”Ero! Ilmoitus tuli ihan yllättäen. Luulin, että tyttäreni liitto on onnellinen. Haluan olla hänen tukenaan, mutta pelkään puuttuvani liikaa. Ahdistaa! Miten lastenkin nyt käy?”

Isovanhempi voi törmätä odottamatta oman aikuisen lapsensa eroilmoitukseen. Yöunet kaikkoavat ja rintakehää puristaa. Joskus taas eron ennusmerkkejä on ollut jo kauan ilmassa. Jatkuvia riitoja, hämmentyneitä lapsia, muutamia lyhyempiä eroja ja tunteikkaita yhteen palaamisia. Lopullinen ero voi tuntua isovanhemmasta myös odotetulta ja vapauttavalta.

Lapsenlapsista on valtava huoli. Miten he selviytyvät, kun vanhempien välit ovat rikki? Joutuvatko lapset muuttamaan, luopumaan tutuista arjen rutiineistaan sekä ystävistään? Entä tarvitseeko oma aikuinen lapsi tilapäismajoitusta ja miten hän selviytyy taloudellisesti eron jälkeen? Saako isovanhempi enää tavata lapsia?

On arvioitu, että noin 30 000 lasta kokee vuosittain vanhempiensa eron. Riitaisan ja loukkausten kyllästämän eron jälkeenkin lapsella on oikeus ajatella molemmasta vanhemmastaan hyvää. Ero tapahtuu parisuhteessa, ei vanhemmuudessa. Osa eroista tapahtuu myös lasten suojelemiseksi.

Mutta mikä on isovanhemman rooli oman aikuisen lapsensa erotessa? Tarjotako lapsuudenkodin lämmintä ymmärrystä vai ohjata ammattiauttajan huomaan?

Moni isovanhempi kokee asemansa hankalaksi. Lapsille pitäisi näyttää esimerkkiä siitä, miten kaikki aikuiset voivat tulla toimeen keskenään. Mutta mihin omat vihan, halveksunnan tai pettymyksen tunteet voi siivota? Miten vastaanottaa lasten ilmaisema suru?

Jotkut isovanhemmat asettuvat oman aikuisen lapsen puolelle, tukemaan hänen pärjäämistään. Selkeä puolen valinta tapahtuu usein silloin, kun oma lapsi on tullut loukatuksi ja hänen entisellä puolisollaan on jo uusi kumppani valittuna. Silloin asetelma vaakakupissa tuntuu erityisen epäreilulta.

Helppoa ei ole silloinkaan, kun oma lapsi osoittautuu erotarinan ”roistoksi”. Isovanhemmat voivat joutua silloin koko entisen miniän tai vävyn suvun hyljeksimäksi, vaikka heillä ei olisi ollut osaa eikä arpaa tapahtumien kulkuun.

Osa isovanhemmista pyrkii vahvasti neutraliteettiin ja he vahvistavat rooliaan isovanhempana. He auttavat lasten hoidossa, mutta eivät ota kantaa parisuhteessa tapahtuneihin asioihin. Isovanhemmat voivat auttaa eroavia myös etsimällä heille ammatillista keskusteluapua.

On myös joukko isovanhempia, jotka ovat luoneet lämpimän ja pitkän suhteen entiseen vävyynsä tai miniäänsä ja haluavat jatkaa tämän suhteen ylläpitämistä. Mutta mitä jos oma aikuinen lapsi kieltää olemasta yhteydessä entiseen puolisoonsa ja vaatii lojaliteettia omilta vanhemmiltaan?

Kuka päättää, kenen kanssa isovanhempi saa olla tekemisissä? Pitääkö suhde entiseen miniään tai vävyyn katkaista, jos oma lapsi niin vaatii? Kuka haluaa aidosti kantaa huolta lapselle tärkeiden ihmissuhteiden jatkuvuudesta?

Ja kuka lopulta päättää, kenen leiriin isovanhemmat kuuluvat?