Aloitin lapsena useampia harrastuksia, jotka päättyivät aina lyhyeen. Muistan äitini hieman pettyneen, kun en oppinutkaan pianon soittoa tai jatkanut kuvataidekoulussa. Isäni kuitenkin kannatti useiden sen aikaisten vanhempien tavoin kasvatusta, jossa lapsi sai itse päättää mitä teki. Sain siis koluta ojia, vakoilla lähipeltojen asunnottomia ja kerätä kavereiden kanssa huoneeni lattialle lelumuodostumia. Minulta ei myöskään odotettu liikaa koulumenestymisen suhteen. Isäni totesi aina, että seiska on oikein hyvä numero. Se ei ole siellä kaikista alimpana ja on vielä varaa kehitykselle. Tästä olen ollut myöhemmin hänelle kiitollinen.

Jokainen vanhempi tahtoo yleensä omille lapsilleen hyvää. Nykyään tämä hyvän tarjoaminen liitetään siihen, että lapselle täytyy tarjota mahdollisimman hyvät eväät ”pärjätä” elämässä. Lapsi laitetaan kielikylpypäiväkotiin, jotta hän omaksuisi jo nuorena kielen, josta olisi myöhemmin työelämässä hyötyä. Vanhemmat miettivät myös entistä kovemmin, mihin kouluun lapset kannattaisi laittaa. Ei ole lainkaan selvää, että oma lähikoulu on paras vaihtoehto.

Harrastukset ovat myös oma lukunsa elämään valmentautumisessa. Nykyään jo kolmevuotiaille on omat harrasteryhmänsä ja kun päästään ala-asteelle niin harjoitusten määrä kasvaa exponentiaalisesti. Ruotsista Suomeen muuttanut liikunnanopettaja ihmetteli, kun Suomesta ei löydy harrasteita, joissa voisi vain käydä vähän pelailemassa.

Miksi vanhemmat haluavat uhrata oman aikansa ja mahdollisesti myös parisuhteensa lasten menestymiseen? Siirtyykö yhteiskunnan paine ja nykyinen kilpailukulttuuri myös vanhempiin tavalla jota on vaikea tunnistaa?

Vertailukin on voimistunut sosiaalisen median myötä. Menestyäkseen pitää olla paljon parempi, kuin kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Kohtuullinen englannin kielen taito ja välttävä ruotsin kieli ei vie ketään enää mihinkään. Koulussa on pärjättävä, jos mielii yliopistoon. Ja kuka nyt ei haluaisi lapselleen kansainvälistä uraa?

Joskus ”hyvän tarkoittaminen” menee kuitenkin lapsen kokemuksen edelle. Herkempi lapsi, jonka kielelliset valmiudet eivät ole niin hyvät, voi kokea rankkana ”kielessä kylpemisen”. Kolmasluokkalaiselle taas on kova paikka tulla hylätyksi hakemaansa kouluun. Pallosokeasta pojasta ei todennäköisesti tule jalkapalloilijaa, vaikka treenejä olisi neljästi viikossa. Lasten todellisuus on erilainen kuin se, jossa aikuiset elää.

Aikaisemmin tutkimukset ovat osoittaneet, että vanhempien odotukset lapsen koulumenestyksestä ennustavat myönteisesti lasten oppimistuloksia. Nyt on kuitenkin huomattu, että asia ei ole niin yksiselitteinen. Saksassa tutkittiin 3500 kakkosluokkalaisen koulumenestystä matematiikassa viiden vuoden ajan. Joka vuosi arvioitiin myös vanhempien odotuksia lastensa menestymisen suhteen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että liian suuret, kohtuuttomat ja epärealistiset odotukset vanhempien taholta itse asiassa huononsivat lasten koulumenestystä. Tämä sama tulos saatiin myös 12 000 amerikkalaisen lapsen kohdalla.

On ymmärrettävää, että jokainen haluaisi oman lapsensa menestyvän elämässään. On kuitenkin hyvä miettiä, että mistä omat odotukset kumpuavat.

Joskus oman lapsen pärjääminen koulussa tai harrastuksessa voi paikata vanhemman omia itsetunnon haavoja. Kun on itse tullut aikanaan aina viimeisenä valituksi pesäpallojoukkueeseen, voi tunnistaa sen hivelevän haavaumia, että oma lapsi on edustusjoukkueessa.

Onni syntyy kuitenkin siitä, kun tulee nähdyksi ja hyväksytyksi omana itsenään ja kun toisten odotukset itseä kohtaan ovat kohtuulliset. Vanhempien tulisi muistaa, että seiskan elämä on ihan hyvä saavutus.

Lue lisää:
Kou Murayama, Masayuki Suzuki, Japan; Reinhard Pekrun, Stephanie Lichtenfeld, Herbert Marsh (2015). Don’t Aim Too High for Your Kids: Parental Overaspiration Undermines Students’ Learning in Mathematics. Journal of Personality and Social Psychology, Nov. 16.