Keskustelin vanhemman kollegani kanssa vanhemmuudesta kahvipöydässä. Hän totesi, että julkisuudessa esitelty vanhemmuuden ideaali jää usein kauaksi todellisuudesta. Tämä toteamus jäi mieleeni pyörimään. Erityisesti jäin miettimään sitä, miten täydellisyyden tavoittelu on uinut liian monelle osa-alueelle ihmisten elämässä. Vanhemmuudessa, jos missään, on tärkeä hyväksyä se, että ideaalia on mahdoton tavoittaa.

Tunnistan itsessäni ajoittain suuren väsymyksen nykyiseen täydellisyyksien kyllästämään ympäristöön.  Kaikkialla on paljon kieli poskella juoksevia ”ihanneminän” etsijöitä, jotka ovat hyvin peloissaan siitä, että joko itse tai oma jälkikasvu jää jälkeen. En totea tätä kriittisesti, koska ihminen on biologialtaan vertaileva eläin joka muodostaa hierarkioita. On ymmärrettävää, että pelko ulkopuolelle jäämisestä herää kilpailua korostavassa ympäristössä. Ongelma on se, kun ihminen juoksee riittävän kovaa ja riittävän kauan ilman mahdollisuutta päästä tavoitteeseen, törmää jossain vaiheessa jaksamisen tuomiin rajoituksiin. Onneksi romahtamisen jälkeen suhde itseen ja toisiin voi muuttua lempeämmäksi ja sallivammaksi. Surulliselta tuntuu ainoastaan se, että monesti heräämiseen vaaditaan loppuun palaminen.

Sarah Hubert (2018) haastatteli kollegoidensa kanssa Belgialaisia kahden lapsen äitejä, jotka tunsivat uupumusta omassa vanhemmuudessaan. Kaikki äideistä tunnistivat panostaneensa valtavasti vanhemmuuteen jo pidemmän aikaa. Halu onnistua oli kova. Äidit tunnistivat, että toiveeseen olla täydellinen vanhempi vaikuttivat ympärillä esiintyvä positiivisen vanhemmuuden ideaali sekä omat sisäiset odotukset. Kaikki haastateltavat tunnistivat itsessään vahvan velvollisuuden tunteen, omien kykyjen epäilyn sekä vaativuuden itseä kohtaan.

Äidit kokivat ristiriitaisia tunteita ja odotuksia. Heitä pelotti, että he antavat lapsille kokemuksen, että eivät pidä heistä riittävästi huolta, mutta toisaalta samaan aikaan pelkäsivät, että pitävät heistä liikaa huolta. He myös kertoivat kokevansa voimakasta huolta lastensa tulevaisuudesta sekä omasta kyvystään valmistaa lapsia tulevaisuutta varten. Heidän päämääräänsä oli saada lapsista onnellisia ja itsenäisiä aikuisia, joilla on hyvä itsetunto. Huolien ja pelkojen vuoksi heillä oli vaikeuksia nauttia vanhemmuudestaan.

Uupumus meni niin pitkälle, että lopulta äideillä oli hankaluuksia suoriutua edes pienistä päivittäisistä rutiineista ja he tunsivat inhoa niitä kohtaan. Äidit, jotka olivat aikaisemmin keskittyneet valmistamaan lapsiaan tulevaisuutta varten, eivät enää pystyneetkään ajattelemaan tulevaisuutta, vaan ainoastaan selviytymistä yhdestä päivästä. Monet kokivat menettäneensä yhteyden omiin tunteisiinsa ja menevänsä ”automaattimoodilla”. Lasten kanssa vietetty aika ei tuottanut iloa ja ärtymys nousi pintaan pienistäkin asioista. Monet huomasivat kontrolloivansa lapsia enemmän ja huutavansa heille. Oma käytös aiheutti häpeää, syyllisyyttä ja alensi äitien itsetuntoa. Kielteiset tunteet saivat vetäytymään ja kokemaan, että he eivät ansaitsisi olla äitejä. Suurin osa äideistä koki, että he eivät voineet jakaa töissä tai ystävilleen sitä, että eivät jaksaneet nousta, tehdä ruokaa tai pestä lapsiaan.

Äitien tarina uupumuksesta tuntuu hyvin tutulta. Tuossa uupumuksen ydintarinassa toistuu sama kaava: Ihminen jää pikku hiljaa yksin omien epäilyjensä, epärealististen odotusten ja ulkoisten paineiden alle. Hän alkaa vähitellen uskoa omia ajatuksiaan omasta huonommuudestaan ja häpeä valtaa alaa. Hän eristäytyy ja häneltä jää pois toisten ihmisten tarjoama myötätunto ja realistinen peili.

Mitä me voimme tarjota huonommuutta tunteville äideille? Auttaako positiivisen vanhemmuuden vinkkien jakaminen vai auttaisiko kenties rehellinen keskustelu siitä, että mitä kaikkea vanhemmuus oikeasti on. Ehkäpä ideaalien murskaaminen ja ihmisyyden nostaminen on jotakin sellaista jota tämä aika eniten kaipaa.

Hubert, S. ym (2018) Parental Burnout: When Exhausted Mothers Open Up. Front. Psychol. Jun. 26:9.