Kenen taakkaa kannat?

Isä tulee rintamalta kotiin ja tervehtii perhettään. Väestöliiton kuva-arkiston kuva.

Usein henkinen reppu painoi enemmän, kuin sotilas olisi jaksanut kantaa palattuaan kotiin rintamalta. Päämääränä oli vain selviytyä päivästä toiseen tuon painolastin kanssa. Keinoja, tilaa, aikaa, saatikka voimia ei ollut sodassa tapahtuneiden asioiden kohtaamiseen. Moni tarttui pulloon selvitäkseen taakkansa kanssa.  

Sotilas, joka kotiin tultuaan olikin puoliso sekä vanhempi, saattoi reagoida arvaamattomasti tilanteissa, joissa muut eivät nähneet mitään uhkaavaa. Trauman aiheuttamat taistele, pakene tai lamaannu -reaktiot tulivat tutuiksi monissa kodeissa. Taistelu saattoi näyttäytyä väkivaltaisena käytöksenä, huutamisena sekä hyökkäävyytenä. Pakeneminen puolestaan omiin oloihin vetäytymisellä. Lamaantuminen sen sijaan poissaolevuutena, dissosiaationa, joka tarkoittaa oman mielen karkaamista pois sen hetkisestä tilanteesta. 

Puolisot, jotka odottivat kumppaninsa palaamista, elivät myös jatkuvassa stressitilassa kodeissaan. Takeita kumppanin kotiutumisesta elossa ei ollut. Lapset piti saada ruokittua ja töitä piti tehdä useamman ihmisen edestä. Vanhempi saattoi olla fyysisesti paikalla, mutta ei henkisesti saatavilla. 

Sodan trauma siirtyi sukupolvelta toiselle

Lapset ottivat tiedostamattaan osan tuosta vanhempien taakasta kannettavakseen. Toiset yrittivät olla reippaita, kilttejä, huomaamattomia ja tehdä kaikkensa, etteivät enää lisäisi kuormaa vanhemmille. Toiset lapset puolestaan reagoivat huutamalla entistä kovemmin, saadakseen osakseen edes murusen vanhemman huomiosta. Oli huomio sitten huonoa tai hyvää, oli se parempi kuin ei huomiota ollenkaan. Jokainen yritti selviytyä itselleen ominaisella tavalla. 

Nämä lapset, jotka ottivat vanhempansa taakan kannettavakseen ovat meidän isovanhempiamme tai vanhempiamme. Osa heistä tarttui myös pulloon selvitäkseen sen kivun kanssa, jonka oli siirtynyt heille kannettavaksi. Taakkasiirtymät tuntuvat aikuisuudessa niin kehossa kuin mielessäkin. Kuulostavatko jotkin näistä tutulta? 

”nyt minun pitää pärjätä”  

”minun pitää jaksaa”  

”en voi näyttää heikkouttani” 

 ”kun vain miellytän muita, minua ei hylätä” 

 ”pidän itseni kiireisenä, jotta en ehtisi tuntea” 

 ”teen kaiken niin hyvin, ettei tule mitään sanomista”  

”en riitä”  

”parempi olla hiljaa vaikeista asioista, etten olisi vaivaksi muille”  

Keho oireilee tämän sisäisen puheen vuoksi monin eritavoin, esimerkiksi kipuina ja väsymyksenä. Ylisukupolvisuus on usein tiedostamattomia kerroksia ydin minuuden päällä. Tavallista on, että näistä asioista vaietaan seurassa. 

Sodan jäljet heijastuvat taakkaketjussa edelleen minäkuvaan, jaksamiseen, mutta myös vanhemmuuteen. Kuulostavatko sanonnat ”olepa nyt reipas” ”turhaa tästä on itkeä” ”ylös vaan, ei sattunut” tutuilta? Mistähän nämä mahtavatkaan olla peräisin?  

Samoin Suomeen muualta muuttaneet tai pakolaisena Suomeen tulleet ihmiset kantavat omaa taakkasiirtymäänsä. Näitä voivat olla esimerkiksi kokemukset lähtömaassa, pelot matkalla, taloudelliset haasteet, ero omasta perheestä sekä kotoutuminen uuteen maahan. 

Uskallatko kohdata oman taakkasi?

Onkin hyvä kysymys, kenen taakkaa oikeastaan kannamme? Sukupolvien taakkaketju jatkaa matkaansa, ellei pysähdy sen äärelle tutkimaan, tiedostamaan ja kohtaamaan niitä tunteita, jotka ovat siirtyneet tähän päivään saakka.  

Häpeä, suru ja pelko sekä monet muut haastavat tunteet tulevat kohdatuksi sekä kannatelluksi turvassa, myötätuntoisessa katseessa ja ilmapiirissä. Olen onnellinen, että työssäni saan kohdata vanhempia, jotka ovat uskaltautuneet tutkimaan ja kohtaamaan sukupolvien siirtymää, jotta eivät siirtäisi sitä enää eteenpäin.  

Tunnetaidot ja tiedot ovat lisääntyneet nykyvanhemmilla merkittäväksi. Se, että vanhempi uskaltautuu tutustumaan ja käsittelemään omia ja suvun taakkasiirtymiä sekä traumoja on yksi parhaista lahjoista, minkä vanhempi voi lapselleen ja seuraaville sukupolville antaa.  

En syyllistä menneitä sukupolvia, sillä vaikeiden tunteiden kohtaaminen on mahdollista vasta, kun ei enää tarvitse selviytyä tai pelätä. Voimme tuntea myös kiitollisuutta näitä kivirekeä raahanneita vanhempia kohtaan. Ilman heitä ja heidän käymiään taisteluita emme voisi elää tässä Suomessa, jossa on rauha. Rauhan sekä turvallisuuden tunteen myötä syntyy mahdollisuus käydä ne taistelut loppuun, jotka jäivät kesken. 

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.