Kuka löytäisi minut?

shutterstock_121428757Pieni vauva odottaa tulevansa löydetyksi. Hän etsii äidin kasvoja ja näkee niille syttyvän hymyn. Kun hymy saavuttaa vauvan, vauva herää eloon. Vaikka kehityksen myötä opimme löytämään myös itse itsemme, tarvitsemme yhä ajoittain sitä, että joku toinen löytäisi meidät.

Muistan itse kouluikäisenä hiipineeni suutuksissa vaatekomeroon. Otin sinne eväitä ja odotin, että vanhempani huolestuisivat ja ihmettelisivät, että missä olin. Mietin, miten he itkisivät ja katuisivat pahoja sanojaan. Vietin komerossa ehkä tunnin. Kukaan ei tullut etsimään. Tuntui hyvin nöyryyttävältä ryömiä ulos kaapista ja todeta, että suunnitelmani oli mennyt mönkään. Ketään ei omasta mielestäni tuntunut liikuttavan, että olinko olemassa vai en. Tein hetken töitä itseni kanssa ja palasin takaisin leikkeihini.

Posiolaisen 11 -vuotiaan pojan katoaminen joulunpyhinä kyllä huomattiin. Poika oli kadonnut kotoa ilmoittamatta ja mennyt yöksi puolen kilometrin päähän saunamökkiin. Kylmää hän oli ehkäissyt peittelemällä itsensä täkeillä. Poika kuitenkin palasi seuraavana aamuna kiltisti kotiin. Ennen kotiin paluuta häntä oli ehtinyt etsiä 160 ihmistä, poliiseja, varusmiehiä ja jopa rajavartioston lentokone. Aikaisempina vuosina lasten katoamiset ovat yleensä päättyneet surullisella tavalla, joten vanhemmat olivat varmasti huojentuneita kun saivat hänet ehjänä takaisin.

En tiedä mitä liikkui Posiolaisen pojan mielessä, kun hän toteutti suunnitelmaansa. Ehkäpä, jotain samankaltaista, kuin itselläni aikanaan. Että joku ikävöisi häntä ja huomaisi vihdoin hänen arvonsa. Että vanhemmat itkisivät ja olisivat onnellisia, että hän oli olemassa. Että hän tätä kautta saisi palautettua oman itsearvostuksensa ja kokisi olemassaolonsa olevan toisille merkityksellinen. Posiolaisen pojan tarinaa lukiessa surulliselta tuntuu se, että tämän tiedon saamiseksi on kadottava toisilta niin totaalisesti.

Olen aiemmassa työssäni leikkinyt piilosta pienten ja isojen lasten kanssa. Välillä kyllästymiseen saakka. Ai, sitä riemua, kun yritän etsiä, en löydä ja sitten löydänkin. On mukavaa kadota ja samaan aikaan tietää, että tulee löydetyksi. Molemmat tietävät, että tämä on leikkiä. Kukaan ei katoa oikeasti.

Posiolaisen pojan katoamisesta oli kuitenkin leikki kaukana. Vanhemmat joutuivat tosissaan kokemaan menetyksen kivun. Tapahtumat kertovat sen, kuinka meidän tulisi muistaa löytää toisiamme arjessa useammin. Vanhempien tulisi löytää lapset silloinkin, kun he eivät mene piiloon. Todeta, että oli niin hiljaista pitkään. Ihmettelin, missä olet, mutta täällähän sinä.

Me kauemmin eläneet emme myöskään ole sen kummallisempia. En ehkä enää hiivi kaappiin, mutta joskus vaivun itseeni. Silloin on mukava, jos puoliso kysyy, että mitä ajattelet. Missä mielesi risteilee?

Kirjoita kommentti

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s