TERAPIATUOKIO

Pelon tunne on meille kaikille suhteellisen tuttu tunne, tavalla tai toisella. On normaalia pelätä asioita tai tilanteita, joissa olemme itse hengenvaarassa tai meille tärkeä ihminen on vaarassa. Me tarvitsemme pelon tunnetta, se pitää meidät elossa. Kehomme reagoi vahvasti tunteeseen valmistautumalla pakene-taistele -tilanteeseen. Reaktio on nopea, emme tajua sitä ennen kuin ymmärrämme kehomme toiminnan. Mutta mitä tapahtuu kun pelko ottaa vallan tilanteessa, jolloin emme ole todellisessa vaarassa? Kun pelon tunne alkaa määrittelemään meidän arjen valintoja, meidän, läheisten ja ystävien?

Ajatukseni kumpuavat ohjelmasta Kummalliset kammot. Sain upean tilaisuuden tehdä töitä määrätietoisten, luottavaisten 30 henkilön kanssa joiden elämän haasteina oli fobia: käärmeet, hämähäkit, ahtaat paikat, vesi, koirat, piikit, hammaslääkäri, linnut, korkeat paikat ja klovnit.

Osallistujien kanssa käytiin läpi kehon fyysiset reaktiot sekä mielen katastrofiajattelu. Harjoiteltiin kohtaamaan pienin askelin pelon kohde ja välillä pysähdyttiin rauhoittamaan kehon vahvaa viestiä ”pakene”. Opeteltiin muuttamaan katastrofiajattelu selviytymisajatteluksi, lauseiksi: ”minä selviän tästä.”, ”tämä on kohta ohi”, ”minulla ei ole mitään hätää”. Tämän lisäksi osallistujat tekivät kotona hengitys- ja lihasrentoutumisharjoituksia. Näin he oppivat miten suuri merkitys on oikeanlaisella hengityksellä tilanteessa jossa keho ja mieli pyrkivät viestittämään suuresta vaarasta. Harjoitusten myötä he kohtasivat pelkonsa. He saivat uuden kokemuksen, he olivat toimijoita tilanteesta josta aikaisemmin olivat paenneet.

Väistämättä mieleeni on palautunut oma fobia, se klassinen käärmepelko. Rakas isoäitini, hyvää tarkoittaen ja minua suojellen, iskosti käärmepelon mieleeni mökkikesinä. Pelkoni vahvistui noin 10-vuotiaana, kun partioretkellä seisoin hakkuuaukealla ja kaverini totesi: ”Älä liiku, pysy paikallasi.” Katsoin jalkani juureen ja kauhukseni huomasin kyykäärmeen, tuon Suomen luonnon ainoan myrkyllisen olennon. Koko kehoni singahti takavasemmalle, juoksin nopeammin kuin koskaan. Sydän hakkasi, jalat tärisivät, hikoilutti, ainoa ajatus päässäni ”kuolen”. Olo rauhoittui, kun käärme hävisi paikalta ja retki jatkui. Käärmepelkoni oli kuitenkin saanut vahvistusta.

Vihdoin aikuisiällä jouduin tilanteeseen jolloin en voinut enää perääntyä. Tulin valituksi työpaikkaan jossa oli kaksi käärmettä, niiden hoitaminen oli osa jokaisen työnkuvaa. Ei auttanut enää paeta, oli vihdoinkin kohdattava. Tutustuin asiaan ja käärmeeseen lajina. Katselin noita kahta otusta, lasin läpi. Ensin kauempaa, sitten lähempää. Rauhallisesti, omassa tahdissa.  Rauhoitellen kehoa ja mieltäni. Se tunne kun ensimmäisen kerran otin käärmeen käteeni, oli mahtava. Olin voittanut pelkoni, vaikka kyyneleen valuivat ja sydän hakkasi.

Sen tunteen sain jakaa uudelleen 30 henkilön kanssa viime talven aikana. Soisin tämän kenelle tahansa, se antaa uskoa tulevaan ja itseen, sitä tunnetta ei voita mikään.

Olkoon fobia mikä tahansa, sen voi kohdata ja voittaa. Pelon tunteesta ei tarvitse, ei kuulukaan, luopua. Sen kanssa voi elää, antamatta sen ohjata.

Pidän seuraavasta pelon määritelmästä: ”Jonkin uhan kohtuuton yliarviointi, johon liittyy oma selviytymiskyvyn aliarviointi.” (Bourne E.2010)

Milja Ilkka
Kirjoittaja toimii ammatinharjoittajana Väestöliiton Terapiapalveluissa. Hän esiintyy juuri alkaneessa sarjassa Kummallisia fobioita.