Luin muutama viikko sitten Helsingin Sanomista jutun ilmiöstä nimeltä mom-shaming. Kaksi nuorta odottavaa äitiä kertoi, kuinka ovat saaneet vanhemmuuden odotuksiin ja valintoihin kohdistuvaa paheksuntaa jo odotusaikana. Viime aikoina yleistynyt termi mom-shaming tarkoittaa äitiyteen liittyvien valintojen kritisointia ja moralisointia.
Hesarin jutussa nostettiin esiin, kuinka erityisesti some on tuonut julkisuudessa esiintyvät äidit arvostelun kohteeksi. Voin hyvin uskoa tämän. Oman vanhemmuustaipaleeni aikana olen päässyt toteamaan, että lasten kasvattaminen on aihe, johon monilla tuntuu olevan mielipide.
Hesarin artikkelin luettuani aloin pohtia, onko olemassa samassa mittakaavassa myös dad-shaming ilmiö? Kyllä vain, sellainenkin ilmiö näköjään tunnetaan. C.S. Mott Children’s Hospital on vuonna 2019 tarkastellut asiaa tutkimusraportissaan ja todennut, että yli puolet kyselyyn vastanneista isistä on kokenut vanhemmuuteen liittyvää kritiikkiä. Moni kokee kritiikin epäreiluna, mikä puolestaan rapauttaa itsevarmuutta isänä.
Lasten kasvattaminen on lähtökohtaisesti perheiden oma asia. Lasten rooli tulevaisuuden toivoina, joihin yhteiskunnallisestikin monin eri tavoin panostetaan, nostaa kuitenkin aiheen sellaiseksi, että monet kokevat voivansa kommentoida äitien ja isien ratkaisuja melko säälimättömästikin. Itse olen epäuskoisena seurannut, kuinka imetys- tai päivähoitokeskustelut saattavat somessa yltyä hyvinkin sotaisiksi, kun äidit todistelevat kovin sanankääntein toisilleen eri vaihtoehtojen paremmuutta. Aivan kuin rakkaus omaa lasta kohtaan mitattaisiin imetettyjen maitolitrojen tai kotona vietettyjen tuntien perusteella.
Miten pääsisimme tilanteeseen, jossa erilaiset vanhemmuuden toteuttamiseen liittyvät ratkaisut olisivat sallittuja? Saan itsenikin kiinni selittelystä, miksi olen “vain” osittaisella vanhempainvapaalla, tai miksi esikoisen kanssa palasin töihin “jo” tietyn ajan jälkeen, ja että kyllä imetys onnistuu, vaikka käynkin töissä. Huomaan olettavani, että joku ehkä paheksuu perheemme ratkaisuja, ja alan todistella, että olen kuitenkin kunnon vanhempi. Olen saanut muilta äideiltä selityksiä kassissa vilahtaneesta korvikepakkauksesta, tai miksei joku olekaan kahden lapsen syntymän välissä palannut työelämään. Itse en ole asiaa laisinkaan kummeksunut, mutta keskustelukumppani on kokenut tarvetta avata ratkaisujaan.
Leikitään hetki, että eläisimme maailmassa, jossa mitään vakiintuneita odotuksia ei olisi. Jokainen saisi tehdä omat valintansa tasa-arvoa kunnioittavassa ympäristössä. Kukaan ei epäilisi isien tai äitien kykyä hoivata omia lapsiaan. Millaisiin lopputulemiin päätyisimme? Näkisimmekö enemmän isiä jakamassa perhevapaita äitien kanssa? Hyödyntäisivätkö isät osittaista hoitovapaata yhtä paljon kuin äidit? Olisiko isä kahdestaan lapsen kanssa neuvolassa niin tavanomainen näky, että neuvolakorttiin ei tarvitsisi erikseen mainita lapsen olleen vastaanotolla isän kanssa (kyllä, tällaistakin tapahtuu).
Palataan takaisin todellisuuteen. Vielä emme ole maailmassa, jossa vanhemmuuteen suhtauduttaisiin täysin tasa-arvoisesti. Yksinkertainen tapa, jolla pääsisimme kohti tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa myös vanhemmuuden suhteen, olisi paheksunnan lopettaminen. Jos tapa olla vanhempi ei kokisi niin rajua arvostelua, uskaltaisivat isät ja äidit varmasti tehdä enemmän omannäköisiä ratkaisujaan. Kannustaminen omanlaisen vanhemmuuden toteuttamiseen on jotakin, mitä on helppo tehdä: Olemalla paheksumatta ja toisaalta hyväksymällä vanhempien monenlaiset ratkaisut hoivata omia lapsia.
Anna Kilponen
Kirjoittaja Anna Kilponen (KTM, YTM) on työelämäasiantuntija ja Repo Workin toimitusjohtaja. Annan intohimona on työelämän kehittäminen inhimillisemmäksi, jotta ihmiset työpaikoilla voisivat paremmin. Repo Work Oy on Väestöliiton Tasa-arvo ja isät -hankkeen pääyhteistyökumppani.
Lähteet:
Väestöliiton blogi 