Harmaantunut mies taluttaa puolisoaan pitkin kirkon käytävää. Eletty elämä näkyy molemmista.  Askel on jo hieman lyhentynyt, hartiat painuneet hitusen kumaraan. Kuitenkin ote, jolla toista tuetaan surun hetkellä, on tuttu ja vakaa. Kilometrejä on taitettu paljon, paljon on yhdessä koettu. Pettymyksiäkin on tullut, kipeitäkin. Niistä on menty eteenpäin, joskus hampaat kiristellen. Pikku hiljaa on kasvettu toiseen kiinni, annettu anteeksi. Niin paljon on kuitenkin yhdessä rakennettu, ettei sitä ole haluttu rikkomaan ruveta. Pikku hiljaa on myös hyväksytty riippuvuus toisesta. Otettu vastuu siitä, että tuommoisen valitsin. Hänen rinnallaan elin. Itsekään en aina ollut helppo puoliso, joskus kiukkuinen ja vaikeakin. Toinen ei lähtenyt siitä huolimatta, pysyi ja jaksoi.

Elämä jakautuu erilaisiin osiin. Elämän alkupäässä haetaan kokemuksia ja eletään kaasu pohjassa. Tehdään hulluja, tyhmiäkin asioita. Sitä kautta opitaan itsestä ja toisista ja talletetaan pankkiin hienoja muistoja. Monet rakastuvat tässä elämän vaiheessa. On ihanaa paistatella toisen ihailussa, ihanaa kokea olevansa yhtä jonkun kanssa. Pieneksi hetkeksi voi päästä lähelle paratiisia, kokemusta siitä että itse on täysi, mitään ei puutu.

Kun kumppani on valittu ja elämää jatketaan yhdessä, rakastuminen vaihtuu pikku hiljaa kiintymykseksi ja kumppanuudeksi. Keskellä elämää yritetään selvitä yhdessä työstä, pitää parisuhde hengissä ja mahdollisesti kasvattaa lapsi tai lapsia. Molemmat miettivät tahoillaan, mitä on vielä edessä ja mitä olisi mahdollista saavuttaa. Huomio on samaan aikaan itsessä ja muissa, myös yhteiskunnallisissa asioissa. Tässä vaiheessa halutaan usein jättää oma jälki. Tehdä jotakin, jolla on jotain merkitystä. Samaan aikaan halutaan myös elää syvästi ja monipuolisesti.

Toisaalta keski-iässä mennään eteenpäin kieli vyön alla siinä harhassa, että jossain vaiheessa tullaan valmiiksi. Vaikka matkan rajallisuus alkaa tulla todemmaksi, se peittyy kiireen keskelle.

Silloin mieli saattaa joskus eksyä ajatukseen, että paratiisi olisi vielä mahdollinen, mutta oma puoliso on sen tiellä. Vastuuta omasta elämästä, onnesta ja parisuhteesta halutaan vältellä. On kipeää huomata, että itsestä ei tulekaan sitä täydellistä versiota, johon joskus uskoi, vaan minuus jää loppuun saakka keskeneräiseksi. Sama on totta myös puolison kohdalla. Keski-iän kipu liittyykin sen hyväksymiseen, että näillä eväillä mennään ja hyvä niin.

Eläkkeelle siirtyessä hälinä ympärillä lakkaa. Minäkuvaa ei voi enää ruokkia samalla tavalla saavutuksilla kuin aikaisemmin. Huomio siirtyy ulkoisista asioista sisäisiin arvoihin. Monet eivät sure itse työn lähtemistä elämästä, vaan yleensä hyviä ihmissuhteita. Ihmisiä, joiden kanssa tuota työtä yhdessä tehtiin. Niitä, jotka valitsivat elämäntehtävänsä samoin, tukivat vaikeissa kohdissa ja iloitsivat onnistumisista.

Monet pelkäävät vanhuutta. Se on ymmärrettävää. Vanhuus symboloi luopumista, viimeisenä myös omasta minuudesta. Tässä elämänvaiheessa on kuitenkin myös paljon kauneutta. Kun kaikki turha riisutaan pois, jää jäljelle olennainen. Kiitollisuus on sitä, että joku jakoi matkaa. Oli siinä rinnalla, kun elämä kävi vaikeaksi. On vielä siinä, kun kaikkein pelottavin on edessä, päästäminen irti omasta itsestä.

Nykyään tiedetään, että ihmisten siteiden merkitys on hyvin paljolti turvallisuudessa. Me haemme toisistamme turvaa. Jos ihmisiltä kysyisi mikä heitä pelottaa eniten, niin suurin osa heistä kuvaisi luultavasti yksinäisyyttä. Kiitä tänään kaikkia niitä, jotka ovat kulkeneet rinnallasi. Ihan vaan siitä kulkemisesta.

Elämänkaaripsykologia. Lapsen kasvusta yksilön henkiseen kehitykseen. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1991