Turvallisuus ja sen eri ulottuvuudet ovat viime aikoina nousseet kaikkien yhteiskunnallisten ja varmasti yksityistenkin keskustelujen agendalle. Olen itse miettinyt kyberturvallisuutta ja informaatiovaikuttamista sekä viestinnän ja viestijöiden roolia näissä. 

Kun seuraa Ukrainassa käytävää Venäjän aloittamaa raakaa hyökkäyssotaa, voi vain ihmetellä sen kansakunnan puolustustahdon voimaa. Ihailla täytyy myös sitä, miten taitavasti ja monilla rintamilla he osaavat hyödyntää informaatiovaikuttamista. Informaatiosodassa he ovatkin kirkkaasti voitolla! Myös ihmisten auttamishaluun vaikuttaa varmasti se, että saamme jatkuvasti niin koskettavia ja karmiviakin päivityksiä ja kuvauksia sodan julmuudesta itse ukrainalaisilta, heidän presidenttiään myöten.  

Osallistuin ProComin tilaisuuteen, jossa Christina Forsgård alusti kyberturvallisuudesta ja viestinnästä. Sieltä mieleeni jäi useita miettimisen aihioita ja ajatuksenpoikasia. Jos ja kun Suomeen kohdistuu kyberuhkia, mikä olisi kansalaisjärjestöjen rooli niiden torjunnassa? Mitä viestijänä voimme tehdä ja mihin vaikuttaa? 

Voimme tietysti pyrkiä turvaamaan laitteidemme toimintaa erilaisia keinoin sekä suojaamaan tietojamme parhaalla mahdollisella tavalla. Ja kannustaa muita samaan. Vara-akut, omien laitteiden suojaaminen, salasanojen vahvuus ja suoja sekä varautuminen verkkojen ajoittaiseen kaatumiseen ovat tärkeitä varautumisen keinoja. 

Viestinnän vahvin panos informaatiosodassa on kuitenkin tieto ja sen oikeellisuus. Viestijöinä meidän tulee pyrkiä totuudellisuuteen, välittää tutkittua tietoa kansantajuisesti. Ja kun kerromme mielipiteistämme, tuoda selville esille se, että kyse on nimenomaan niistä. Täytyy hankkia ja arvioida erilaista tietoa kriittisesti, jotta lähestyisimme objektiivisuutta. Täytyy olla hereillä tunnistamaan disinformaatiota ja oikaista päättäväisesti ja viipymättä väärät tiedot.  

Mieleenpainuvimpana ProComin tilaisuudesta minulle jäi kuitenkin käteen se, että erilaisten kyberuhkien ja informaatiovaikuttamisen torjunnassa paitsi medialukutaito ja -kriittisyys niin myös yhtenäisyys ovat äärimmäisen tärkeitä asioita. Mitä yhtenäisemmin ja vankemmin seisomme omien arvojemme, demokratian ja vapauden takana, mielipide-eroista huolimatta, sitä paremmin voimme torjua erilaiset meihin kohdistuvat haitallisen informaatiovaikuttamisen ja valeuutiset.  

Kuinka hyvin me suomalaiset kykenemme keskinäiseen vuoropuheluun ja yhteistyöhön? Kuinka yhtenäisesti me osaamme varautua ja torjua meihin tulevaisuudessa kohdistuvia kyberuhkia ja informaatiovaikuttamista? Olemmeko riittävän kriittisiä ja valppaita näkemään valeuutisten taakse ja löytämään totuutta – tai ainakin lähestymään sitä? Olemmeko valmiita ottamaan tutkittua tietoa vastaan? 

Kun Suomessa nyt varaudutaan kyberuhkiin ja -vaikuttamiseen, olisiko syytä kutsua myös koko kansalaisyhteiskunta mukaan tähän työhön? Koronapandemiassa tiedottaminen jäi viranomaisten ja politiikkojen vastuulle. Jo silloin mietin, josko olisi ollut tehokkaampaa kutsua alusta alkaen järjestöt mukaan talkoisiin. Järjestöt kun toimivat ihmisten parissa ja ihmisten iholla, saavuttavat ehkä verkostojensa kautta sellaisiakin ihmisryhmiä, joita viranomaiset eivät niin hyvin tavoita. Ehkä erilaiset feikkiuutiset eivät olisi niin rehottaneet, jos järjestöillä olisi ollut selkeä, sovittu rooli tässä työssä.  

Yhteisesti, kaikilla rintamilla toimien ja suunnitellusti voimme varmasti parhaiten torjua erilaiset kyberuhat ja valheelliset uutiset!