Jääkö minusta kaunis kuva?

shutterstock_151506770

Nuori nainen kääntyilee, heittää hiuksia taaksepäin ja muikistaa suutaan.  Samaan aikaan käsi kaartuu ylös ja sormi painaa nappulaa. Ei hyvä, pieni lisäehostus, ilmeen mitättömän pieni muutos ja taas sama uusiksi. Nyt onnistui, äkkiä kuva sosiaaliseen mediaan ja tykkäyksiä odottamaan.

Elämme visuaalisessa maailmassa, jossa kuuluisuutta voi saavuttaa pelkästään sillä, että ottaa itsestään kauniita kuvia. Entinen missi kertoo naistenlehdessä, että yhdestä kuvasta instagramissa voi saada yhtä paljon rahaa kuin työpäivästä messuilla. Sopinee pohtia, että mitä viestiä tämä antaa nuorille siitä, että mitä avuja kannattaa itsessään kehittää.

Sosiaalisessa mediassa itseä katsotaan peilistä. Se on peili jota voimme itse kontrolloida. Kääntämällä parhaan puolen kasvoista ja käsittelemällä ”selfieitä” voimme luoda sellaisen kuvan itsestämme, jollaisena haluamme toisten näkevän meidät. Palaute ei kohdistu persoonaamme, vaan luomaamme kuvaan. Todellisuudessa tuo kuva saavuttaa aina vain pienen osan siitä, kuka olemme.

Psykologian edesmennyt professori Risto Vuorinen (2000) kuvasi, että Ihmisen elämä on jatkuvaa minuuden tuottamista. Pyrimme muokkaamaan käsitystä itsestämme suuntaan joka tuottaa meille mielihyvää. Muokkaukseen tarvitsemme toisia ihmisiä itsellemme peiliksi. Kun saamme hyvää palautetta, minäkuvamme voimistuu myönteiseen suuntaan. Saadessamme huonoa palautetta, joudumme tekemään psyykkistä työtä palauttaaksemme kuvan itsestämme hyvinä ihmisinä.

Ennen sosiaalista mediaa itsen peilaaminen muista oli läheisissä ihmissuhteissa tapahtuva prosessi. Työkaverit, tärkeimmät ystävät ja perhe olivat ne, joiden avulla jatkuvaa minuuden kokemusta ylläpidettiin. Kaikkein lähinnä olevat ihmiset olivat yleensä melko totuudenmukainen peili. Niissä itsestä paljastui myös sellaisia puolia, jotka eivät ollut niin mairittelevia. Hyvät ystävät tai puoliso eivät nähneet aina vain tuota parasta puoliskoa kasvoista, vaan myös epätäydellisen, ryppyisen ja nuhjuisen puolen.

Nykyään minuuden tuottaminen voi tapahtua paljolti myös sosiaalisen median kautta. Tällöin myönteistä palautetta voi saada helposti ja nopeasti, vaikka kauniilla kuvalla.  Kun saa ihailua tai tykkäyksiä minäkäsitys muokkautuu haluttuun suuntaan. Tykkäyksiin voikin jäädä koukkuun. Niitä voi alkaa kaipaamaan yhä enemmän ja jos niitä ei saa, voi tuntua kuin putoaisi tyhjän päälle. Olenko minkään arvoinen, kun minua ei huomata? Jos kukaan ei katso tai ihaile, niin olenko oikeastaan olemassa?

Noin vuoden ikäinen lapsi tunnistaa itsensä peilistä. Vähitellen lapsi alkaa nähdä itsensä, ”kuten muut ihmiset näkevät hänet”. Syntyy kaksi maailmaa. Lapsen oma sisäinen kokemus itsestä ja se miten hän haluaa muiden näkevän itsensä. On olemassa ”minä joka puhun” ja ”minä, josta puhutaan”. Nämä kaksi todellisuutta elävät rinnakkain meissä koko loppuelämämme ajan.

Sosiaalisessa mediassa on hyvä ymmärtää ja muistaa, että mitä sitä kautta katselee. Jos elämää alkaa hallitsemaan liikaa ” minä, josta puhutaan” on vaarana, että vieraantuu todellisesta itsestä. Kaunis, muille luotu kuva on sittenkin vain kaunis kuva. Pintaa, joka ajansaatossa rapistuu. Se mitä meistä todella jää, resonoi läheisissä ihmissuhteissa. Se hyvä, jota olemme omiin ihmissuhteisiimme tuoneet ja niissä jakaneet jatkuu vielä kauan jälkeemme.

Vuorinen, R (2000) Persoonallisuus ja minuus: Sanoma Pro Oy.

LaWebster, P(2002) The cult of Lacan: Freud , Lacan and the mirror stage

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s