Olin syömässä nopeaa lounasta työpöydän ääressä, kun työtoveri poikkesi huoneeseen.

– Nam! Haluatko maistaa italialaista leipää ja ihanaa, kotitekoista levitettä, kysyin kollegalta.

Hän maistoi.

– Hyvää! Kuka nämä on tehnyt?

– Kumppanini ex. Minustakin näissä on aivan ihana maku! Täytyy laittaa hänelle heti kiitokset.

– ?

– Me tehdään toisillemme ruokia, selitin. Minä teen hänelle syksyisin marjamehuja ja hän yllättää leivonnaisilla.

– ?

– Ja tietenkin tuodaan tuliaisia toisillemme matkoilta ja sellaista.

– !

– Hyvät, normaalit suhteet siis, selitin kädet levällään.

– No niin on! Mihin ne perustuvat? kollega kysyi.

– Tietoiseen rauhan turvaamiseen molemmilta puolilta. Silloin kaikilla on helpompaa, sanoin.

– Kerro lisää!

– Hyvä tuottaa lisää hyvää. Huono huonoa. Haluan olla rauhanturvaaja omissa parisuhde- ja perhekuvioissani. Haluan helpottaa omaa ja toisten elämää, enkä puutu. Voin olla tukena: se on eri asia kuin puuttuminen.

– Moni toimii toisin.

– Niin toimii! Mutta kysymys onkin siitä, mistä esimerkistä nappaa kiinni ja mitä asiaa alkaa kasvattaa. Meillä taisi käydä niin, että kumppanini ex leipoi minulle ensimmäisen leivän. Ja minä tartuin hyvään tekoon ja toin hänelle matkalta yrttiteetä, ja annoimme molemmat hyvän kiertää.

Kollega meni menojaan ja minä jäin miettimään rauhanturvaamista monimutkaisissa perhekuvioissa. Ikävät tunteet kasvavat etäisyydestä, jota exät ja uudet usein kasvattavat välilleen. Ikävät tunteet kasvavat myös siitä, että kumpikaan ei tunne toistaan. Vastaanotoillani minulla on aina yksi ja sama neuvo eronneille, joiden entinen puoliso on löytänyt uuden rakkauden: ”Mene ja sano kädestä päivää, ja sano, ettet koskaan tule puuttumaan heidän elämäänsä”. Perherauha on lahja itselle ja lahja toiselle. Tulee mieleen eräs lempikirjailijoistani, yhdysvaltalainen Maya Angelou. Kaivertavista, ikävistä tunteista hän sanoo näin: ”Anna anteeksi. Anna anteeksi kaikille. Kaikille.”