Mitä pandemia oikeastaan teki? Suomalaiset oppivat tekemään töitä etänä. Ihan hyödyllinen taito monille ja tapa jatkuu edelleen. Siinäkö kaikki?

Lasten huoltajat vetäytyivät kotiin. Suomessa, jos missä, asutaan ahtaasti ja kalliisti. Kotisirkuksen keskelle piti silti kehittää työtilat vanhemmille. Joku valloitti keittiön pöydän, joku siivouskomeron. Ergonomiasta tai rauhasta ei tietoakaan. Jos pystyi, oli hankittava korokkeet läppärille, näppikselle, tehokkaampi verkkoliittymä, korvatulpat ja joku turvatila tärkeimmille työpapereille. Työtavarat ja -kirjat siirtyivät pinoiksi kodin hyllyihin tai sängyn alle.

Työmatkojen loppuminen toi etätyöläisille toisaalta ajan säästöä. Toisaalta se poisti sen hetken omaa aikaa rauhoittua ja nollata ennen ja jälkeen työpäivän. Koronasulussa ei enää ollut lounastuntia, virkistymistä valmiin pöydän ääressä, ja tiskipalvelua muilta. Omat ja perheen lounaat oli valmistettava itse ja tiskattava kun ehti. Yksinäisyys lisääntyi ja jo yksinäiset kokivat hyperyksinäisyyttä.

Pahimmassa pandemian tilanteessa suljettiin päiväkodit ja koulut. Pieniä neliöitä asuttivat vuorokauden ympäri myös leikki- ja kouluikäiset. Heillekin työtilat? Heillekin verkkoyhteys, lounas- ja välipalapalvelut? Sekä tietenkin valvonta-, kasvatus- ja liikuntavastuu siirrähti vanhemmalle, etätyön lisäksi. Työntekijä-vanhempi vastasi vähintään viiden töistä. Lapsia alettiin lähiohjata karjumalla tietokoneen takaa, kun tungeksittiin yhdessä ahtaissa tiloissa. Osa ei kuitenkaan työn luonteen vuoksi voinut etäillä, vaan jätti lapset pakon edessä päiväkotiin tuntemattoman kulkutaudin ensimmäisiksi vastaanottajiksi selviytymään keskenään etäkoulusta kotona.

Etätyövanhemmat jätettiin kantamaan vastuu ja seuraukset työn laadusta, tuottavuudesta ja työvälineistä. He hymyilivät Teams-väsymys kasvoillaan edistäen projektejaan ja samalla riuhtoen taaperon hampaita irti jalastaan. ”Tauolla” he juoksivat kouluavustajiksi, leikkiohjaajiksi, vessattajiksi, psykologeiksi, keittäjiksi, tiskaajiksi ja terveydenhoitajiksi. Ja ”omalla ajalla” sama jatkui, plus tietysti siivoajan hommaa oli entiseen verraten kymmenkertainen määrä. Samoin ruoka- ja sähkökuluja. 

Ahtaus, epävarmuus, pelko, vaihtelun puute, kaikkien kyllästys ja stressi kaatuivat samojen vanhempien harteille. Ja nyt taivastellaan miksi perheet, vanhemmat, lapset ja nuoret voivat huonosti! Sama menohan osin jatkuu, koska on totuttu, että vaikka sairas lapsi jäisi kotiin, vanhempi siitä huolimatta hoitaa sekä työ-työnsä, että sairaan lapsen hoitotyön päällekkäin. Ei ole oikeutta ”vain olla” sairaan lapsen kanssa, kun kotona on hyvä etätyömahdollisuus olemassa.

Toki perheiden pahoinvointi alkoi jo aiemmin. Edellinen lama oli syy karsia palvelut paikallisista ja perhelähtöisistä virastoihin ja tilastotarpeita hyödyttäviksi. Ihmiset vaan eivät voi hyvin. Varhaiskasvatus natisee liitoksissaan, osaajat kaikkoavat. Monissa kouluissa ollaan äärirajoilla. Vanhemmat rukoilevat korkeatasoista varhaiskasvatuspaikkaa tai edes sellaista, jonne raaskisi lapsensa jättää. Nämä Suomen harvinaiset aarteet, pienet ja isot! Raskain sydämin seuraavat ääristressaantuneiden aikuisten loppuunpalamista siellä ja täällä.

Lapsetko Suomelle tärkeitä?

Raisa Cacciatore