Sanotaan, että ero on yksi ihmisen elämän suurimmistä kriiseistä. Se on totta! Jotta kriisin mittasuhteet tulisivat meille ymmärrettäväksi, täytyy palata pitkälle ihmisen kehityshistoriaan.

Ihmisen elämän ensimmäinen kiinnittymisen kohde on oma vanhempi. Tämä suhde symboloi meille turvaa ja tarpeidemme tyydyttymistä. Pieni lapsi tekee kaikkensa, että yhteys tärkeimpään ihmiseen säilyisi. Kehityksen myötä lapsi tulee kuitenkin vähitellen tietoiseksi siitä, että vanhempi ei tule olemaan tuossa aina. Jossain vaiheessa meidän tulee siirtää odotuksemme turvasta ja läheisyydestä johonkin toiseen ihmiseen, vertaiseen. Ystävyyssuhteissa ja ensimmäisissä seurusteluyrityksissä harjoittelemme tätä. Tässä vaiheessa omat vanhemmat edustavat meille kuitenkin vielä tärkeintä turvaa.

Tämä muuttuu, kun sitoudumme aikuisena todella toiseen ihmiseen. Ihmiseen joka on tasavertainen suhteessa meihin. Hazan ja Zeifman (1999) huomasivat, että seurustelusuhteissa kesti noin kaksi vuotta, että siihen alkoi muodostua samankaltaisia piirteitä kuin lapsen kiinnittymisessä omaan vanhempaan. Tämä tarkoitti sitä, että kahden vuoden jälkeen suhde alkoi symboloida siinä olevalle yhä voimakkaammin turvaa. Toisesta ihmisestä tuli se kohde, johon kohdistettiin odotukset tulevaisuudesta, tärkeimmät tarpeet ja toiveet. Puolisosta tuli myös se ihminen, jonka puoleen käännyttiin, kun elämä koetteli tai stressasi.

Mitä tapahtuu, kun tulee ero? Yllättäen ihminen joka edustaa meille turvaa ja jatkuvuutta ilmoittaa, että on lähdössä. Ei halua enää olla tässä.

Ihmisen riippuvuutta toisista voi kuvata hermosolun avulla. Hermosolut eli neuronit ovat kiinnittyneitä toisiin hermosoluihin. Jos solun toisella puolella oleva neuroni kuolee, solu lähtee etsimään uutta neuronia johon yhdistyä. Tämä johtuu siitä, että neuroni ei voi elää ilman toiselta neuronilta saamiaan impulsseja. Jos se jää ilman niitä, niin ennen pitkään se tuhoutuu.

Kuten solulle, myös ihmiselle eristäytyminen on tuhoisaa. Kun tärkeä ihmissuhde päättyy, tarvitsemme toisia ihmisiä, joihin kiinnittyä. Nämä eivät välttämättä ole rakkaussuhteita. Ne voivat olla mitä tahansa läheisiä suhteita, joista voimme kokea saavamme turvaa tai läheisyyttä. Nämä suhteet ovat vähän kuin tekohengitystä. Ne pitävät solun elossa, kunnes se on riittävästi vahvistunut voidakseen mahdollisesti kiinnittyä uuteen soluun.

Jos siis kohtaamme toisia soluja, jotka etsivät kohdetta, niin uskalletaan kiinnittyä niihin. Voimme pelastaa yhden arvokkaan ”ihmissolun”. Ties mitä tuo solu vielä tulevaisuudessa saa aikaiseksi.

Hazan, C. & Zeifman, D. (1999). Pair bonds as attachments: Evaluating the evidence. In J.Cassidy & P.R. Shaver (Eds.) Handbook of Attachment Theory and Research.