Suositumpi kuin ikinä. Työpaikallemme tuli Lapsi mukaan töihin -päivänä 2019 yhteensä 16 lasta. He saapuivat ulko-ovesta vanhemman, useimmiten äitinsä – ja yhden isän – sekä yhden isoäidin kädestä kiinni pitäen.

He tulivat innokkaina ja uteliaina, osa vähän varovaisempina. Iältään jälkikasvua oli 1,5 vuoden ja 11 ikävuoden välillä.

11-vuotiaalle kerroin, että olin aloittanut työni Väestöliitossa samoihin aikoihin kun hän syntyi. Tämä tieto taisi tuntua nuoresta ikuisuudelta: Joku ihminen on oikeasti työskennellyt täällä koko hänen elämänsä ajan. Huh.

Omillekin lapsilleni työpaikkani on ollut olemassa melkein heidän koko heidän elämänsä ajan, tai ainakin kouluvuosien keston: Vanhin lapsista oli noin 9-vuotias, keskimmäinen 6 ja kuopus 2 vuotta, kun aloitin täällä työni.

Millaisia työpäiviä, kuukausia ja työvuosia olen tehnyt, minkälaisia ovat olleet päivittäiset työajat ja joustot eri tilanteissa, on tuntunut kodissamme ja omassa arjessamme: kulkemiset perhepäivähoitajalle, haut päiväkodista tai iltapäivähoidosta, osallistuminen päiväkodin ja koulun juhliin, äkilliset poissaolot lasten sairastuessa.

Kiireettömyys tai tilapäinen kuormittuneisuus, työn ilo tai joskus koettu stressaava tilanne – minun arkeni ja olemiseni on näkynyt läheisilleni. Työasiat ovat joskus valuneet lasteni ja puolisoni arkeen. Ja tietysti myös toisin päin.

Nautimme työpaikalle tulleiden lasten kysymyksistä ja kommenteista. Eri ikäisille oli vähän erilaista ohjelmaa, mutta paljon myös yhteistä, samassa tilassa. Lapset näkivät toisiaan ja vanhempiensa työkavereita. Ja me tutustuimme työkavereiden läheisimpiin, niihin joiden vuoksi he elävät ja rakentavat parempaa maailmaa.

Lapset saivat etsiä aarteita ja kuulla ääneen luettua kirjaa. He saivat herkutella, ihmetellä uusia asioita ja piirtää. He saivat täyttää ristikkoarvoituksen. He tapasivat toimitusjohtajan ja kuulivat mitä tämä tekee päivisin töissä. He innostuivat kun heidän oman kehonsa ääriviivat piirrettiin isolle ruskealle paperille. Yksi ei halunnut, että hänet piirretään, no piirrettiin sitten ”iskä jolla on sydän – ja iskällä on maha täynnä jäätelöä.”

Muutamista perheistä mukaan oli lähtenyt paikalle kaksi lasta, useimmista yksi. Kukaan omista teini-ikäisistäni ei osallistu enää Lapsi mukaan töihin -päivään. Silti he muistelevat, kuinka aikoinaan pääsivät mukaan työpaikalle ja kuinka ”jännää oli nähdä, mihin vanhempi häviää töihin päivisin”. Nykyään häviämistä tapahtuu itsellänikin vähemmän, koska etätyö on muuttunut kiinteäksi osaksi työviikkoja.

Keskimmäisellä nuoristani oli juuri lukion koeviikko meneillään, joten hän jäi valmistautumaan matematiikan kokeeseen. ”Mulla on tänään Lapsi jää kotiin -päivä”, hän sanoi virnistäen. Hän siis jäi minun etätyöpaikalleni. Minä lähdin töihin.

Bussi oli täynnä ihmisiä, täydempi kuin tavallisina perjantaiaamuina. Paljon lapsia ja vanhempia, oletettavasti moni heistä menossa yhdessä työpaikalle. Tunnelma oli erilainen kuin yleensä aamubussissa. Vieressä istuva nainen alkoi kertoa, kuinka hänen ystävänsä töissä oli käyty lyhyt keskustelu Lapsi mukaan töihin -päivästä: ”Voinko tuoda huomenna lapseni työpaikalle?” Pomo: ”Voit, kunhan lapsi ei häiritse työntekoasi.”

Muistan itse lapsena päässeeni muutamia kertoja käymään vanhempieni työpaikoilla. Muistan äidin työhuoneen, kivat työkaverit ja hyllyt täynnä mappeja. Isän työpaikalta mieleen ovat painuneet käytävät, taulut ja linnut. Linnut eivät kuuluneet ollenkaan isäni toimenkuvaan, mutta juuri sinä päivänä kun pääsin siellä käymään, yhdessä huoneessa oli pieniä viiriäisiä häkissä. Olisin tietysti halunnut ottaa ne mukaani kotiin – en saanut.

Työpaikallamme olleet lapset jaksoivat odottaa vuoroaan, ottaa muita huomioon. He eivät laittaneet kaikkea ranttaliksi tai huudelleet kuinka tyhmää ohjelmaa olimme heille järjestäneet. He osallistuivat ja olivat ihmisiksi, ja niin mekin yritämme olemme – töissä ja kotona.