Kesän alku on ollut tunteikas. Jouduimme juuri jättämään haikeat jäähyväiset ihanalle lainalapsellemme. Olemme perheeni kanssa olleet isäntäperheenä eteläamerikkalaiselle vaihto-oppilaalle.

Vei aikansa, että sopeuduimme toisiimme, eikä väärinymmärryksiltäkään vältytty. Kuitenkin kokemus vaihtovuodesta jää meille mieleen ennen kaikkea antoisana. Kulttuurierot eivät tuntuneetkaan niin suurilta kuin olimme pelänneet. Ensimmäisinä viikkoina tuntui, että talossa on vieras, mutta pian tyttömme sulautui perheenjäseneksi. Yhteiset ateriat ja juttuhetket iltaisin toivat mukavasti lisää yhteisöllisyyttä perheeseemme. Noita hetkiä jään kaipaamaan. Lukuvuosi on kulunut käsittämättömän nopeasti. Ihan äskettäin kiirehdimme lentokentälle vastaan jännittyneinä ja odotuksen tunnelmissa ja nyt jo oli aika lähettää nuori takaisiin kotiin.

Rankempaa on kuitenkin tulossa, kun oma tytär lähtee elokuussa vaihtoon toiselle puolelle maapalloa. Olen kannustanut nuoriani lähtemään, mutta silti tunteet ovat pinnassa lähtöpäivän lähestyessä. Vaikka minun jo yhden aikuisen ja toisen lähellä täysi-ikää olevan teinin äitinä pitäisi tietää, että luopuminen kuuluu vanhemmuuteen, tässä kohtaa tekisi mieli painaa jarrua: ei vielä! Haluaisin niin olla paikalla ja tukemassa, jos ja kun kolhuja tulee. Nyt on vain uskallettava päästää irti, luotettava siihen, että nuori pärjää ja osaa huolehtia itsestään.

Kun lainalapsemme äiti lähetti kuvia iloisesta jälleennäkemisestä, lientyi oma haikeus jonkin verran. Koko tämän vuoden tytärtä odotti rakastava perhe. Tiedän myös, että ison kaverijoukon lisäksi meidän perheemme on auttanut lainatytärtämme viihtymään Suomessa tarjoamalla kodin ja läsnäoloa. Toivon sydämestäni, että oma tyttäremme saa samankaltaisen kokemuksen omana vaihtovuotenaan. Silloin välimatka on helpompi kestää.