Seurasin pienten taaperoiden leikkiä puistossa. Kahdella heistä näytti olevan todella hauskaa yhdessä. He juoksivat edestakaisin huudellen toisilleen. Kolmas taapero touhuili omiaan, kuitenkin selvästi tietoisena kahdesta muusta. Lasten leikkiä oli kestänyt jonkin aikaa, kun yksin ollut lapsi lopetti oman puuhastelunsa, lähestyi kahta muuta ja tönäisi toisen taaperoista kumoon. Kauempana oleva äiti kauhistui ja meni torumaan lasta.

Kuuluminen ryhmään, liittyminen toisiin ihmisiin on varmistanut aikojen saatossa selviytymisemme. Baumeister ja Leary (1995) kirjoittavat, että tarve kuulua ja liittyä toisiin on ihmiselle perustavanlaatuinen tarve. Ihminen tarvitsee edes muutamia pysyviä ja välittäviä suhteita toisiin kehittyäkseen normaalisti ja elääkseen täysipainoista elämää.

Ulkopuoliseksi jääminen muusta ryhmästä on pahimmillaan voinut tarkoittaa ihmiselle kuolemaa. Ulkopuolisuuden uhkaa prosessoidaankin samalla tavalla, kuin fyysistä kipua. Koemme kipua, kun havaitsemme, että meidät rajataan ulos meille tärkeästä ryhmästä. Kipu taas saa meidät puolustautumaan. Puolustautuminen voi olla sitä, että koettua uhkaa vastaan hyökätään, suojaudutaan vetäytymällä tai jos vaihtoehtoja ei ole, jähmetytään. Kaikilla sinällään ymmärrettävillä reagointitavoilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Jos ulkopuolisuuden uhkaa hallitaan aina hyökkäämällä, ryhmän ulkopuolelle jääminen tulee yhä todennäköisemmäksi. Samoin on vetäytymisen kohdalla. Vetäytynyt ei saa kokemusta ryhmään kuulumisesta, vaan jää ahdistuksensa kanssa yksin.

Norjalaisessa tutkimuksessa kartoitettiin 750 lapsen kohdalla sitä, miten kokemukset ulkopuolelle jäämisestä 4 -vuotiaana vaikuttivat lasten käytökseen myöhemmin 6 -vuotiaana. Lasten opettajilta kysyttiin lasten ollessa 4 -vuotiaita ja myöhemmin heidän ollessa 6 -vuotiaita, tuleeko lapsi toimeen toisten kanssa, kiusataanko häntä ja onko hän pidetty toisten lasten silmissä. Lasten vanhemmilta kysyttiin molempina ajankohtina, joutuuko lapsi tappeluihin, lyökö hän muita tai tuhoaako toisten omaisuutta. Tutkimus osoitti, että lapset, jotka jätettiin ulkopuolelle muusta ryhmästä, käyttäytyivät myöhemmin selvästi aggressiivisemmin ja vähemmän muita huomioiden. Sukupuolten välillä ei ollut eroa.

Jos Norjalaisen tutkimuksen lapsia seurattaisiin vielä pidemmälle aikuisuuteen, kuinka heille kävisi? Alakoululainen alkaa jo hienovaraisemmin lukemaan omaa arvoaan toisten silmissä ja miettii omaa paikkaansa ryhmässä. Jos ei ole saanut lapsuudessa kokemusta kuulumisesta johonkin, nuoruusikään saavuttua ulkopuolisuuden tunne voi olla sietämättömän voimakas. Nuori ei koe kuuluvansa enää samalla tavalla lapsuuden perheeseen ja vääjäämätön realiteetti on, että pesästä täytyy lähteä. Jos ei ole ystäviä, vertaisia joihin liittyä, jää nuori täysin tyhjän päälle.

Aikuinen joka ei koe kuuluvansa mihinkään on kuin tikittävä aikapommi. Kehitystehtävänä olisi liittyä yhteiskuntaan, yhtenä sitä rakentavana jäsenenä. Kysymys kuuluu, kuinka liittyä, jos ei ole koskaan kokenut kuuluvansa mihinkään. Ulkopuolisuus voi johtaa jähmettymiseen, syrjäytymiseen tai se voi viedä raivoon, jossa haetaan kompensaatiota kaikelle koetulle kivulle.

Meidän tulisi muistaa, että niiden, jotka ovat reunalla, tulisi kokea olevansa sisällä, edes jossakin.

• Baumeister, R. & Leary, M. (1995) The need to belong: Desire for interpersonal attachments as a fundamental human motivation. Psychological Bulletin, Vol 117(3), 497-529.
• Stenseng, F, Belsky, J, Skalicka, V. & Wichström, L. (2014) Preschool Social Exclusion, Aggression, and Cooperation. A Longitudinal Evaluation of the Need-to-Belong and the Social-Reconnection Hypotheses. Personality and Social Psychology Bulletin, vol. 40 no. 12 1637-1647