Tänään sain lapset nukahtamaan ennätysajassa omiin sänkyihin iltasatua lukiessani. Poistun hiipien pois lastenhuoneesta ja istahdan sohvalle jo isoksi kertyneen pyykkikasan viereen. Alan viikkaamaan vaatteita ja ajatukseni lähtevät vaeltelemaan. Huomaan olevani tänä iltana erityisen herkällä mielellä. Sisälläni velloo outo tunne ja kyyneleet pyrkivät pintaan.  

Tänään on ollut touhukas päivä ja omalta osaltaan myös raskas. On toisinaan kuormittavaa olla jatkuvasti läsnä lapsille vastaten heidän tarpeisiinsa. On vaikeaa, kun arjessa ei ole läsnä toista aikuista, jonka kanssa voisin pallotella arjen kuulumisia. Mitä pidempään istun sohvalla, sitä pahemmaksi itkuni yltyy. Ihmettelen itsekin voimakasta tunnekokemustani. Mikäköhän minulla nyt oikein on? Mitä näiden kyynelien takana on? Suljen silmäni ja hengitän syvään samalla purskahtaen lohduttomaan itkuun.  

Se on tyhjyyden tunne, se on yksinäisyys, se on kaipuu.   
 
En osaa itsekkään sanoa, missä vaiheessa elämääni aloin kokemaan ensimmäisen kerran yksinäisyyttä. Luulen, että yksinäisyyden tunne astui elämääni kunnolla ensimmäisen raskauteni myötä. Hektisen vauva-arjen keskellä ystävyyssuhteiden ylläpitäminen tuntui haasteelliselta. Erilaiset elämäntilanteet ajoivat monet ystäväsuhteet erilleen, ja elämäni pyöri vahvasti oman perheeni ja lasteni ympärillä. Yksinäisyyden kokemus syveni entisestään vuosi vuodelta.  

Yksinäisyys ei ole aina sitä, miltä kuvittelemme sen näyttävän. Vanhempi, parisuhteessa oleva, ystäväpiirin suosituin tai työporukan sosiaalisin voi kokea muiden katseilta piilossa yksinäisyyttä. Ulospäin minusta tuskin voisi koskaan kuvitellakaan, että kokisin yksinäisyyttä. Olen iloinen, helposti lähestyttävä ja sosiaalinen. Minulla on läheiset ja lämpimät välit perheeseeni ja työelämässä ystäviä, joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Arjessa vietän paljon aikaa lasteni seurassa. Instagramiin julkaisen myönteisiä ja iloisia kuvia touhukkaasta arjestamme. Vaikka ympärilläni on paljon minusta välittäviä ihmisiä, on yksinäisyyden tunne jostain syystä silti vahvasti läsnä arjessa. Yksinäisyys on häpeämäni salaisuus, jota kannan mukanani. Huomaan kaipaavani juttukaveria, ystävää tai kumppania, jolle soittaa näinä hetkinä, kun kaipaan lohtua ja olkapäätä.  

Pystytkö samaistumaan lukemaasi kokemustarinaan? Tuntuvatko nämä tunteet ja ajatukset tutuilta? 

On tutkittu, että Suomessa yksinäisyys koskettaa joka toista. Siksipä aikuisiän yksinäisyydestä tulisi voida puhua vapaammin. Häpeilemättä ja piilottelematta. Se on tunnekokemus, johon hyvin monet kokevat voivansa samaistua. Se on kokemus, jonka kanssa ei tarvitse olla yksin. 

Monesti jätämme asioita sanomatta ääneen, sillä pidämme ne itsestään selvinä. Ajattelemme, että ”Kyllä se ystävä minulle soittaa, jos tukea kaipaa.” Kynnys soittamiseen voi olla kuitenkin korkea, sillä ihmisinä erehdymme monesti ajattelemaan, ettemme halua vaivata muita omilla murheillamme.  
 
Siksi kannustankin sinua tänään tarttumaan puhelimeen ja soittamaan ystävälle: 
Kysy kuulumisia, välitä, ole läsnä. 

Keskustelutukea vanhemman kokemaan yksinäisyyteen saat Väestöliiton Perhepulma-palvelusta Hyvä kysymys -verkkopalvelusta.