Supervanhempia, onko sellaisia?


Herään aamulla hentoon kuiskaukseen ”äitiiiii, saisinko aamupalaa”.
Siristän unisia silmiäni ja kurkistan kelloa. Kello on vasta varttia vaille seitsemän. Kiukuttelen hiljaa mielessäni, olisihan se ollut ihan kiva nukkua viikonloppuna pitkään. Nielen kuitenkin kiukkuni ja nousen ylös, petaan sänkyni ja kävelen keittiöön lapseni juostessa edeltä. Valmistan aamupalan ja samalla laitan haukotellen kahvinkeittimen päälle.

Kello on vasta 10, tunnit tuntuvat matelevan. Katson kelloa ja tuhahdan mielessäni. Tuntuu kuluneen ikuisuus siitä, kun olen noussut kiukkuisena sängystä. Tähän kolmeen tuntiin on mahtunut jo paljon; pesukoneen täyttö ja tyhjennys, tiskikoneen tyhjennys, lapseni kolme kiukkukohtausta ja oven paiskomista, ainainen neuvottelu ruutuajasta ja pitkä suostuttelu hampaiden pesusta. Samalla olen ahdistunut siitä, etten saa aikaiseksi aloittaa päivän siivousurakkaa. Taas näköjään niitä aamuja, jolloin olen laskenut mielessäni ainakin neljäkymmentä kertaa kymmenestä alaspäin tasaisin väliajoin ja huokaissut turhautuneena.

Kohta kuuluukin jälleen: ” äiti, koska ruoka on valmis”. Käännän hellan hieman isommalle yrittäen nopeuttaa keittoveden kiehumista ja kiihdytän perunan kuorimisen tahtia. Mietin taas mielessäni kiukkuisena, että ruuaksiko tässä pitäisi muuttua, kun eivät kädet riitä tekemään sataa asiaa samanaikaisesti.

Kello on viisi kun istahdan vihdoinkin sohvalle. Koti näyttää jo ihan siistiltä, hetki sitten koriin keräämäni leluautot ovat tosin jo levitetty olohuoneen matolle ja lelujen keskellä makaa lapseni päristellen ja ajellen leluautoillaan.  Katselen hetken sivusta lapseni leikkejä, huomaan rauhoittuneeni, kiukun laantuneen ja koko päivän kestäneen kiukkuni muuttuneen hymyksi. Lapseni huomaa katseeni ja hymyilee lempeästi takaisin. Tunnen hymyni leviävän entisestään, jos se edes on mitenkään mahdollista ja rakastumisen tunne valtaa minut. Laskeudun lattialle ja konttaan lapseni luokse lelujen keskelle raivaten itselleni tilaa, menen makaamaan hänen viereensä, tartun vieressä olevaan leluautoon ja uppoudun mukaan autoleikkiin.

Hetken päästä lopetan leikkimisen, mutta jään makaamaan keskelle olohuonetta katsomaan lapseni leikkejä. Sisäinen ääneni sanoo minulle: ”katso nyt häntä, kuinka viaton ja kaunis hän on, niin keskittyneesti leikkiin uppoutunut. Hän on niin upea ja rakas. Ihan uskomatonta ajatella, että minä olen äiti.” Kaappaan päristelevän lapsen syliini, suukotan otsalle ja sanon rakastavani.

Nukkumaan mentäessä jään pohtimaan kulunutta päivääni. Minulle tulee huono omatunto, kun mietin aamuista huonotuulisuuttani ja kiukkuani. Vaikken niitä kiukkuisia ajatuksia ääneen sanonutkaan, kalvaa minua siltikin syyllisyys. Ajatukseni virratessa lohdutan itseäni ja muistutan, että minun tulee myös olla armollinen itselleni. Muistelen, kuinka nopeasti se kiukku muuttui päivän mittaan hymyksi, kun näin vilpittömän ja lempeän hymyn lapseni kasvoilla.

Ennen silmieni sulkemista toistan itselleni ääneen; kaikki on hyvin. Kaikki tunteet kuuluvat elämään ja myös minulla saa olla välillä huonoja päiviä. Kukaan ei ole supervanhempi ja täydellinen. Tärkeintä oli, että huomasin kiukun keskellä sen lempeän ja kauniin hymyn, joka muutti päiväni kulkua parempaan suuntaan.

 

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.