Luin kotona ääneen uutisen, jossa kerrottiin jälleen uudesta koronavirukseen liittyvästä karanteenista suomalaisessa koulussa. 8-vuotias lapseni reagoi tähän alkamalla itkeä aivan lohduttomasti. Ensimmäiseksi teki mieli sanoa, että älä itke, ei tässä nyt itkeä kannata. En saanut enää peruttua uutisen lukemista, mutta käsillä olevan tilanteen voisin ehkä hoitaa paremmin.

Otin lapsen syliin, silitin rauhallisesti ja aloin tarkastella asiaa lapsen näkökulmasta.

Jos voisin toimia toisin, olisin aloittanut keskustelun viisaammin. Mutta nyt kysyn lapselta, mitä hän on viimeisimmäksi kuullut viruksesta ja millaisia tunteita ja ajatuksia uutiset herättävät. Tietoa asiasta todennäköisesti kantautuu jokaisen lapsen korviin, vaikkei vanhempi lukisikaan uutisia ääneen. Vanhemman onkin hyvä puhua asiasta lapsen kanssa kotona, ihan jo kertoakseen, että vanhempi tietää tilanteesta.

Kun keskustelun lähtökohtana ovat lapsen kysymykset ja tunteet, on paljon helpompi ymmärtää lapsen mahdollisia pelkoja ja myös oikaista väärinkäsityksiä. Lapsen käsitys asiasta voi poiketa paljonkin faktoista ja aikuisen käsityksistä.

Jos lapsi kysyy jotakin, johon vanhempi ei tiedä vastausta, kannattaa luvata ottaa asiasta selvää. Joihinkin kysymyksiin ei vielä tässä kohtaa tiedetä vastausta. Lapselle voi sanoa, että aikuiset tekevät parhaansa, etteivät tartunnat leviäisi ja uutta tietoa saadaan koko ajan. Viruksen leviämiseen on varauduttu monin eri tavoin kouluissa ja vaikkapa sairaanhoidossa.

Aikuinen voi kertoa olevansa itsekin huolissaan, mutta luottavansa siihen, että kaikki järjestyy.

Lapseni kertoo myös, että tuntuu kuin kaikki aikuiset puhuisivat tästä nyt koko ajan. Sovimme, että puhumme nyt mielen päällä olevat asiat ja sitten teemme jotain ihan muuta. Lisäksi sovimme, että puolin ja toisin palataan asiaan, kun huolestuttaa tai tulee uusia kysymyksiä.

Lasta voi pelottaa se, tuleeko hän itse kipeäksi tai tuleeko vanhempi tai joku muu läheinen kipeäksi ja kuoleeko siihen koronaan. Kuuluuko läheinen riskiryhmään ja mitä se tarkoittaa? Parasta mitä aikuinen voi tehdä on pysyä itse rauhallisena, kuunnella lasta ja vaikka toistaa lapsen sanoja: ”Sinua pelottaa, että voit sairastua virukseen.” Silloin lapselle syntyy kokemus, että hänen pelkonsa on otettu todesta. Edelleen lapselle voi kertoa, että eri tahot estävät jatkuvasti uusia tartuntoja ja kaikki sairastuneet saavat hyvää hoitoa.

Juttelimme myös siitä, ettei tauti vaikuttaisi olevan vaarallinen lapsille. Lapsi itse voi huolehtia käsien pesemisestä eri tilanteissa, ja sillä tapaa tehdä osansa, kuten meistä jokainen.

Selvisi myös, että lapseni oli ymmärtänyt, että kaikki karanteenissa olevat ovat sairastuneita. Kun kerroin mitä karanteeni tarkoitti, itku loppui. Lapselta onkin hyvä kysyä, miten hän on ymmärtänyt uutisointiin liittyviä sanoja. Aloimme myös miettiä, miten asiat järjestyisivät meillä kotona mahdollisen karanteenin aikana ja vähän innostuimmekin asiasta – kotilukujärjestyksen ainevalikoima voisi olla hyvin erilainen kuin koulussa! Toki huonojakin puolia olisi, ja sateesta huolimatta ulkoilmaa ja kavereita alkaisi luultavasti kaivata hyvinkin pian.

Lasta suojelee tieto siitä, että vanhempi seuraa tilannetta, ja että aikuiset hoitavat asiaa mahdollisimman hyvin.

Otimme esiin lautapelin ja unohdimme Koronan ainakin tältä illalta.

THL:n päivittyvä Korona -tilanne

Minna Jaakkola
Väestöliiton pari- ja perhesuhteiden asiantuntija