Eräänä rauhallisena tammikuisena sunnuntaiaamuna tiskatessani 5-vuotias lapseni, Artsi istui keittiön pöydän äärellä väritellen värityskirjaansa.

Pitkään kestäneen hiljaisuuden rikkoi kysymys:” Äiti, miksi näytän erilaiselta kun muut päiväkotikaverit? Miksi minulla on erinäköinen pää ja erivärinen iho?”

Muistan ajan tuntuneen hetkellisesti hidastuneen. Kävin äitinä hetkessä läpi tunteita laidasta laitaan, ajatustulva tuntui valtavalta massalta, joka vyöryi mielessäni. Yllätyin ja hämmennyin itsekin reaktiotani ja valtavaa tunnemyrskyä sisälläni, jonka yksinkertainen kysymys oli saanut aikaan.

Yritin muistella lukemiani kasvatusoppaita aiheista, miten asiantuntijat olivatkaan neuvoneet vastaamaan näissä tilanteissa? Miten näistä asioita piti oikeaoppisesti lapselle puhua?

Tuntui että kaikki lukemani ja ahmimani vinkit asian puheeksi ottamiseksi olivat pyyhkiytyneet pois mielestäni, eikä mieleeni ollut jäänyt yhden yhtä asiaa ja vinkkiä.

Päätin kuitenkin rauhoittua ja unohtaa kaikki lukemani ja toimia vaistonvaraisesti itseeni luottaen.

Jätin tiskit siihen ja kuivasin käteni samalla kävellen Artsin luokse. Laskeuduin polvilleni hänen eteensä ja hain katsekontaktia häneen. Ohjasin hänen kätensä silittämään hiuksiani ja sanoin ”Kokeile rakas äidin hiuksia, ne ovat paksut ja vähän karhean tuntuiset, eikö niin? No koitetaan sitten sinun hiuksiasi yhdessä, kuinka erilaiselta ne tuntuvat. Ne ovat pehmeät ja hieman ohuemmat kuin äidillä. Kokeile sitten käsillä äidin pään muotoa ja sen jälkeen kokeillaan sinun päätäsi. Meillä on jokaisella erilaiset pään muodot, huomaatko? Kokeile sitten seuraavaksi äidin poskea ja samalla toisella kädellä omaa poskeasi. Huomaatko, kuinka meidän ihotkin tuntuvat erilaisilta? Katsotaan vielä lopuksi yhdessä peilistä silmiemme värejä. Sinulla on hieman vihreätä ja ruskeata silmissä, kun taas äidin silmät ovat tummanruskeat.”

”Mitä ajattelet, eikö olisi hieman höpsöä ja hassua, jos me kaikki ihmiset olisimme aivan samannäköisiä, samantuntuisia, samankokoisia ja samanvärisiä? Kadulla kävellessämme emme erottaisi toinen toisiamme. Eikö se olisi mielestäsi hieman tylsää?

Minusta se on ainakin tosi hieno asia että olemme kaikki erinäköisiä, jokainen meistä on omanlainen ja jokainen on arvokas ja hyvä omana itsenään.”

Tässä vaiheessa Artsin ihmetys oli muuttunut oivallukseksi ja hihittäen sekä tyytyväisenä hihkaisi: ” Totta! Onneksi me olemme kaikki erilaisia!
Minä olen Artsi ja sinä äiti.”