En tietenkään voi kertoa ihmisistä, joita Väestöliiton työvuosina kohtasin. Mutta sen voin kertoa, että mitä syvemmälle työ seksuaalisen hyväksikäytön ja väkivallan parissa ulottui, sitä laajemmaksi se myös mielessäni levisi.

Joskus liiankin.

Pahan äärellä työskenteleminen ei jätä ketään koskettamatta. Jotkut työntekijät se kovettaa kylmäksi, toiset uuvuttaa uhrautujiksi. Parhaimmillaan se herättää tahtoa työskennellä sinnikkäästi toivon puolesta ja nähdä hyvää pahaa tarkemmin.

Olen itsekin kokenut vaaranpaikkoja työvuosien alkutaipaleella. Hetkiä, joissa tuntui, että pahaa tapahtuu niin paljon, ettei hyvä voi koskaan voittaa. Aikoja, jolloin ajattelin seksuaalista väkivaltaa tapahtuvan koko ajan ja kaikkialla. Kotien hiljaisten seinien sisällä, autokoulun ajotunneilla, uimahalliretkillä, iloisten juhlien piiloissa, tennisvalmentajan otteissa, koulun oppitunneilla, kesäisillä mökkimatkoilla ja uskonnon tai sukulaisten hämärässä huomassa.

Ja niinhän sitä tapahtuukin. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta ei katso paikkaa, aikaa, eikä ihmistä. Se ei koskaan ole uhrin näkökulmasta käsin ansaittua, toivottua, haettua tai aiottua.

Seksuaalinen väkivalta ja kaltoinkohtelu koskettaa aina kovimmin sen kokijaa. Surullisten ilmiöiden ja ihmisten tuskallisten kokemusten äärellä työskenteleminen aiheuttaa riskin myös työntekijälle. Kun on työn puolesta jatkuvasti tekemisissä ihmisyyden raadollisen puolen kanssa, on rinnalla kulkijankin suojattava mieltään tarkasti.

Kun elämässä kohtaa paljon pahaa, on vastalääkkeidenkin oltava erityisen vahvoja.

Siksi yksi tärkeimmistä opeistani väkivallan parissa tehtävän työni tiimoilta oli hyvän etsiminen, turvallisuuden vahvistaminen ja itsensä suojaaminen. Toivon tavoittaminen itsensä ja toisen kanssa. Pahuudesta huolimatta maailmassa, yhteiskunnassa ja ennen kaikkea meissä ihmisissä hyvää on aina huomattavasti enemmän. Paha ei aina suinkaan saa palkkaansa, mutta voittajaksi sitä ei voi koskaan vihkiä.

Väkivallan parissa työskennellessä jouduin pakostakin opettelemaan hyvän vaalimista. Sitä, että rajasin romaaneista ja telkkarista kaiken ”väkivaltaviihteen” ulos. Sitä, että juurrutin itseäni yhä syvemmin luontoon, musiikkiin ja estetiikkaan. Että valvoin vielä tarkemmin, keiden kanssa olen vapaa-ajallani ja mistä saan ladattua voimavarojani.

Ihminen kestää paljonkin pahaa, mutta ympärilleen laskeutuvaa toivottomuutta ei koskaan. Eikä toivoa voi kannatella toiselle, ellei itsellä ole siihen vankkaa otetta.

Siksi onkin muistettava, että mitä enemmän on toivottomuutta, sitä vahvemmin on vahvistettava toivoa. Tuoda valoja varjojen rinnalle. Valaa tietoisesti itseen voimaa, jotta voi jakaa sitä toisillekin. Nähdä työn merkityksellisyys ja tärkeys silloinkin, kun tilanne tuntuu uuvuttavalta ja avuttomuus tahtoo astua valtaan.

On turha kirota pimeää ja vihata synkkyyttä, jos ei tee elettäkään valon välittämiseksi.

Aloittaessamme työnteon seksuaalisen kaltoinkohtelun ja väkivallan parissa, asiasta puhuttiin vielä huomattavasti vähemmän kuin tänä päivänä. Reilussa kymmenessä vuodessa on tapahtunut suurta muutosta, jonka edistämistä on edelleen sitkeästi jatkettava. Kaikista ei silti ole rohkeiksi puhujiksi ja sanansaattajiksi, eikä tarvitsekaan olla. Vaikka on tärkeää vaikuttaa, on vielä tärkeämpää vaikuttaa itseensä ja läheisiinsä. Tukea toipumistaan, vahvistaa toivoaan.

Siksi on syytä kysyä samaa kysymystä kahdesta näkökulmasta: Miten voin auttaa itseäni? Miten voin viedä valoa lähelläni tänäänkin?

Ja vasta sitten: Miten voin vaikuttaa laajemmin? Mitä voin tehdä, että hyvä voittaa jatkossakin pahan?

Maaret Kallio
Kallio työskenteli Väestöliiton Seksuaaliterveysklinikalla erityisasiantuntijana vuosina 2006-2015.  

Tällä tekstillään hän tahtoo lämpimästi onnitella Nuorten toimintoja, jotka ovat auttaneet lukemattomia nuoria jo 30 vuoden ajan vahvalla asiantuntijatyöllä ja kohtaamisen myötätuntoisilla taidoilla.

Väestöliiton nuorten toiminnot juhlistaa joulukuussa 30 vuotista taivaltaan blogisarjan muodossa. Blogisarjassa Väestöliiton entiset ja nykyiset nuorten toimintojen työntekijät kertovat muistojaan merkittävistä hetkistä tärkeän työn parissa.