohdella huonosti! En tiedä muusta kuin, että minulle nämä naiset ovat täsmälleen sopivan kokoisia ja silmissäni he ovat kauniita juuri nyt.

Saako sisarettomuutta surra?

Hautajaisissa arkun äärelle hiljentyy vanha mies. Hän laskee kukat viimeisenä tervehdyksenään sisarelleen. He olivat olleet toistensa elämässä liki 90 vuotta. Sanotaan, että usein sisaruus on pisin ihmissuhde. Niin näidenkin kahden ihmisen kohdalla.

Valitettavasti minä en ole saanut sisarta tai veljeä. Opin olemaan tekemättä asiasta numeroa, koska jo lapsena ymmärsin, että se tekee minusta huonomman. ”Perheen ainoasta lapsesta tulee itsekäs ja epäsosiaalinen” on lause, jonka olen kuullut ennen kuin ymmärsin mitä sanat tarkoittavat. Vasta aikuisena ymmärsin, että tämä vanha hokema ei ole ihan vedenpitävää faktaa.

Lapsettomuutta saa surra, mutta saako sisarettomuutta surra? Voinko kaivata tai jopa tarvita ihmistä, jota ei ole olemassakaan? Voinko olla surullinen siitä, että en voi kokea miltä tuntuu olla täti?

Eskari-ikäiset lapseni pohtivat, ”kun äiti ja isi kuolee, niin onhan mulla oma sisko vielä”. Tätä toivon. Voi kuinka tätä toivon!


Miten tulee suhtautua sisarusten väliseen mustasukkaisuuteen ja kateuteen?


Kun kolmesta tulee neljä

Sisarukset

Kiukkukirja