Mitä, jos ei ole lainkaan ”joustava”

shutterstock_264056435Yhteiskunta ja työelämä odottavat nykyään ihmisiltä joustavuutta. Hyvää työntekijää kuvataan sellaiseksi, joka mukautuu uuteen ympäristöön ja pystyy suoriutumaan paineistetussakin tilanteessa. Vaikka työnkuva muuttuisi ja vaatisi uusia kykyjä, joustava ihminen kasvaa saappaisiinsa nopeasti. Hän ei ahdistu, ei koe riittämättömyyttä, ei jää sairaslomalle, eikä kuormita muita murheillaan. Stressin hän selättää päättävyydellä ja sisukkuudella.

Nämä joustavat ihmiset myös hyppäävät kuin kissat jaloilleen elämän kriisikohdissa. Elämä on kivikkoinen polku. Ihminen joutuu sen varrella kohtaamaan erilaisia menetyksiä ja luopumisia ja sureminen kuuluu osaksi sitä. Joustava ihminen osaa surra juuri oikein. Hän ei jää murheen alhoon asumaan, vaan sisukkuudella kaivaa itsensä ylös kuopasta. Hän ei näe esteitä, vaan ainoastaan mahdollisuuksia.

Kaiken joustavuutta korostavan puheen keskellä huomaan miettiväni, että mitä, jos ihminen näkeekin pelkkiä esteitä? On hienoa, että positiivinen psykologia suuntaa meitä ajattelemaan myönteisesti. Välillä tuntuu kuitenkin, että kaikki positiivisuuden ja sisukkuuden korostaminen ei anna ihmiselle lupaa romahtaa. Hyvinvointipuhe tuntuu olevan suunnattu hyvinvoiville ihmisille, jotka sitten joustavat vielä entistä paremmin. Ne, jotka eivät ole niin joustavia voivat kokea huonommuutta, kun eivät kaikista ohjeista huolimatta saa itseään tai omaa elämäänsä kasaan.

On olemassa ihmisryhmä, joka oman historiansa ja geneettisen perimänsä vuoksi, ei ole niin joustavia. Työpaikan suunnan muutos, jossa oma työpöytä vaihtuu toiseksi ja vanha tuttu työnkuva viedään, voi oikeasti suistaa ahdistukseen tai masennukseen. Organisaation uudistuksessa ei näy mahdollisuuksia, vaan ainoastaan luopumista ja turvattomuutta. Se, että tuntee kaiken keskellä omien voimien hiipuvan, voi aiheuttaa häpeää. Ihminen voi kokea olevansa vääränlainen. Kyllä tästä olisi pitänyt selvitä.

Samoin elämänkriisi, ero tai vaikka läheisen kuolema voi olla niin kova paikka, että toimintakyky menee kokonaan. Surussa ei vain piipahdeta, siellä rämmitään kumisaappaat jalassa. Ei päiviä tai viikkoja, vaan vuosia. Kriisi voi viedä psyykkiset toimintakeinot kokonaan niin, että ihminen tarvitsee sairaalahoitoa. Kaiken surun lisäksi lisäkuormaa voi aiheuttaa itsesyytökset siitä, että surusta olisi jo pitänyt päästä eteenpäin.

Joustavista ihmisistä käytetään vertauskuvaa, että he ovat kuin bambun versot hurrikaanin keskellä. Juuret ovat niin syvällä maassa, että ne vain heiluvat katkeamatta, vaikka ympärillä myrskyää. Täytyy todeta, että mielikuva on hieno. Realiteetti kuitenkin on, että jotkut murtuvat useasta kohtaa. Silloin tarvitaan erityistä hienovaraisuutta ja pehmeät kädet, joilla ehkä viedään johonkin turvallisempaan maastoon. Hoidetaan ja odotellaan, että lähtisikö vielä uudelleen kasvuun. Sopii toivoa, että mahdollisimman moni lähtisi.

One thought on “Mitä, jos ei ole lainkaan ”joustava”

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s