Pikkukoululainen paistoi pinaattilettuja keskittyneesti. ”Tuntui äsken ihanalta, kun kehuit mua” hän totesi lettua kääntäessään. Hätkähdin! En ollut edes huomannut, että olin antanut palautetta – kannustamisesta puhumattakaan!

Määrittelen itseni järkeväksi hyötymummoksi. Opetan lapsenlapselleni tärkeitä kansalaistaitoja: pyöräilyä, uintia, ruoanlaittoa ja luonnon arvostamista. Omasta lapsuudenkodistani tuon nykyhetkeen keskittymiskykyä kehittävät harjoitukset, kuten henkäyksestä romahtavan korttitalon rakentamisen.

Joka tapaamiskerralla lapsen toivomuslistalla ovat myös Pekka Töpöhännän seikkailut. Luemme ääneen vuoron perään toisillemme, sivun kerrallaan. Monnin, Pillin ja Pullan ilkeyksien jälkeen pohdimme ystävyyden pelisääntöjä ja sitä, miten voi puolustautua, puolustaa muita ja miltä kiusatuksi tuleminen tuntuu. Bonusvaarin kanssa lapsi haluaa pelata shakkia ja opetella säästämisen saloja. Saamansa kolikot hän pudottaa itsekuria kasvattaen säästölippaaseen.

Tuntuu hämmästyttävältä, miten vauhdikas ja räiskyvä digiajan lapsi kerta toisensa jälkeen toivoo yksinkertaisia ja hitaita, vanhanajan yhdessäolon muotoja! Ehkä niiden koukku piilee kiireettömyydessä ja tilaisuutena tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. Verkkaiselle keskustelulle ja pohdinnalle on aikaa.

Valtaosa tämän päivän isovanhemmista on varttunut välttelevän kiintymyssuhteen kodeissa. Monen lähtöperheen ilmapiiri on ollut varsin vakaa, mutta vanhemman ja lapsen tunneyhteys etäinen. Sellaiseksi kasvattajaksi miellän itsenikin: turvalliseksi, luotettavaksi ja johdonmukaiseksi, mutta tunnepuolelta etäiseksi. Tunteisiin heittäytyminen ei ole minulle helppoa vielä isovanhempanakaan.

Sukupolvien ketjussa ihmissuhteet ovat lujilla, eivätkä usein säästy säröiltä. Jopa kahdeksalla kymmenestä aikuisesta on ollut riitoja omien vanhempiensa kanssa. Riidoissa oleminen tuottaa ahdistuksen ja alakulon tunteita, sieppaa yöunet ja näivettää elämänilon. Vaikka loukattuna on vaikea lähestyä toista, on silti mahdollista löytää toisesta jotakin hyvää, mistä tuntea kiitollisuutta. Hyvien ja toimivien asioiden esille nostaminen voi olla ratkaiseva askel kohti sovintoa. On myös arvokasta antaa lapselle malli siitä, miten omalla toiminnallaan voi selvittää erimielisyyksiä, rakentaa tasapainoisia ihmissuhteita ja sovinnollista ilmapiiriä.

Lämpimän ja emotionaalisen ihmissuhteen muodostumiseen tarvitaan myötätuntoa ja toisen asemaan asettumista. Aito hyvän huomioiminen on meitä jokaista vahvistavaa itsetuntoeliksiiriä. Lapsi ja nuori tarvitsevat sitä orastavan minäkuvansa tueksi, aikuinen erityisesti raskaissa elämäntilanteissa. Sen jano ei sammu meissä koskaan.

Kukaan ei mene rikki tai ylpisty pilalle hyvän huomaamisesta. Positiivisten asioiden tuominen valokeilaan on tahdonvaraista toimintaa ja jokainen voi halutessaan oppia olemaan kannustavampi. Muistathan sinäkin sanoa asioita, jotka tuntuvat kuulijastaan ihanalta!

Minna Oulasmaa

Kirjoittaja toimii Väestöliitossa Sukupolvien sopu -hankkeen vastuuasiantuntijana.