Kävelin päiväkodin pihan ohitse ja näin pojan juoksevan äitiään vastaan näyttäen innoissaan jotakin, jota kantoi käsissään. Katsoin poikaa odottavaan äitiin, joka näytti vihamieliseltä ja ilmeettömältä. Äidin kasvoilta oli vaikea lukea minkäänlaista jälleennäkemisen iloa. Kun poika näki äidin, hän pysähtyi, jähmettyi ja ilme muuttui vakavaksi. Tämän jälkeen poika käänsi katseensa maahan ja lähti laahustamaan äidin suuntaan. Kun poika saavutti äidin, äiti alkoi läksyttää poikaa siitä, että tämä oli ottanut mukaansa päiväkodin omaisuutta. Hiljaa poika meni takaisin pihalle, palautti lelun ja käveli äidin viereen.

Seuratessani kyseistä tapahtumaa mieleni teki mieli huutaa äidille ”etkö sinä ymmärrä, poika halusi näyttää lelua sinulle! Eikö mikään sinussa liikahtanut pojan riemussa?” En meinannut päästä yli tuosta näystä, pojan kasvoilla viipyilleestä yksinäisyyden ja häpeän tunteesta. Äidin ilmeettömät kasvot palasivat vielä illalla mieleeni. Pyöriskelin ja ajattelin, että miten olisin voinut ilmaista pojalle, että vika ei ollut hänessä. Minä olisin mielelläni katsonut mitä hänellä siellä kädessä oli.

Mietin äitiä ja äidin ilmeettömyyttä, vihamielisyyttä. Millaiset kasvot tämä äiti on kohdannut omassa lapsuudessaan? Miten kukaan voi niittää sieltä, mihin ei ole koskaan kylvetty?

Tapahtumaketju jätti minut pohtimaan, mitä ihmisen sisälle rakentuu samanlaisina toistuvien kohtaamisten kautta. Kaikki vanhemmat väsyvät joskus, ihmissuhteisiin kuuluu aina myös pettymyksiä, mutta mitä jos kokemusten varasto täyttyy toisen ilmeettömyydestä, ohituksista, vihamielisyydestä ja väheksynnästä.

Jotta pärjäisimme maailmassa, joudumme luomaan yleisiä käsityksiä siitä, miten se toimii. Jos poltamme käden liedellä, niin opimme jo yhdestä kerrasta, että ei kannata törkätä sormiaan hellaan. Miten sitten ihmissuhteissa? Myös niissä me pyrimme oman historiamme kautta luomaan käsitystä siitä, miten toiset ihmiset käyttäytyvät ja millä tavalla meidän kannattaa olla suhteessa heihin. Luomme myös mielikuvan siitä mikä oma arvomme on suhteessa muihin.

Käsitykset ja uskomukset itsestä ja toisista syntyvät tunteiden kautta. Ne eivät ole tietoisen aktiivisen ajattelun tulosta, vaan toistuvien tapahtumien ja niiden herättämien tunnetilojen yhdistelmä. Turvallinen ja hyväksyvä suhde vanhempaan luo lapselle uskon itseen ja toisiin. Lapsi, joka jää vaille hyväksyvää katsetta ja emotionaalista tukea, näkee maailman hylkäävänä ja itsensä arvottomana.

Lapsuudessa muodostuneet ”kehykset” maailmalle ja itselle jatkavat elämäänsä aikuisuudessa. Kielteiset kehykset voivat näkyä siinä, että on vaikea uskoa toisten kauniita sanoja, vaikea uskoa omaa arvoa tai vaikea uskoa omaan mahdollisuuteen saavuttaa asioita. Se pistää ajattelemaan, että mikä merkitys voi olla lämpimällä katseella ja pienellä määrällä uteliaisuutta. Siihen me ehkä pinnistäen pystymme.

Dopson, K. & Dozois, D. (2011) Risk factors in depression. Luku: Mechanisms related to the development of core beliefs ( s. 133-135). Academic Presss.