Internet ja sosiaalinen media ovat muuttaneet mullistavalla tavalla deittailun maailmaa. En halua kuulua heihin, jotka päivittelevät, että sosiaalinen media on saatanan tekoisia ja meidän tulisi kaikkien päästä takaisin agraarielämään. On kuitenkin hyvä miettiä, että millaisia puolia ihmisyydestä nykyinen deittikulttuuri nostaa esiin. Auttaako se meitä todella löytämään yhteyttä toisiin vai perustuuko se liikaa pintaan?

Elämme visuaalisessa maailmassa, jossa kauniit kuvat voivat tuoda valtaa ja näkyvyyttä. Kauneutta on palvottu aina, mutta aikaisemmin se oli paljon rajoittuneempaa. Kauneutta saattoi ihailla kirkon alttaritauluissa tai naapurin Maijassa. Nykyinen kulttuurimme muuttuu koko ajan visuaalisempaan suuntaan ja kauniilla kuvilla voi varmistaa toisten huomion. Myös monet deittisovellukset, kuten Tinder perustuvat visuaalisuuteen. Sovellukset syöttävät meille kuvia toisensa perään ja yleensä ratkaisu kiinnostavuudesta tehdään pikseleiden perusteella.

Kun valinta tehdään pelkän kuvan perusteella, on hyvä ymmärtää haloefektin, eli sädekehävaikutuksen merkitys. Tällä ilmiöllä tarkoitetaan sellaista päättelyn vinoumaa, jossa kohteen huomiota herättävä hyvä ominaisuus saa meidät liittämään kohteeseen virheellisesti myös muita myönteisiä piirteitä. Ajatellaan esimerkiksi, että kaunis ihminen on varmasti myös empaattinen ja sosiaalisesti taitava. Peter Bak (2010) tutki 113 nettideittailijan kohdalla, miten kaunis kuva vaikutti arvioihin profiilin omistajasta. Hän havaitsi, että kuva vaikutti silloinkin, kun arvioija tiesi, että kuva ei esittänyt profiilin tekijää. Sukupuolten välillä oli ero. Miehet olivat tutkimuksen mukaan alttiimpia sädekehävaikutukselle kuin naiset.

Myös monet nykyiset deittiohjelmat perustuvat visuaalisuuteen. Ideana niissä näyttää olevan se, että luodaan puitteet, joissa trimmattuja kehoja ja kasvoja voidaan esitellä. Ketään ei varmasti kiinnostaisi katsoa, jos nuo ihmiset pyörisivät keskitalvella toppahousuissa tunturissa. Ehkäpä paljas pinta peitettynä tulisi esiin se tyhjyyden kumina, joka loppujen lopuksi noita ohjelmia vaivaa.

Yleltä tuli jokin aika sitten oivaltava deittisarja, totuuden treffit. Siinä kaksi toiselleen tuntematonta ihmistä tapasivat ja menivät treffeille. Näillä treffeillä ei ollut tarkoitus luetella CV:tä tai yrittää näyttää parhaita puolia itsestä, vaan kertoa itsestä jotain vähemmän mairittelevaa. Tarkoitus oli, että molemmat paljastaisivat itsestään joitain salaisuuksia, asioita, jotka kertoisivat jotakin merkityksellistä heistä ihmisinä. Tämä konsepti sai aikaan sen, että katsoja sai nauttia kauniista kohtaamisen hetkistä. Kohtaamiset eivät aina ennustaneet romanttisen rakkauden syntyä, mutta jotakin tärkeää niissä tapahtui joka tapauksessa.

Nykyisen pinnallisuuden ja suorittamisen ilmapiirissä monille voi syntyä sellainen harhakuvitelma, että vain näyttämällä parasta itsestään voi tulla hyväksytyksi ja löydetyksi. Tässä mennään kuitenkin pahasti metsään. Hyvä yhteys toiseen syntyy silloin, kun emme yritä olla jotakin muuta kuin olemme. Yhteys toiseen ihmiseen syntyy olemalla ihminen ihmiselle. Siis, jos todella haluaa löytää tien jonkun luokse, se löytyy deep deittaamalla, ei speed deittaamalla.

Lue myös:
Bak, Michael (2010). Sex differences in the Attractiveness Halo Effect in the Online Dating Environment. Journal of Business and Media Psychology, 1, s 1-7.